Vieska

Vieska on ravuri-isän ja ratsuemän jälkeläinen. Tamman kasvattanut Lehtikannon pariskunta on vakaasti sitä mieltä, ettei liika jalostussuunnan tuijottaminen palvele ketään, kyse kun on kuitenkin monipuolisesta yleisrodusta, jonka ratsulinjakin on verrattain tuore. Herra Kirma valikoitui yhdeksi Kahluupaikan sulhaseksi (ja Vieskani isäksi) korrektin rakenteensa, erityisesti harvinaisen hyvien jalkojensa vuoksi. Tämä seikka erotti orin edukseen muista isäorivaihtoehdoista.
Maininnan arvoinen nimi tammani suvussa on iee. Kirma. Nimi tuskin sanoo ratsuväelle mitään, mutta ravipuoli nyökyttelee edelleen arvostavan hyväksyvästi tamman nimelle. Aikanaan Kirma teki uransa vähän henkseleitä paukutellen juosten aivan naurettavan voitto- ja sijoitusprosentin, ennätyksen sekä voittorahat, päätti uransa ravikuningattaruuteen ja pyöräytti vielä seitsemän erinomaisesti menestynyttä juoksijavarsaa. J-suunnan ensimmäisen palkinnon kantakirjatamma, korkein jälkeläisarvokirjain sekä liuta muita (epä)virallisia tunnustuksia. Takapajulan huoltoasemabaarin ukkokerhokin kertoi minulle, hevosta näkemättä, kuinka hyvän tamman olinkaan ostanut. "Ei voi olla huono, kerta o Kirman perikuntaa, vaikka ratsuksi onki laitettu."

i. Herra Kirmalta odotettiin paljon, ja ori myös lunasti nämä odotukset täyttäen vanhempiensa suuret kavionjäljet. Piirtopäinen, 156-senttinen raudikko lähti nuorena treeniin samalle valmentaja-ohjastajalle, joka oli nostanut isän (ja samalla itsensä) suureksi nimeksi. Varhaislahjakas, nopea nuori otti helpot voitot uransa ensimmäisistä lähdöistä jatkaen voittokulkuaan aikuisiällä tehden pitkän, rahakkaan uran korkein voitto- ja sijoitusprosentein sekä melkoisilla ennätyksillä (kertaalleen ori teki erään raviradan suomenhevosennätyksen, joka toki on jo rikottu). Kuninkuusraveista ori voitti kaksi hopeaa ja pronssin, muista arvolähdöistä raudikko juoksi myös kultaa. Herra Kirma pärjäsi myös avoimissa kylmäverilähdöissä voittaen lukuisia Ruotsin ja Norjan huippuhevosia, ja noiden naapurimaiden huippujen ohjastajat kokeilivat Herra Kirmalla ajamista kehuen orin asennetta sekä ajettavuutta. Nämä kehut olivat valmentajan sekä taustajoukkojen mukaan arvomitaleitakin suurempia aarteita.
Olihan raudikossa mitä kehua; nöyrä, rehellinen sekä työteliäs asenne, sisukkuutta ja voitonhalua, kevyt ja pehmeä ajettavuus. Käsiteltäessäkin raudikko käyttäytyi lupsakan seuramiehen tavoin vailla orimaista öyhötystä, vaikka selkeä ori olikin. Kaikin tavoin hyväpäinen ja -käytöksinen, rento, fiksu ori, jonka hermot eivät pettäneet kuolemanpaikalla ajettaessa tai lähdön jotenkin epäonnistuessa, uuden orin tullessa talliin tai lempitamman kadotessa näköpiiristä. "Tämä tietää arvonsa eikä rupea kinaamaan hölmömpien kanssa", valmentaja kertoi eräässä haastattelussa. Hyvän luonteen lisäksi piirtopäinen juoksijamenestys näytti hyvältä, vikoineenkin. Ryhdikäs, kaikin puolin sopusuhtainen ori oli kuten kaikki isänsä varsat; täysin samasta muotista olevat ilmeikäs pää, lyhyt mutta hyvänmuotoinen, hyvin kiinnittynyt kaula ja erinomainen takaosa lanteesta reisilihaksiin. Jalat olivat todella hyväasentoiset, vuohiset tosin olivat hieman vennot, mikä merkittiinkin jalkojen ainoaksi viaksi. Käynti jäi vähän tavanomaiseksi, ravi taas oli erinomaista paitsi mekaniikkansa, myös vauhtinsa puolesta.
Suku, oma menestys, terveys, rakenne, luonne - Herra Kirma tuntui täydelliseltä paketilta, mikä näkyi sen jalostussuosiossa. Hieman reilu 800 varsaa jättänyt ori vaikutti erityisen selkeästi ravijalostukseen; siitä on lukuisia kantakirjapoikia ja -tyttäriä, paljon rahakkaita juoksijoita sekä hyviä periyttäjiä. Ratsupuolella raudikkoa näkee eniten este- ja kenttäratsujen sukutauluissa, koulupuolella suku ei toistaiseksi ole rantautunut. Herra Kirma periytti hyvin vahvasti fiksua luonnetta kera erinomaisen ajettavuuden(/ratsastettavuuden), juoksulahjoja ja -päätä sekä kestäviä, joskin ventovuohisisia jalkoja. Ori kuoli 28-vuotiaana.

ii. Herraskainen oli tuhkimotarina, pikkupaikkakunnan urheiluseuran yhteinen hyväntekeväisyysprojekti. Varsana ostettu, uraansa aloittelevalle valmentaja-ohjastajalle treeniin laitettu suvultaan tavanomainen hevonen, josta ei odotettu suurta nimeä. Vaan vielä mitä, Herraskainen aloitti uransa kuudella voitolla jättäen muut nuoret reippaan välimatkan päähän itsestään. Iän myötä lähdöistä tuli tiukempia, eikä vaaleanrautias ori ollut voittamaton, mutta sen voitto- ja sijoitusprosentit olivat korkeat, uraansa aloittelevasta valmentaja-ohjastajasta tuli kerralla tunnettu, haluttu treenari ja orin omistava urheiluseura sai ilokseen käydä useampaa kokousta, mihin hyvään orin voittorahoja käytettäisiin. Niin kimpan kuin Herraskaisen uran kohokohtia oli ravikuninkuushopea, muutama suurkilpailuvoitto sekä hyväntekeväisyyskohteilta saadut kiitoskirjeet.
Runsasjouhinen, 153cm korkuinen loistoliinakko läsipää oli vähän vankkatekoisempaa mallia. Kaula oli lyhyt, mutta hyvän muotoinen ja hyvin niin päähän kuin runkoon kiinnittynyt, säkä ja selkä hyvät, lapa pitkä, lanne vahva ja lautanen pyöreä. Takaosa oli erinomaisesti kulmautunut, etujalat olivat vähän suppuvarpaiset, takajalat hyväasentoiset. Liikkuminen oli rennon letkeää ja helppoa, askellus suoraa ja väljää erinomaisella yliastunnalla, takaosa työnsi vahvasti. Herraskainen nautti juoksemisesta, se oli kevyt, vireä, hyvä ajaa, pyrkivä mutta samalla kuuliainen. Ori malttoi mielensä jonkun noustessa rinnalle tai ohi odottaen ohjastajansa merkkiä, jolloin raudikko lähti kirimään tehden ravilähdöissäkin muutaman selostajan sekaisin saaneen nousun joukon hänniltä kärkeen ja selkeään voittoon. Herrasmiehen tavat sekä seuramiehen elkeet, kaikin puolin fiksu hevonen.
JKTK-I, kaikki arvokisavoitot, pitkä ura ja selkeän terve, hyväpäinen ja -ravinen ori, kaikki tammanomistajia kiinnostavia seikkoja. Herraskaisen hieman tuntemattomampi (= radoilla menestymätön) suku hieman jarrutteli jalostussuosiota, ja vasta ensimmäisten ikäluokkien osoittaessa Herraskaisen periyttävän niin juoksijanlahjoja kuin hyvää luonnetta vahvan omaleimaisuuden lisäksi (joka ikisellä orin varsalla on saman mallinen pää, kaula ja takaosa!) sen suosio nousi huippulukemiin. Yhteensä 672 jälkeläistä jättänyt, 26-vuotiaana vanhuuden vaivojen vuoksi lopetettu ori tosiaan jätti kavionjälkensä raviurheiluun, samaten suomenhevossukuihin.

ie. Aikansa ravilegenda Kirman yksi parhaista tyttäristä, Kirman Kruunu, teki vakuuttavan uran niin raviradoilla kuin siitoksessa. Aivan emänsä veroista siitä ei tullut, mutta erinomainen ravihevonen kuitenkin. Jo varhain hyvin kehittynyt, nopea Kirman Kruunu näytti kykynsä menestyen nuoruusvuosiensa harvoissa lähdöissä sekä nuorille suomenhevosille suunnatuissa arvokilpailuissa. Koko kilpailu-uransa terveenä pysynyt tamma teki täysin ehjän, loukkaantumisista vapaan uran ollen aikansa nopeimpien ja rahakkaimpien suomenhevostammojen joukossa. Useita arvokisavoittoja sekä ravikuningattaren titteli viimeistelivät kilpauran. Kantakirjaan tamma oli jo ennen kuningatarkilvan voittoa merkitty ensimmäisen palkinnon tammana.
157cm korkea, tummanrautias Kirman Kruunu oli kaunis hevonen, ilmeikäs pää sekä runsaat jouhet tietenkin auttoivat asiaa. Raudikko oli ryhdikäs, erittäin hyvätyyppinen tamma, jonka kevyt runko oli syvä ja edestä vahva, säkä korkea, lapa pitkä ja jyrkänlainen, selkä ja lanne hyvät, lautanen laskeva. Jalat olivat hyvin kestäneet sekä erittäin hyväasentoiset, kavioistakaan ei löytynyt moitteen sijaa. Käynti oli pitkää, suoraa ja väljää, ravi lennokasta ja yhtäläisen pitkää, yliastunta erinomaista eikä Kirman Kruunun liikkeistä löytynyt sen enempää huomautettavaa kuin jalka-asennoista tai kavioista. Älykäs, kylmäpäinen ja nöyrä tamma oli tavattoman hyvä, kevyt, vireä ajaa sekä täysi ongelmaton käsitellä. Radoilla sillä oli voitontahtoa ja niin sanottua juoksupäätä, pahassakaan paikassa raudikko ei rikkonut laukalle. Kotona se malttoi hölkätä sekä löntystellä, tosin porukkatreeneissä tamma olisi mietin ollut kärjessä. Nöyränä se sopeutui myös joukon häntäpäähän, mitä ei hevosen nöyryydestä huolimatta nähty ravilähdöissä. Kilpailutilanteessa Kirman Kruunu tahtoi kärkipaikalle, ei yhtään alemmas.
28-vuotiaaksi eläneen ravikuningattaren suurin lahja suomenhevosjalostukselle ei ollut sen jättämä (varhais)nopeus tai juoksulahjat, vaan jälkeläisten järeät, hyväasentoiset ja -luustoiset, kestävät jalat sekä muutoinkin korrekti rakenne. Niin tamman ori- kuin tammajälkeläiset ovat tehneet loistavat raviurat, minkä lisäksi ne ovat olleet erinomaisia periyttäjiä erityisesti ravipuolelle. Myös ratsukäyttöön päätyneet sukulinjat ovat niittäneet menestystä.

e. Kahluupaikka ostettiin harrastehevoseksi, kilparatsu siitä tuli vähän vahingossa toisen omistajansa innostuttua kilpailemisesta ihan tosissaan. Varsanäyttelyistä kotiin tuotiin puhdas II-palkinto, kolmivuotiaana Kahluupaikka yllätti omistajansa ollessaan karsintansa lupaavin estehevonen. (Kolmivuotisfinaali menikin sitten ihan pipariksi.) Neli- ja viisivuotiaana tamma ylsi laatuarvostelun kärkikymppiin, kasvattajakilvan kouluosuudella menestys oli vaisua mutta esteosuudella Kahluupaikka sijoittui kuudenneksi. Liikkujana raudikko olikin varsin tavanomainen (pitkä, tahdikas askel, hyvä työntö, saisi olla ilmavampi ja venyä paremmin ravissa), meloikin vielä vasemmalla etusellaan, hyppääjänä tamma taas oli niin teknisesti kuin kapasiteettinsakin puolesta erinomainen. Myöhemmin tamma menestyikin este- ja kenttäradoilla, esteillä ihan mestaruusmitaleille (rotuhopeaa ja -pronssia, alue- ja seuramitaleita kullasta pronssiin) menestyen aina avoimissa 120cm luokissa saakka. Kentässä tamma kisasi helppo-CIC1 -tason luokkia osallistuen myös rotumestaruuksiin, mitalit tosin jäivät aina välistä (korkein sija oli 4.).
Tähtipäinen, 158cm korkuinen rautias tamma oli vankkatekoinen ja järeäjalkainen, ryhdikäs ja hyvätyyppinen. Kaula oli melko leveästi liittynyt, kuitekin hyvän mittainen, ylälinja erinomainen. Lavat olivat erinomaiset, säkä korkea ja lyhyt, lanne pitkä ja kantava. Etuset olivat suppuvarpaiset, kintereet käyrät, vuohiset pitkähköt. Kahluupaikka oli alakertansa virheistä huolimatta terve ja kestävä, sen ainoa pidempi sairasloma johtui hyvin äkäisestä silmätulehduksesta. Kyseinen silmätulehdus jäikin ainoaksi äkäiseksi asiaksi koko hevosessa, Kahluupaikka oli hyvin rento, rauhallinen ja hyvähermoinen hevonen, lempeän äidillinen kaikille lajitovereistaan naapuritilan lehmien vasikoihin. Raudikko ei tuntunut hätkähtävän mitään, se oli täydellinen luottohevonen kelle tahansa, mihin tahansa, satumaisen varma esteissä ja maastossa, reipas olematta kuumuva, ymmärtäväinen virheille muttei kuitenkaan niin automaatti, että olisi tehnyt kaiken ihmisen puolesta. Hyvä tasapaino tädinkuljetinta ja opettajaa.
Kilpaileminen ei ollut ainoa asia, josta omistaja(t) Kahluupaikan myötä innostuivat; myös jalostusarvostelu sekä kasvattaminen ottivat niin suuren roolin hevosharrastuksesta, että pariskunta osti oman hevostilan sekä lisää suomenhevostammoja. Jalostusarvostelussa tamma pärjäsi parhaiten estekokeessaan saaden osion kokonaispistemääräksi yhdeksän. Liikkeistä tuli seiskaa, luonteesta ja ratsastettavuudesta kehuja, palkinnoksi (kiitos kilpailusuoritusten) RKTK-I. Myöhemmin tamma palkittiin jälkeläistensä perusteella, eikä ihme; kaikki tamman kuusi jälkeläistä ovat menestyneet kilparadoilla (kenttä tai esteet), valtaosa on jalostusarvosteltu, jälkeläisiä tehneet ovat vähintäänkin kelvollisia periyttäjiä. Ikävä kyllä melomistaipumus sekä jalka-asentojen ongelmat periytyivät Kahluupaikan varsoille, hyvinä puolina mukana tulivat luonne sekä hyvä kapasiteetti. Tamma eli 27-vuotiaaksi.

ei. 159-senttinen, rautias Leppäpitko oli kuvailujen mukaan jäyhä suomalainen, joka puhui vähän mutta asiaa, ei pussannut koskaan tai muutenkaan leperrellyt, vaan osoitti välittämisensä olemalla läsnä, tekemällä töitä. Nöyrä, ratsastajansa pyynnöstä mitä tahansa tekevä ori olikin rehellisen työteliään suomenhevosen perikuva. Fiksuksi Leppäpitkoa ei parhaalla tahdollakaan voinut kehua, se oli varsin yksinkertainen, suoraviivainen, mustavalkoinen joko-tai -tyyppi. Tämä kaikki yhdistettynä kilttiin, miellyttämisenhaluiseen ja yritteliääseen perusluonteeseen teki raudikosta "maailman helpoimman hevosen". Oppi meni perille hitaasti painuen kuitenkin pysyvästi orin paksunpuoleiseen kalloon. Osin tästä syystä Leppäpitkon nuoruuden saavutukset ovat varsin vähäiset, vasta aikuistuessaan orin kapasiteetti ja kyvyt pääsivät kunnolla esille.
Helppo A / 110cm -radoilla tasaisen hyvää tulosta tehnyt ori ei ollut mikään rotusensaatio tai edes aluejulkkis, perushyvä, tasaisesti ruusukkeitakin saanut hevonen kuitenkin. Leppäpitkon hyppytyyliä kehuttiin likipitäen täydelliseksi, etujalkojen lievä melominen rokotti muutoin hyvämekaniikkaisten askellajien liikepisteitä. Jalostusarvostelussa ori sai estekokeestaan yhdeksän pistettä, eivätkä muutkaan käyttö- tai luonnepisteet jääneet paljoa jälkeen. RKTK-II, paljon kehuja ryhdistä, hyvästä tyypistä sekä sopusuhtaisesta, syvästä rungosta sekä hyvästä satulasijasta, moitteista suppuvarpaisista etusista sekä pitkistä, vennoista vuohisista, kuin myös lyhyenpuoleisesta, paksuhkosta kaulasta.
Leppäpitkosta tuli parin kauden ajaksi tavattoman suosittu tammanomistajien keskuudessa, jalka-asennoistaan ja melomisestaan huolimatta. Valitettavasti ori periytti alakertaansa varsin vahvasti, mikä osaltaan sai ihmiset katselemaan muita oreja. Leppäpitko periytti myös hyppylahjoja sekä mutkatonta, kenties vähän yksinkertaista mutta yhtä kaikki hyväntuulista ja helppoa luonnetta. Tästä syystä orin jälkeläisiä on päätynyt paljon opetus-, terapia- ja pararatsuiksi. Raudikko lopetettiin hammas- ja vatsaongelmien vuoksi orin ollessa 25-vuotias.

ee. Juolua oli varsin tavallinen harrastehevonen. Sitä oli käytetty nuorena varsanäyttelyissä (tuomisina II- -palkinto), laatuarvostelutouhu jäi välistä. Kilpaileminen oli varsin vähäistä tapahtuen tiukasti lähialueella parin tunnin ajomatkan säteellä. Lajilla sen sijaan ei ollut väliä, punarautias tammaa nähtiin niin hiihtoratsastuskisoissa kuin koulukilpailuissa (helppo B-A), match show -kehissä kuin rataesteillä (80-100cm), pari kertaa myös ratsastusjousiammuntakurssilla sekä kenttäratsastuskisoissa (korkeintaan tutustumisluokassa). Kotona tammalla myös ajettiin. Tyyni, äidillinen Juolua oli oiva lapsenvahti ja kärsivällinen, nöyrä opetusmestari ja työkaveri kaiken tasoisille ratsastajille. Se ei sanonut mitään mihinkään, pysyi tyynenä tiukoissakin tilanteissa (kuten metsätiellä vastaan tulevan ravurin kaaduttua ojaan; Juolua pysyi rauhallisena auttaen tyyneydellään säikähtänyttä lajitoveriaan rauhoittumaan, jotta hevonen ja ohjastaja saatiin lopulta turvallisesti ylös). Kun hääauton tilalle toivottiin hevoskärryjä, Juolua valittiin niitä vetämään, kesäteatterin kaivatessa hevostähteä tamma sai yhden kesän ajan maistella teatterielämää, ja aina kun tapahtumiin tai vanhustentaloille toivottiin kaverikoiria myös Juolua otettiin mukaan ilahduttamaan ihmisiä.
Kaikin puolin hyväluonteinen, ihastuttava tamma oli varsin perinteinen suomenhevonen, Punarautias tähtipää, 162cm korkuinen, ryhdikäs, hyvätyyppinen ja vankka tamma syvällä, pyöreällä, pitkänpuoleisella rungolla. Kaula oli kaareva ja hyvän mittainen, mutta leveästi liittynyt, lavat erinomaiset, samaten säkä. Jalat olivat järeät, piirteettömiä kintereitä lukuun ottamatta hyväasentoiset. Liikkeissä tai hyppytekniikassa ei ollut isommin kehuttavaa tai moitittavaa, "läpikotaisin semmoinen seiskan hevonen".
Juoluaa ei jalostusarvosteltu. Hyväluonteinen, rakastettu harrastetamma kuitenkin astutettiin viisi kertaa, ja viidesti tamma varsoi itsensä kaltaisen hienoluonteisen, yleensä melko vankkatekoisen varsan. Mikään superperiyttäjä Juolua ei ollut (luonnetta lukuun ottamatta), sen varsoissa on niin harrastehevosia kuin kilparatsuja. Tamma eli pitkän, onnellisen elämän hyvin terveenä kuollen vasta 32-vuotiaana.

Sukuselvityksen kuvat © Tuoninen

04.07.2022 Unelmia ja maastoestehommia

Kapeassa risuesteessä oli aivan taatusti enemmän risua kuin mitä estettä, eikä semmoisen pikkuisen perusesteen ylittämisessä nyt pitäisi muutenkaan olla mitään ihmeellistä aikuisella, rutinoituneella hevosella ratsastaessa. Aivan eri juttu maastoesteisiin tutustuvan junnun kanssa. Silti hymyilen kuin heikkopäinen ylittäessä mokoman esteentyngällä varustetun risukimpun Vieskan kanssa. Laukka rullaa hyvin, Vieska kuuntelee jokaista apuani, vastaa hyvin. Matka risulta tukille, tukilta banketille sekä edelleen rengasesteelle taittuu hyvässä tahdissa, kavioiden kumun rytmittäessä ajatuksiani. Pahin helle tuntuu kaikonneen, edelleen on lämmintä mutta pelkkä ajattelu ei enää saa hikoilemaan. Hyvä hyppy toisensa perään, pienet ajatusvirheet jäivät verryttelyyn. Tämän sujuvuuden kun saisi siirrettyä kilpakentille! Treenejäni vahtiva (Susirajan) Sarlottakaan ei sano mitään, hymyilee vain näyttäen peukkua ohittaessani hänet. Tsemppi, sanatonkin, lämmittää aina mieltä, joskin eniten mieltäni lämmittää tieto siitä, että joku hälyttää apua nopeasti, jos jokin meneekin mönkään.

Mikään ei kuitenkaan mene mönkään, hyvä vireemme jatkuu läpi treenin. Hyppään tällä kertaa lähinnä helppoja perusesteitä, enkä järin korkeita versioita. Ikisuosikkini possutukki kuuluu näihinkin maastoestetreeneihin. Vieska ei ihmettele mitään, vaan etenee tasaista tahtia esteeltä toiselle, hyppää varmasti ja pelotta kaiken, niin suorin kuin vinoin linjoin. Taputan tammani kaulaa hymyillen kuin heikkopäinen. Tässä on niin mainio tamma, etten jää edes kaipaamaan liitokaviomallin liikkeitä tai pilkulleen täydellistä hyppytekniikkaa! No, sen melomisen voisi kyllä tiputtaa tästäkin yhtälöstä pois.
Loppuverryttelyjen aikana haaveilen jo seuraavista kilpailuista, VSR:n cupeista, jossain kaukana siintävästä kantakirjauksesta, varsoista jotka ovat ihan vähintään yhtä hienoja kuin emänsä (ilman sitä melomista, haavevarsoillani on kaikilla suorat liikkeet). Hymyilen typerästi, taputan tammani kaulaa. Saatan nuolaista ennen kuin tipahtaa, ei sitä koskaan tiedä, kuinka elämässä käy. Mutta juuri nyt, loistotreenien jälkeen rennon tyytyväisellä hevosella jäähdytellessäni, kaikki on hyvin, kaikki on mahdollista.

05.07.2022 Paikallisen julkkiksen montédebyytti (se julkkis en valitettavasti ole minä)

Vieskasta on tullut paikallinen julkkis. Tai ainakin paikalliset raviukot ovat siitä hurjan kiinnostuneita. Kirmalaista sukua, Herra Kirman tytär! Kyllähän sellaista pitää käydä kahtelemassa ja taputtelemassa. Montakohan kertaa olen kertonut, ettei Vieska ole koskaan ravannut metriäkään ravikilpatreenimielessä, juoksijan ura ei tyssännyt mihinkään kun sellaista ei alun alkaenkaan ollut ja niin edelleen. Toki Vieska on opetettu ajolle, mutta ei se nyt tarkoita yhtikäs mitään. On pelkästään fiksua opettaa nuori hevonen ajohommiin ennen ratsutusta.

Mutta kun se on kirmalaista sukua, niin hyvästä isästä, eikö sillä ny ole yhtään lahjoja ja juoksupäätä? Ratsuksi laitettu, tuollaisen suvun tamma. Voi hyvänen aika sanon minä! Eiväthän ukot pahaa tarkoita, se yrmyinkin Kuuskujan isänsä on murahdellut hyväksyvästi Vieskalle käydessään muun huoltoasemabaarin neuvoston mukana tarkastelemassa tätä väärään lajiin heitettyä menetettyä juoksijalupausta.

Sitä minä en kyllä ymmärrä, miten minä päädyin tuonne Takapajulan raviradalle Vieskan kanssa vääntämään montéa. Tai jotain sen kaltaista. Oli puhetta, kuinka tammalla saa kyllä käydä ajamassa, kunhan päivästä sovitaan ja niin edelleen, tai voinhan minäkin sillä käydä rinkiä vetämässä jos ukot ennemmin seisovat aitaan nojaten munkkikahveja maistellen. Jossain vaiheessa keskustelua kärryt vaihtuivat montésatulaksi. Oloni oli kerrassaan omituinen, hölmistynyt, lämmitellessäni Vieskaa. Ei siksi, että meitä katsottiin, koko tilanne vain oli montésatuloineen kaikkineen kerrassaan kummallinen.
"Se o kyllä hirveen hyvästä isästä", Toivosen Kalevi virkkoi hölkätessämme Vieskan kanssa raviporukan ohitse.
"Ei se ratsun kohdalla paljoa lisäarvoa tuo", en malttanut olla huomauttamatta. Taas.
"Uravalinnasta ny ei voi issää syyttää. Ja sitä ei oikiasti oo radalle kokkeiltukkaa?"
"Ei. Enkä minä kyllä usko Vieskan vauhdin riittävänkään."
"Nii, eihä noista kaikista kunkkareihi oo."

Siinäpä sitten kökin kyydissä omaa istuntaani pohtien läpi verryttelyjen sekä meidän.. montédebyyttimme. Vieska suhtautui koko touhuun rennon järkevästi, kuin todeten päivän ja päähänpiston nyt olevan tämmöiset tällä kertaa. Tamma ravasi pitkin ravirataa helpon oloisesti, mutta tokkopa sellaista vauhtia, että saan kuulla vihjailuja opetuslähdöstä, uran vaihdosta ynnä muista.
"Nätistihän tuo kulukee, vauhti vaan ei taia riittää. Vaa on se kyllä hieno, hyvä silimä ja järkiki tallella. Me kuule tarjottaan kahavit ja nisut kiitoksena, ko viittit meitä viihyttää ja hevosta esitellä." Minua hymyilytti.
"Mitäs tuosta! Kyllä tämmöset kiitoksella menee, hevonen pitää liikuttaa joka tapauksessa", naureskelen Vieskan kaulaa taputtaen. Tamma nyökkää, pärskähtää tyytyväisenä; sillä tuntuu olleen hauskaa.
"Ja eikös naapureita auteta muutenkin."
"No juu. Meillä ois itte asiasa aitatalkoot tulosa.."

Joimme vielä toisetkin kahvit porukalla saatuani Vieskan takaisin tarhaan. Joka ikinen viidestä ravimiehestä kävi vielä erikseen moikkaamassa Vieskaa, ja palatessani talliin huomasin tamman karsinan eteen jätetyt leipä- ja porkkanasäkit. Kyllä maailmassa on vielä hyviä ihmisiä ja naapuriapua. Minä muuten menen, tietenkin, niihin aitatalkoisiin. Tie vaikka vetäisin Vieskalla kärrylenkin naapuriin ja takaisin, vähän vaihtelua treeniohjelmaan. Kyllä vieraille aina kahvia löytyy ja hevoselle tyhjä tarha tai karsina, niin meiltä kuin muilta Takapajulan talleilta.

12.07.2022 Toiveammattina lampuri

Yhdessä nukkuvissa eläinystävissä on jotakin hurjan hellyttävää, minunkin sydämeni vallan suli, kun tarhojen vesiastioita täyttäessä huomasin Vieskan nukkuvan maassa maaten, yhtäläisen rauhallinen lammas kyljessään. Ainoa vain, ettei minulla itselläni ole lampaita. Koko Takapajulassa on ainoastaan yksi lampaanpitäjä, tänä vuonna kellään ei ole kesälampaitakaan, joten yllätysvieraan kotia ei tarvitse kauaa arvuutella. Täytettyäni vesiastiat soitin Viitaperän Kaisalle, joka miehensä kanssa lampaita pitää.
"Voi hyvä tavaton, taasko Kepponen on karkuteillä! Juuri toissa päivänä kävin poimimassa sen Kuusiston rouvan perennapenkistä", Kaisa parahti kuulostaen siltä, ettei enää tiennyt, oliko tämä itkun vai naurun paikka.
"Ehkä olisi pitänyt nimetä se Rauhaksi", naurahdin takaisin, "mutta ei mitään hätää, lammas on tallessa ja kunnossa, tuolla se torkkuu yhden hevoseni kanssa. Käynkö pyydystämässä Kepposen karsinaan, ettei se lähde aidan alitse uusille seikkailuille?"
"Pidä sitä vain silmällä, tulen heti."

Vieskan ja Kepposen torkut keskeytyivät Kaisan ajaessa pihaan. Onneksi Kepponen ei lähtenyt karkuun. Kepponen nousi ensin, liikkui kepein, hypähtelevin askelin vähän kauemmas tehden tilaa Vieskalle, joka myös nousi ylös, joskaan ei aivan yhtä sulokkaan keveästi kuin villava torkkukaverinsa. Raudikkoni pudisteli pölyjä karvapeitteestään kävellen portille meitä vastaan. Se nuuhki Kaisan kättä, laski sitten päätään alemmas nuuhkien vierelleen tulleen Kepposen korvia.
"Tämän veijarin kanssa ollaan kyllä jatkuvasti helisemässä, Kepponen on pahempi kuin yksikään vuohi, joka meillä on ollut! Onneksi et mennyt härppimään äkäistä hevosta, vaan etsit kaveriksesi tämmöisen rauhallisen tyypin", Kaisa jutteli sujuvasti vuoron perään meille kaikille, minulle Kepposelle Vieskalle. Vieska heilautti häntäänsä kärpäsiä hätistelläkseen laskien päätään jälleen vähän alemmas, selkeän tietoisena saavansa sillä tavoin vähän lisätaputuksia Kaisalta.

Niin lähti Kepponen, jonka perään Vieska katseli niin pitkään kuin vain lampaan tai lampaan nielaisseen kuljetusauton näki. Silkkaa uteliaisuuttani tein maastolenkin Viitaperän tilan lammaslaidunten ohitse, ja kuin parhaissa nuortenkirjoissa konsanaan, Kepposen yllättävän kantava määkinä tervehti meitä hyvissä ajoin – ja yhtä nuortenkirjamaisesti Vieska vastasi hirnuen ja höristen. Kaverukset ylsivät vähän haistelemaankin toisiaan aidasta huolimatta. Suurin osa muistakin lampaista tuli uteliaana aidan viereen meitä katselemaan.
"Hauskoja ovat, mutta meille ei lampaita tule, kuulitkos?" Juttelin Vieskalle, jolla tosin oli ihan omat jutut Kepposen kanssa. Malttoi tamma sentään jatkaa matkaa. Nauroin ihan ääneen koko lammaslauman lähtiessä Kepposen johtamana saattelemaan meitä niin pitkälle kuin laitumen aita antoi myötä. Jouduin kyllä muutaman kerran vilkuilemaan olkani ylitse, ettei Kepponen vain karannut aidoista lähteäkseen peräämme. Tämäkin ajatus tuli mieleeni vasta poistuessamme laitumelta, ei vahingossakaan ennen sinne ratsastamista.

Uusi lammasystävä osoitti jälleen Vieskani olevansa fiksu, sopeutuvainen hevonen, potentiaalisesti kaikkien kaveri, sekä niin rehdin työteliäs, ettei ero uudesta ystävästä vienyt työmotivaatiota tai tehnyt askelista raskaita.

25.07.2022 Kisakesä

Kesäni on, kuten yleensäkin, pyörinyt pitkälti kenttäratsastuksen ympärillä. Välillä olen vähän käynyt valmentamassa muita, ja tein yhden hevosenhakureissun Ruotsiin, mutta muuten olen elänyt aika lailla kilpailukalenterin ehdoilla. Myös Vieskan kesään kenttäkilpailut ovat kuuluneet erottamattomasti, ja olemme tuoneet ihan kelpo pinon ruusukkeita kotiin! Tällä hetkellä tammani sijoitusprosentti on 45%, mikä on itse asiassa nätimpi prosentti kuin mitä odotin. Niin paljon kuin Vieskasta pidänkin, se ei ole semmoinen kilparatsujen kilparatsu. Älyttömän hyvä hevonen kyllä, en voisi olla tyytyväisempi. Eikä minua haittaa laisinkaan, mikäli Vieskan varsat ovat samasta perushyvästä muotista mitä emänsä, kyllä niitä säkenöivän karismaattisia yksilöitä löytää muualtakin. Tämmöiset Vieskat ovat kuitenkin eri tavalla arvokkaita.

Kuun lopussa odottaa jälleen arvokisa poikineen, ja meinasin startata Vieskankin kanssa niin KERJ:n kuin VSR:n kenttäcupissa. Rehellisesti sanottuna en usko meidän yltävän niin kovassa seurassa ruusukkeille, vaan väliäkö tuolla, urheilujuhlaa ja jäätelökiloille kyytiä!
Cupeja silmällä pitäen olen mankunut narrin vahtimaan treenejämme sekä vähän valmentamaan (maasto)esteillä, istuntatreeneissä kävin Takapajulan ratsastuskoulun puolella. Vieska tuntuu olevan loistoterässä ja hyvällä tuulella, jokainen treeni sujuu vähintään yhtä hyvin kuin edellinen, jos ei paremminkin! Eilisen maastolenkillä irtonaista lapaa ei tarvinnut hakea laukan kautta, liike oli irtonaista, pitkää, rentoa ja mitähän vielä jo käynnistä lähtien. Hymyilin varmasti korvasta korvaan, mutta eikö minulla muka ollut syytä? Onhan se ilonaihe, kun on ratsastanut hevostaan oikein aiheuttamatta jumeja tai muitakaan huolia.

Ainoa pieni harmaa pilvi Vieskan tämänhetkisessä arjessa on Kampela. Tammat tarhaavat viereisissä tarhoissa; yritin niitä samaan, mutta Kampela ei useammankaan kaapin paikan näytön jälkeen suostunut uskomaan Vieskan olevan jöön pitäjä. Vieska nyt ei kamalasti Kampelasta välittänyt, vaan sieti nuorempansa kiukuttelua ja haastamisyrityksiä yllättävänkin pitkään. Sietää se nytkin, vaikka kieltämättä suomenhevoseni näyttää toisinaan perin juurin väsyneeltä venäläistrakehnerin huuteluihin. Joku voisi heittää tästä jonkun (huonon) poliittisen vitsin..

16.08.2022 Koulutreeni(pohdintoja)

Pysähdys harjoituslaukasta sujuu hyvin, paljon pehmeämmin ja siistimmin kuin edellinen, jonka töksähtävyys johtui tasan omasta mokastani. Tamman takaosa on alla, jalat kuten kuuluukin, pysähdys kaikkineen sujui mallikkaasti antaen loistolähtökohdat liikkeelle lähdölle, eteenpäin menolle tai peruuttamiselle. Tervehdin olematonta tuomaria, siirrän Vieskan harjoitusraviin, C oikealle, ME keskiravia, E jälleen harjoitusravia. Kouluratatreeni olisi tehokkaampi, jos minulla olisi joku valvomassa, kertomassa ulkopuolisen näkemyksen, mutta nyt joudun treenaamaan yksikseni. Sujuu tämä toki näinkin, kyllähän minä tunnen, onko Vieska avuilla, tapahtuvatko siirtymiset, käännökset sun muut missä niiden pitäisi vaiko vähän viiveellä. Ulkopuolinen arvio olisi silti paikallaan – siksipä olenkin varannut jokusen kouluvalmennuksen ja istuntatunnin, osan Takapajulan Ratsastuskoululta.

Kouluohjelman raviosuudet tuntuvat vähän kädenlämpöisiltä, perusvarmoilta suorituksilta, joista saisi ehkä kutosen, tuskin seiskaa. Käynnissä Vieska tuntuu paremmalta, tarmokkaammalta, siirtymiset sekä pysähdykset ovat (askellajista viis) todella hyvän oloiset. Pohdin omaa osuuttani; enkö pyydä ravissa tarpeeksi, istunko kuitenkin vähän liikettä vastaan Vieskaa jarruttaen? Vai jäänkö matkustamaan? Keskikäyntiä seuraava kokoaminen sekä täyskäännös takaosalla sujuvat mielestäni niin hyvin, että oikein harmittaa, ettei kukaan ole näkemässä, saati videoimassa. Harjoituslaukka nousee tarkasti, pehmeästi, sujuvasti, ei mitään heikkoa. Harjoituslaukka itsessään on ehkä vähän sitä samaa haaleaa peruskivaa kuin tähänastinen ravikin on ollut. Keskilaukassa on heti enemmän toivotunlaista potkua, Vieskan takaosa tulee paremmin mukaan, etuosa kevenee hieman. Puoliympyrät vastalaukassa sujuvat nekin hyvin, seiska, ehkä kasi, tai siltä ne tuntuvat.

Löydän ohjelmastamme helposti hyvät puolet sekä kehitettävää, ja pienten välikäyntien jälkeen ratsastan hetken heikompia osuuksia sekä jotain siirtymisiä ja puoliympyröitä, joihin olen edelleen älyttömän tyytyväinen. Tyytyväinen olen tammaanikin; Vieska kuuntelee, on reipas ja vastaanottavainen, liikkuu mielellään sekä vaikuttaa tyytyväiseltä. Hölkkäillessämme loppuraveja metsän puolella matkaten Susirajan mailta Tuonisen puolelle huomaan odottavani niin valmennuksia kuin Rihtniemen ratsutilan koulukilpailuja yhä enemmän. Tokkopa me Vieskan kanssa voitosta kisaamme, prosentteja enemmän odotan tuomariston sanallisia arvosteluja. Parannettavaa löytyy aina, mutta koen meidän olevan Vieskan kanssa ihan hyvässä iskussa, yhteistyömme pelaa ja vaikka kehityskohtia onkin, kehuttavaakin löytyy. Ja niin perushevonen kuin Vieskani onkin, niin onhan se nyt älyttömän hieno!

21.08.2022 Ruusuke Rihtniemen ratsutilan koulukilpailuista

Olen iloisesti yllättynyt, että ylipäätään ratsastin ruusukkeille Rihtniemen ratsutilan kouluratsastuskilpailuissa. Mukanani oli kaksi junnua (Kampela ja Karsikko), Vieska sekä Peruna, ja tästä porukasta olisin varoen veikannut Karsikkoa potentiaalisimmaksi sijoittujaksi. Toki minun ratsastajana tuli tehdä oma osani, tietenkin, ei niitä ruusukkeita pelkälle hevoselle jaeta. Toinen positiivinen yllätys kisapäivässä oli, sen ruusukkeen lisäksi, hevonen jolla sen nappasin. Minä ja Vieska tanssahtelimme helppo A -luokan neljänsiksi! Enkä kuullut kuin muutaman airo-/melonta -vitsin tammani liikkeistä! (Terkkuja tutuille, ihana nähdä ja jutella kisapäivän lomassa!)

Kampelan aiheuttamia lastausongelmia lukuun ottamatta matkamme Pohjois-Pohjanmaalta Etelä-Savoon sujui ihan rattoisasti. Jonkin aikaa Kampela jaksoi ilmaista mielipahaa rekassa, mutta pysytteli ihme kyllä valtaosan ajasta ihan hiljaa. Kisapaikalla ei niinkään.. Vieskasta minun ei tarvinnut murehtia, tamman käyttäytyi niin hyvin ollen helpon kisakaverin perikuva. Enkä kyllä voi moittia Karsikkoa tai Perunaakaan, vaikka Peruna-parka miltei nukahti radalle.
Vieska sen sijaan tuntui olevan erinomaisessa vireessä. Takanani oli jo helppo C Kampelalla ja helppo B Karsikolla ennen suoritustani Vieskan kanssa, Peruna olisi neljäs ratsuni. Verrytellessäni Vieskan kanssa uskalsin toivoa siistiä, hyvin etenevää rataa; mukavan notkea, vahva ja kevyt hevonen, joka vastasi apuihini tarkasti, paljon siistejä vaihtoja, hyvältä tuntuvia kaaria ynnä suoria linjoja. Ratsastinkin radalle ja alkutervehdykseen todella hyvin, luottavaisin mielin.

Silti meillä meni lopulta paremmin kuin uskalsin toivoakaan. Vieska ei ole mikään uuhvautsivauupeeta-kouluratsu, ei olisi ilman melomistakaan. Tammani on perushyvän, luotettavan hevosen perikuva, ja vaikka meillä onkin ruusuke poikineen kenttäkilpailuista en lähtenyt Rihtniemeen tavoittelemaan sijoitusta. Myönnän kyllä pohtineeni jo radan alkupuolella, kuinka oikeastaan voisin kiikuttaa edes sen yhden ruusukkeen kotiin. Lopputervehdyksessä hymyilin kuin mikäkin huono Irvikissaimitaattori, taputin Vieskan kaulaa, kumarruin halaamaan sitä, yksinkertaisesti iloitsin hyvästä, hienosta hevosesta sekä radasta, joka oli tuntunut jouhevalta ja ollut todella mukava ratsastaa.
Niin mukava, että pääsimme palkintojenjakoon. 4/27, 71,786% - paremmin kuin rehellisesti odotinkaan! Vieskaa nyt ei paljoa kiinnostanut, kuinka kättelyiden ohessa sen suitsiin kiinnitettiin punainen ruusuke. Kunniakierroksen tammani veti ilman isompaa intohimoa, mukavan reippaalla rennolla laukalla, samalla kun minä hymyilin uudelleen sitä halpaa typerää korviin yltävää, posket kipeyttävää Irvikissahymyäni.

15.12.2022 Pikakatsanto vuoden 2022 loppupuoliskoon

Vieska on ehdottomasti yksi lempihevosiani, sellaisia, jotka jättävät vähän isomman muistijäljen kuin moni muu hevonen. Toki minä pidän joka ikisestä hevosesta, jollain tasolla, myös niistä Susirajan lohikäärmeistä sun muista.. persoonista. On kuitenkin valitettava tosiasia, että niin isolla hevosmäärällä kuin millä me narrin kanssa olemme vuosien varrella kilpailu- ja kasvatustoimintaa pyörittäneet ei joka ikinen hevonen vain olla semmoinen Thö Hevoinen, spesiaalitapaus, joka on lemppareista lempparein. Mutta Vieskaseni nousi tähän kategoriaan, se on ehdottomasti lempihevosiani Tuonisessa Rinkelin, Kampelan (kyllä, Kampelan) ja Perunan rinnalla.

Ei siis mikään ihme, että värvätessäni narrin avustamaan minua joulukorttikuvauksissa – sen verran jouluihmistä minuunkin on pesiytynyt – Vieska sekä muut mainitut spesiaalipullukkani saivat ekstrapitkän kuvausajan sekä monipuolisimmin kuvausrekvisiittaa. Fiksu tammani ei ollut moksiskaan poronsarvista, kaulaansa isketystä koristekranssista eikä yhtään mistään muustakaan, mitä keksimme tamman ylle pukea. Hankalin osuus oli saada Vieskalle jotenkin iloinen tai edes levollinen ilme, tamma kun näytti lähinnä vähän.. ei nyt kärsivältä, mutta valmiiksi väsyneeltä kaksijalkaisten kotkotuksiin. Sain kuitenkin pinon kauniita kuvia kera vielä isomman pinon väsyneitä kuvia, kiitos narrin. On meistä Vieskan kanssa myös yksi pusuttelukaverikuva, jossa tamma näyttää tyytyväiseltä enkä minäkään ole aivan metsän peikko.

Syys-joulukuusta ei oikeastaan ole isommin kerrottavaa, arki on ollut juuri niin tylsän tavallisen rauhallista kuin minä toivonkin sen olevan. Paitsi, etten koe arkeani lainkaan tylsäksi, nautin valtavasti siitä elämästä jonka olen itselleni järjestellyt. Hevosilla on ollut jotain pikkunaarmuja ja irtokenkiä, pari onnistui saamaan kevyen syysflunssan (joka ihme kyllä ei tarttunut koko talliin), yksi heinäpaali paljastui läpipaskaksi vioittuneen muovituksen vuoksi. Vieska on säästynyt kaikelta harmilta.
Kepponen tosin teki paluun, sieltä se taas löytyi Vieskan kyljestä. Samassa tarhassa asustavat Eine, Rinkeli ja Saalinki kävivät tutkailemassa ja haistelemassa villavaa vierasta, joka reippaana, hyvässä ryhdissä ja röyhkeän rohkeana haisteli takaisin määkien hevosille kuin käskyjä jaellen. Kaisa kuulosti kovin väsyneeltä soittaessani hänelle lampaansa karkureissusta.

Joulukuun Vieska on kevyemmällä käytöllä palaten peruskuntokauden treeniin tammikuussa. Olen yleensä porrastanut hevosten lomia joulu-helmikuu -välille, nyt Vieska on osa sitä porukkaa, jolla on aika kirjaimellinen joululoma. Toki tammaa liikutetaan nytkin, mutta hyvin kevyesti, rentoja maastoiluja ja semmoista. Meillä onkin kunnolla lunta (eikä yhtään märkää loskaa tilalle, kiitos!!), joten maisemat ovat huikeat ja mieleni halajaa jo hiihtoratsastuksen sekä rekiretkien pariin. Koppakärrylenkki narrin ja kaakaotermarin kanssa kuulostaa myös hyvältä.. Samaten Vieskan lempeä hörinä avatessani tallin oven aamulla. Ihana hevonen, aivan ihana.

18.04.2023 Tyyni rantani

Kampelan ja Falafelin kaltaisten persoonien liikuttamisen jälkeen on ihana nousta Vieskan selkään. Tietysti minä teen parhaani jokaisen hevoseni kanssa enkä tahallani ratsasta aivan miten sattuu, mutta edellä mainitut trakehnerneidit vetävät monet mutkat suoriksi ilmaisten mielipahaansa kirkuvan punaisin huutomerkein. Vieska ilmaisee tyytymättömyyttään paljon asiallisemmin, selkeästi kuten suotavaa onkin, mutta ilman ratsastajan kanveesiin tiputtamisia tai sen sellaisia.

Saatoin kyllä välillä valahtaa turhan rennoksi, istumaan kuin Netflix-maratoonin vetelöittämänä nojatuolin pohjalle, samotessamme Vieskan kanssa Takapajulan tuttuja maastopolkuja. Poikkesimme toisinaan metsän puolelle, takaisin tielle, ihan sen mukaan mikä vaikutti kivoimmalta reitiltä kulkea. Tammani askelsi tyynenä, rentona ja varmana, sen korvat kääntyilivät äänten perässä ilman, että kroppansa olisi jännittynyt. Eihän tämä nyt metsän ääniä hätkähdä, höpö höpö semmoisia, kunhan kuuntelee pikkulintujen juorukerhoja sekä eksyneen fasaanin hämmentynyttä kaakatusta. Erityisesti istuntakorjailuni jälkeen kumarrun taputtamaan tai rapsuttamaan Vieskan kaulaa, säkää, juttelen tammalle pehmoisia samalla itseäni moittien keskittymiskyvyn herpaantumisesta sekä istunnan nojatuolistumisesta. Se on ihan oikea verbi, ette mene googlettamaan sitä.

Vieska jos joku on tyyni, turvallinen ranta, jonne meren myrskyt eivät ulotu vaan tyyntyvät, haipuvat pois ennen rantaveteen saapumista.

15.05.2023 Palovaara ja muita kevät-/kesäjuttuja

Minulla ja Vieskalla on jotain yhteistä – olemme molemmat hirvittävän herkästi palavaa mallia. Minä palan hiusrajasta varpaisiin, Vieska onneksi ainoastaan vaaleanpunaisesta turvastaan. Kevätaurinko toi mukanaan aurinkorasvan, huomattavasti aikaisemmin kuin muiden hevosten kohdalla. Toukokuu on puolivälissä ja niin minä kuin tammaparkani olemme onnistuneet polttamaan nahkamme. Olenkin viettänyt monta hetkeä rasvaillen vuorotellen itseäni ja hevostani, aivan ihmeellisiä asioita höpötellen joko itsekseni tai hevoselleni, joka vaikuttaa kohteliaisuussyistä kiinnostuneelta. Palanut turpa selkeästi on vähän kosketusarka, ja kuitenkin ihana, viisas tammani painaa päätään alemmas, kohti rasvaavaa kättä, yrittämättäkään nostaa turpaansa ulottumattomiini.

Etsin meille jonkun viileän varjoisan paikan, jonka ympäröin kunnon aidalla ja järeimmällä moskiittoverkolla, minkä löydän. Vietämme Vieskan kanssa vähemmän villin sinkkukesän kaukana kaikesta pahasta, toisin sanoen auringosta, hyttysistä ja lähibaarin tai -tarhan epämääräisistä yhden illan seurantarjoajista.

07.06.2023 Hyvästi löhökesä ja se sinkkukesäkin, tervetuloa varsakesä

Uhostani ja kauniista sanoistani huolimatta Vieska ei saanut rauhallista löhökesää varjopaikassa kanssani, eikä kyllä villiä sinkkukesääkään. Kattia kanssa, vastuuta ja varsa-arkea, näistä aineksista on tammarouvani kesä tehty! Vieska sentään saa jakaa niin äitiyden ilot kuin kesälaitumensa Häiveen kanssa, joka sekin sai ruksia kaikki kesäsuunnitelmansa ylitse ja kirjoittaa päälle "yksinhuoltajuus". Hauskana sattumana Vieska ja Häive varsoivat molemmat tänään, vain parin tunnin välein aamuyöllä.

Vieskan kolmas ja näillä näkymin viimeinen varsa on komea rautias sydäntenmurskaaja, joka ei turhan paljoa syntymäänsä ihmetellyt. Jaloilleen pikkuherra nousi rauhallisen päättäväisesti, ensiaskeleet olivat harkitut Vieska-emän kannustaessa emänhörinällään vieressä. Vähän tamma sai lapsostaan tuuppia ja ohjata nisälle, mutta sen suurempaa draamaa ei tässä varsomisessa onneksi ollut. Vieska ei stressannut laisinkaan, tai ainakin se vaikutti ihmeen rauhalliselta ennen varsomista, sen aikana ja jälkeen, vaikka olisi kuvitellut polttojen ja supistusten aiheuttavan levottomuutta tai edes epämiellyttävän, liikehdintää aiheuttavan tunteen. Makuullekin tamma laittoi vasta kun alkoi ponnistamaan poikaansa ulos, ei Vieska käynyt maassa kokeilemassa ja ihmettelemässä, joko olisi aika. Jotenkin varmaotteista, tottunutta touhua. En vain lakkaa ihmettelemästä, kuinka viisas ja hieno tamma minulla onkaan! Innolla odotan, tuleeko Vieskasta varaemä myös Häiveen varsalle, Häive-raasun maailma kun tuntui murehtuneen varsan myötä eikä se enää tiedä yhtään kuinka päin olla moisen pienen kyljessä nyhjäävän mytyn selvästi sekoittaessa tamman arkirutiinit. ..tai kenties se onkin Häive eikä varsansa, joka kaipaa Vieskan tukea ja turvaa.