Mehtänpeitto

30.05.2024 Mielen myllerryksissä ja koiven kiukutellessa onni on oma Mauri

Viime aikoina minulla on mennyt aivan joka ikisen hevosen kanssa melko vuoristoratamaisesti, sijoitukset ovat olleet harvemmassa kuin toivoisin ja ylipäätään tässä rämmitään kaikesta hampaat irvessä, hiki päässä työskentelystä huolimatta jos ei nyt pohjamudissa niin kuitenkin aika kaukana mahtavista aallonharjoista. Kaiketi tässä pitäisi panostaa myös henkiseen valmentautumiseen ihan tosissaan, ei ainoastaan jokusen kirosanan jälkeisellä "leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä" -toteamuksella. Ja tietysti minä vain ryven epäonnistumisissani juuri ennen Helmipuron Suuria Kenttäkilpailuita, enkä todellakaan edistä omaa valmistautumistani tai menestymistäni. Etenkin kun toinen ratsuni on vähän.. Döner. Herkkislohikäärme.

Toinen ratsuni, Mauri, sentään on eri maata. Jos minä jostain itseäni onnittelen, niin päätöksestäni lähteä Helmipuroon kahdella niin erilaisella hevosella! Mauri ei paljoa puhu eikä pussaa, se on aika jäyhä suomalainen mies suomenhevosen kuoressa, mutta Maurin pää pysyy kylmänä aivan joka tilanteessa. Sitä korkeintaan vähän turhauttaa, jos ihminen hermoilee, eikä orin turhautuminen koskaan purkaudu kiukkuna vaan vähän väsyneinä, turhautuneina huokauksina. Toki suorituksista jää se paras terä pois, jos ratsastaja ei ole täysin tilanteen tasalla, Mauri on elävä olento eikä mikään automaattiohjauksella joka ikinen kerta tasaisia ratoja tekevä robotti. Ainakaan meitä ei hylättäisi ratsastajaansa kimpaantuneen hevosen viskatessa minut komeassa kaaressa ensimmäisen okserin tai kouluaitojen ylitse – jotain, minkä Döner saattaisi hyvinkin tehdä.

Omaan, kieltämättä lapsellisen kiukuttelun puolelle menevän asenneongelmointini sekä pienen nousevan kisajännityksen, sävyttämät treenimme ovat kuitenkin menneet hyvin. Ainakin kohtalaisesti. Tästä tietysti saan kiittää Mauria, joka ei jaksa osallistua kotkotuksiini, vaan pitää katseensa ja ajatuksensa tiukasti kulloinkin käsillä olevassa tehtävässä. Koulutreeneissä suurimmaksi ongelmaksemme muotoutui vasen jalkani, se kiertyy ihan lonkasta asti ulospäin ja varpaani seikkailevat aivan omilla teillään. Tämä tietysti vaikuttaa paitsi pohkeitteni käyttöön, myös kaikkeen muuhunkin, joten kaikki minkä vasemmalla jalallani viestitin meni vähän puolivillaisesti perille. Ja Maunohan ei minun jälkiäni korjaa, joten totta kai koipiongelmani näkyi vähän kaikessa. Sanon silti meillä menneen hyvin tai kohtalaisesti, sillä hevosessa itsessään ei ole ollut mitään vikaa ja kuitenkin paikallistin ongelman nopeasti. Teimme kyllä nättejä, tasaisia pysähdyksiä, peruutukset olivat periaatteessa ihan hyviä etenemistahdin ja hevosen muodon suhteen, niistä vain tuli kerta toisensa jälkeen vähän vinoja. Pohkeenväistöt, avot ja sulut sujuivat oikean jalkani ollessa niin sanotusti pääroolissa, vasurilla meno oli sitten aika.. vasenkätistä. Vasenjalkaista. Ja minä olen oikeakätinen, ei mitään vasenkätisiä vastaan.

Totta kai tuo vika-asentoinen kinttuni vaikutti estetreeneihinkin. Sain kuitenkin jälleen kiitellä fiksua hevostani, jonka reaktiot olivat vähemmän ylilyödyn dramaattisia kuin vaikkapa sillä Dönerillä, toisella hevosella, jonka kanssa treenasin Helmipuron kenttäkisoihin. Hypätessä rata- ja maastoesteitä vasen jalkani haittasi vähän vähemmän, vaikka tietysti se näkyi ja tuntui. Lisäsin venyttelyjä ja muita oheisliikuntaa, kävin hierojalla ja fyssarillakin, sekä otin useita istuntavalmennuksia joissa keskityttiin nimenomaan jalkoihini. Samaten estevalmennuksissa pyysin valmentajiani motkottamaan vasemmasta jalastani niin pitkään, että tympääntyisin itsekin ja asialle tapahtuisi jotain vaikka puoliväkisin. Moneen näistä valmennuksista osallistuin nimenomaan Maurilla. Poskiani helottaa vieläkin häpeäpunan vuoksi muistellessani, miten Kimmo Lehto-Virtanen naljaili minulle "vuoden huonoimmasta vinolinjasta", kolmen matalan tarkkuusesteen sarjasta, joille kieltämättä ratsastin vähän puutteellisella ohjauksella mistä johtuen viimeisen esteen hyppäsimme Maurin kanssa juuri ja juuri kulman yli, toinen kinttuni aika inhottavasti merkkilippuun osuen. ..tällä vain kierrän sitä tosiseikkaa, että koko lippu lähti mukaani, vinolinja kun meni väärällä tavalla vinoksi ja se merkkilippu sitten jäi Maurin kyljen ja jalkani väliin. Onneksi Mauri ei moisesta välittänyt, joku vähemmän rautahermoinen kaveri olisi varmasti saanut slaagin.

Joten tunnelmani ovat varsin ristiriitaiset. Hevonen on hieno, osaava, valmis kisoihin, Maurilla on kroppa tikissä ja henkinen puoli kuosissa. Itse puhkun intoa ja määrätietoisuutta, kunnes erehdyn rypemään viime aikojen vastoinkäymisissä (joita ne eivät edes ole – ei kukaan voita jokaista kilpailua, johon osallistuu!!). Sentään hevosesta voin olla varma, pitänee näyttää kouluohjelma ja ratapiirrokset Maurille, josko se kisaisi vaikka itsekseen jos omasta touhustani ei tule mitään.

13.06.2024 Odottavan aika on pitkä, erityisesti juuri ennen suoritusvuoroa

Vedän syvään henkeä, odotan hetken ennen uloshengitystä. Pitkiä, rauhallisia, alleviivatun syviä hengenvetoja, ennen kuin pyydän Maurin takaisin liikkeelle. Aaron Nevanoja on juuri startannut luokkamme ensimmäisenä ratsukkona, seuraavaksi Lehtonen, sitten Auclair ja minä. Mikäli katsoin osallistujalistan oikein, Maurin lisäksi luokassa starttaa ainoastaan yksi toinen suomenhevonen, mikä nyt ei yleensä minua hetkauta suuntaan tai toiseen. Nyt huomaan kuitenkin aprikoivani, mahtaakohan Maurilla olla tarpeeksi liikettä häikäistä tuomarit. Miksi ei olisi, hölmö ajatuskin, minkä lisäksi kouluohjelma on paljon useamman osasen summa kuin pelkkien lennokkaiden liikkeiden. Milloin minusta on tämmöinen kaikesta stressaaja tullut? Tässähän tulee aivan ikävä niitä vuosia, jolloin suurimmat jännityksen aiheeni olivat tammojen kantoajat, varsomiset sekä mikä kaikki niissä voikaan mennä pieleen.

Mauri on tyyni, se seurailee kyllä verryttelyjen tapahtumia, muita hevosia, vetää korvansa hetkeksi niskaa vasten Kozlovin ohittaessa meidät tiikerinkirjavalla, hurjan kokoisella orillaan. Rapsutan Maurin säkää antaen sen jälkeen ravipohkeet. Olen tähän asti verrytellyt aika pitkällä hevosella, antanut Maurin pitää päätänsä sekä kaulaansa rennosti alhaalla, ylipäätään keskittynyt meidän molempien rentouteen sekä hyvään olotilaan. Hissukseen kerään takaosaa vähän lähemmäs, pyydän oria ottamaan parempaa ryhtiä, nostamaan kaulaansa, mutta edelleen verryttelen paljon vapaammassa muodossa kuin yleensä. Nähtäväksi jää, toimiiko se. Hevonen allani tuntuu kuitenkin hyvältä, Mauri kuuntelee, reagoi, omaan jäyhän jämptiin tyyliinsä; reaktio tulee täsmälleen sellaisena kuin sitä pyydetään, tämä hevonen ei pehmentele tai korjaile ratsastajansa jälkiä. Ja hyvä niin.

Käyn kaikki askellajit läpi, ratsastan pätkiä pohkeenväistöä, avoja ja sulkuja. Tiedostan vaikuttavani juuri niin omituiselta hiipparilta kuin minä minua pidetään hymyillessäni, hekotellessani itsekseni ajatellessani, millaiset moitteet näin vapaamuotoisista taivutusväistöistä saisin koulutuomareiden edessä. Tunnen Maurin taipuvan välillä vähän liiaksikin, joten hienosäädän apujani, kiinnitän erityistä huomiota oikeaan pohkeeseeni, joka on selkeästi vasenta vahvempi. Tiedostan myös vasemman jalkani varpaiden edelleenkin sojottavan ajoittain aivan jonnekin muualle kuin minne niiden pitäisi, enkä itsekään osaa arvostaa niiden herännyttä seikkailullisuutta.

Vuoromme lähestyessä kutkuttava jännitys kouraisee vatsanpohjaani, jää pyörimään sinne kuin parvi lepattavasiipisiä perhosia. Tai lepakoita, lepatustunteen koosta päätellen, jännitän vähän enemmän kuin minun pitäisi. Sentään positiivisella tavalla. Haluaisin jo radalle, ratsastaa tervehdykseen, antaa Maurin esitellä osaamistaan ja ratsastaa itse toivottavasti paremmin kuin mitä viime aikoina olen kilpailuissa ratsastanut. Vedän jälleen syvään henkeä, tunnen Maurin kylkien supistuvan ja laajenevan oman hengitykseni tahtiin, mikä loihtii uuden, lämpimän hymyn huulilleni. Ihana, viisas jäyhä orini, täysin kuulolla ja valmiina mihin vain. Ratsastaessani vihdoin lähemmäs rataa odottamaan omaa vuoroamme rapsuttelen ja taputtelen Maurin säkää sekä kaulaa. Niin paljon kuin haluankin pärjätä tärkeintä on silti pitää touhu hevoselle reiluna ja mukavana, onhan Mauri työparini eikä urheiluväline. Ori seisoo nyt ryhdikkäämpänä kuin aikaisemmin, sekin tietää meidän odottavan vuoroamme välikuoleman tekemisen sijaan. Kohta mennään, Mauri.