11.04.2018 Muija nukkui pois omassa karsinassaan pirteänä ja iloisena vanhana rouvana.

Hiimuisen Ihana VH16-018-0020

NimiHiimuisen Ihana "Muija" KasvattajaHukkatien Talli, Suomi
Rotu, sukupuolisuomenhevonen, tamma OmistajaSusiraja (VRL-06046 ja VRL-12701)
Säkäkorkeus, väri158cm, vaaleanrautias MeriititVIR MVA Ch, KTK-II, SLA-I*, KERJ-I
Syntynyt,
ikääntyminen
s. 21.05.2015, 32v
satunnainen (4v 21.09.2015)
Painotuslaji,
koulutustaso
kenttäratsastus
he A / 110cm / 100cm / CIC1

20.02.2017 Muija kiikutettiin kantakirjaustilaisuuteen olemaan hienoa naista. Tamma sai 74 pistettä ja palkinnon KTK-II - paljon porkkanoita Muijalle!

14.09.2017 Muijalle myönnettiin VIR MVA Ch -arvonimi!

25.02.2018 liinakkomme palkittiin 101,5 pisteen KERJ-I -palkinnolla.

20.03.2018 rotunsa laatuarvostelussa edustanut Muija oli paras ja kaunein, kirjaimellisesti. Tilaisuuden korkeimmilla rakennepisteillä sekä korkeimmilla kokonaispisteillä palkittu liinaharjamme palkittiin SLA-I* -palkinnolla.

© KKJ

Luonnekuvaus

Muija saapui Tiilikanojaan marraskuun lopulla naapurin kautta. Meilläpäin normaali "naapurimatka" on melkein seitsemän kilometriä, joten puhutaan jo melkein lähinaapurista, kun matkaa on vain kaksi kilometriä linnuntietä. Jaana, tallin omistaja, oli tekemässä jonkinsortin omaa konkurssia ilman että talli oli minkäänlaisessa vaarassa. Kylällä huhuttiin peliveloista, mutta en ota kantaa. Jaana tarjosi minulle kaikkiaan kuutta hevostaan. Niistä ostin meille kolme "Hukkavarsaa", kuten hän itse niitä kutsui. Yksi saapuneista oli Muija.
- historia tähän asti Sylvester

Kun sylttis otti yhteyttä kertoen, että Tiilikanoja ajaa toimintaansa alas, olimme kauhuissamme. Ihana talli ja etenkin ihana omistajatar! Todettuamme, ettemme pidä tästä yhtään ja mokoma ei saa kadota kokonaan, jatkoimme vähemmän hilpeää kahvipöytäkeskusteluamme. Tarjoamiemme pullakahvien lisäksi köyhdyimme rahallisesti, sillä ostimme Tiilikanojasta kolme hevosta, kaksi tammaa ja orin. Tiili_kanalaisuutta täytyy tukea ja vaalia, kun se vielä on mahdollista.
Yksi näistä kolmesta, Hiimuisen Ihana eli Muija, oli yksinkertaisesti pakko saada. Olimme jo aikaisemmin tarjonneet Muijan varsasta, joskaan emme olleet saaneet sitä (Ötön ja Pullan kylläkin). Kun meille tarjoutui saada Muija itse, päätöstä ja rahojen tiskiin lyömistä ei tarvinnut kauaa miettiä. Etenkin Lissu oli aivan pähkinöinä, höpötti vain, miten se tamma oli kaunis, hieno, lahjakas ja ties mitä. Vaan niinhän se Muija tuli meille, tehden Lissusta hyvin, hyvin onnellisen naisen. Saa nähdä, malttaako Lissu myydä ensimmäistäkään pikku-Muijaa, vai jäävätkö kaikki vipeltämään Susirajaan..

Muija kuulostaa lempinimeltä jo sangen poistyöntävältä ja haukkumanimeltä, mutta pitkään tammalla ollut sama lempinimi ei ottanut muita hyviä nimiä alleen uudessa kodissaan (ei Tiilikanojassa eikä Susirajassa), joten samaa linjaa jatkettiin. Näinä vuosina minulle on kuitenkin alkanut selviämään, että itse asiassa tuo lempinimi sopii paremmin kuin mikään muu tälle tammalle. Pääasiallisesti tamma on erityisen leppoinen ja kylmäpäinen, mutta sattuessaan suuren vesilammikon äärelle, joka pitäisi ylittää, on täysstoppi ainut vaihtoehto. Siinä kuuluu aina "himskatin Muija, alahan nyt mennä!". Tamman täysstopit tulevat yleensä ei-niin-pelottavina ja lähinnä naurettavina hetkinä. Tamma on muun muassa estekilpailuissa kieltänyt esteellä, koska se oli heinäeste.

Hoidettaessa Muija on lepsu tapaus, joka tykkää harjauksista sekä pitkistä puunaustuokioista. Liinakko torkkuu mielellään unen rajamailla herätäkseen unestaan vain kavioita nostaakseen niiden puhdistusta varten. Suojat sekä pintelit saa kaikessa rauhassa tammalle laittaa, Muija ei sano mitään, mutta satuloinnissa sitten ollaankin kovin aktiivisena vastustamassa. Muija on kova tamma pullistelemaan ja voi talloa ohimennen hoitajansa varpaatkin, ellei hoitaja osaa olla varuillaan. Suitsien laitto menee mukavasti, kun muistaa lämmittää kuolaimia ennen suuhun laittoa. Pullistelua sekä sen aikaista steppailua lukuun ottamatta raudikkoa rauhallisempaa, varmempaa hevosta saa hakea, minkä vuoksi ohjaammekin harjausintoiset lapset juuri Muijaa hoitamaan. Vaikka liinakko olisi irti karsinassaan ovi sepposen selällään, Muija ei varmasti lähde yhtään mihinkään - häntä hoidetaan, häntä rakastetaan, hän jää tähän. Sama leppoisa meno jatkuu pesupaikalla, kengityksen aikana, eläinlääkärin vieraillessa.. Kaunokaisemme on varmasti tallin helpoimpia hevosia käsiteltävyytensä puolesta, kun hampaiden raspauksenkin suurin ongelma on saada Muija pysymään sen verran hereillä, että operaation saa suoritettua.
Vaikka säyseä suomineitomme on lauhkea, vähän verkkaisenpuoleinen ja hyväkäytöksinen talutettava, narun toisessa päässä on yleensä vähän kokeneempi ihminen. Mikäli Muija tekee täysstopin (vaikka niiden lätäköiden takia..) tai päättää, että en muuten mene, tamma saattaa alkaa steppailla ja oikein pelästyessään riuhtomaan pois kammotuksesta päin. Tähän mennessä uukkarin (tai sen yrityksen) arvoisia asioita ovat olleet naapuritarhassa olleet kottikärryt pinkkeine talikkoineen (ilmeisesti perinteinen musta/tummanvihreä on parempi?), naapurin kissa (oman tallin kissat ovat ihan okei) sekä neonväriseen, överiräikeään loimeen puettu shetlanninponi, joka tuli vastaan nurkan takaa. Sellainen muija. Lastaus, purku ja kuljetus sentään sujuvat ilman draamailua, Muija menee niin koppiin kuin rekkaan vaivatta ja matkustaa nätisti yksin, kaverin kanssa tai isommassa porukassa.

Ratsuna Muija on monipuolinen ja taipuu moneen lajiin. Koulukisoissa, tai koulutreenissä ylipäätään, tamma on erityisessä suosiossa ensimmäisiä kilpailuja kisaavien piirissä. Esteilläkin liinakon kanssa pärjää aloitteleva, mutta maastoon sitten kokeneempaa kaveria ratsaille; tamma ei kuumu, mutta saattaa olla arvaamaton olemattomien mörköolentojensa kanssa. Kieltämisiä tulee etenkin maasto-osuuksilla jonkin verran, mutta kyllä sieltä aina selvitään maaliin asti. Vaikka Muija noin muuten ei säpsy, säntäile tai näe ufoja, maastossa se löytää sisäisen ufotutkijansa eikä mikään kivi, kanto tai pusikko ole liian pieni tuijoteltavaksi.
Kapasiteetikas, erittäin hyvillä liikkeillä siunattu liinakko on näyttävä, miellyttävä ratsu etenkin koulutyöskentelyssä, kun ufohavainnot ovat aika lailla nollassa. Tahdikkaat, ilmavat liikkeet, hyvä yliastunta ja eteenpäinpyrkimys, sopivasti näyttävyyttä; Muijan kanssa kelpaa hinkata koulupuolta! Järin suurta miellyttämisenhalua Muijalla ei valitettavasti ole, ennemminkin erinomaiset yhteistyötaidot. Mikäli raudikko päättää, ettei muuten mene tuosta tai tee tuota, se päätös pitää, vaikka selässä istuisi millainen olympiaratsastaja tahansa. Kun homma on tamman itsensä mielestä mukavaa, se antaa itsestään 110%. Muijan kokoaminen ja herkistäminen on hirveän helppoa, tamman saa aika pienellä vaivalla liikkumaan hiuksenhienoilla avuilla. Aloittelijoille liinakko sopii pitkämielisyytensä vuoksi; vaikka herkkyyttä löytyy, Muija ei kuumu vauhdista tai kiukustu epäselvistä avuista tai satunnaisesta suuhun kiinni jäämisestä. Jatkuva ronskimpi ratsastus saa hevosen lyömään hanskat tiskiin ja seisahtumaan niille sijoilleen.

Rataesteilläkään Muijalla ei ole sen isompia ongelmia, aloittelevakin kuski pärjää. Tamman hypyt ovat mukavan pyöreitä, laukka helposti säädeltävää, eikä hevonen kyttää tai kieltele turhan päiten toisin kuin maastossa). Ponnistuspaikat tuntuvat löytyvän itsestään, ja hyppääminen on niin helppoa ja vaivatonta, että aloittelevakin ratsastaja pysyy hypyissä hyvin mukana. Teknisemmissä tehtävissä ratsastajankin pitää tietää, mitä tekee, Muija ei suostu niin totaaliautomaatiksi, että hoitaa kaiken yksinään. Hyppääminen Muijalla on aina hirveän mukavaa, sujuvaa puuhaa, eikä koskaan tarvitse huolehtia siitä, järkyttääkö jokin uusi ja mauton johde hevosen mieltä. Ei järkytä. Koulu- ja esteosaamisensa puolesta suomenhevonen kävisi mainosti opetusratsusta.
Sitten tulee se "mutta". Meidän CIC1-tasoinen, vakavasti otettava kenttäpelimme näkee pieniä vihreitä miehiä, mörököllejä ja ties mitä heti, kun mennään maastoon. Niin maastoesteillä kuin perus maastoilussa. Voi olla, että koko maastoreissu sujuu ongelmitta, eikä maastoesteradalla ole mitään säpsyttävää, mutta voi olla niinkin, että Muija kieltelee minkä kerkeää kun joka paikassa on mörrimöykkyjä. Mikäli ratsastaja on yhtään arempi tapaus, maastoilusta - vielä vähemmän maastoesteistä! - ei tule yhtään mitään. Liinakko vaatii maastoon reippaan, hyvähermoisen kuskin, joka ei rasahduksia säiky tai lähde mukaan tamman ufobongailuun. Miellyttävät askellajit ja hyvä ratsastettavuus eivät auta, jos Muija päättää, ettei mene tuota polkua tai hyppää jotakin estettä. Kieltoja tulee aina välillä, mikä tietenkin harmittaa.

Millainen kotona, sellainen kisoissa, ainakin tämä tamma. Muija on satulanvyön kiristämistä lukuun ottamatta mutkaton hoidokki, käsihevosalueella hirmu helppo kunhan lätäköitä tai mitään akkakohtauksen arvoista ei näy, verkassa ja radalla meno on helppoa ja vaivatonta. Paitsi siellä helkkarin metikössä. Kokemattomampi kisaaja saa Muijan kanssa hyviä kokemuksia ainakin koulu- ja estepuolelta, kokeneemman ratsastajan kanssa voidaan jo tosissaan tähytä ruusukesijoja. Jos ei muuta, niin ainakin perussiistit radat ja lähes poikkeuksetta hyväksytty kokonaistulos irtoavat joka kisoista. Näin hyvän, kaikin puolin mukavan hevosen kanssa jaksaa tahkota kisoja mahdollisista maastomunauksista huolimatta, ne unohtaa viimeistään seuraavissa treeneissä. On tämä vain sellainen pakkaus, ettei mitään rajaa. Muijassa on sitä selittämätöntä jotain, joka sai ainakin meidän Lissun pään totaalisen pyörälle.

luonne © Sylvester, muokkaukset & pidennys © Susiraja

Sukutaulu

i. Reposhukka
evm, sh, sysrt, 156cm
ii. Kettu Teukaroija
evm, sh, rt, 159cm
iii. Pirttihaan Juovinka
evm, sh, rt, 156cm
iie. Kertuttaja
evm, sh, prt, 152cm
ie. Tättähäärä
evm, sh, prt, 158cm
iei. Etu-Piuskova
evm, sh, tprt, 155cm
iee. Tilleri
evm, sh, rt, 152cm
e. Hilmu Hanki
evm, sh, vrt, 156cm
ei. Pieni Hukkapala
evm, sph, prn, 146cm
eii. Hukkakuitti
evm, sph, rn, 145cm
eie. Eirana
evm, sh, rt, 151cm
ee. Yötiira
evm, sh, m, 155cm
eei. Kattohairaaja
evm, sh, trn, 152cm
eee. Peikkotakkutukka
evm, sh, trn, 156cm
Näytä / piilota sukuselvitys

i. Reposhukka, komeaakin komeampi sysirautias 156cm korkea ori oli melkoinen ryysyistä rikkauksiin -tarina. Se syntyi ratsastuskouluun, eikä käynyt varsana oikein missään, käsittely jäi muutenkin hieman puutteelliseksi ja Reposhukasta oli vähällä tulla lihajalostamon uusi tähti. Se kuitenkin myytiin nelivuotiaana ennemmin kuin maksettiin sen ruunauksesta ja orin kovatasoinen suku takasi sille paremman hinnan, kuin teurastamosta olisi saatu. Ryhdikäs, hyväjalkainen ori oli hieman pitkärunkoinen ja lyhytniskainen, kantavalanteinen. Reposhukan pelasti myös se, että perusluonne oli kuitenkin nöyrä, ennemmin sellainen hyväntahtoinen naapurin poika kuin se nuuskaa räkivä tappelupukari. Paljon uudelleenkoulutusta uudelta omistajalta se vaati, mutta lopulta Reposhukan hyvä luonne ja käyttöominaisuudet pääsivät oikeuksiinsa.
Kilparadoille Reposhukka pääsi vasta täytettyään 12 vuotta, mutta omistaja huomasi sen olevan todellakin sen arvoista. Helppoja kenttäluokkia kisannut ori ei voittanut joka kerta, mutta sijoittui kuitenkin tarpeeksi usein, jotta voitiin sanoa sen olevan varmuudella taitoa eikä pelkkää tuuria. Laukka oli sen paras askellaji, ravi ja käynti olivat melko lyhyttä ja vaatimatonta liikettä, hyppy oli sen sijaan erinomainen takaosasta, etuosa olisi voinut olla terävämpi. Reposhukka kantakirjattiin kolmannelle palkinnolle lähinnä siksi, että se jännitti kantakirjaustilaisuudessa niin kovin paljon.
Ori sai jalostusuransa aikana parikymmentä jälkeläistä. Se periytti melko hyvin hyppytyyliään, valitettavasti se myös yleensä hieman huononsi tammalta tulevaa liikettä. Rakenneominaisuuksia siirtyi eteenpäin tasaisesti niin huonolta kuin hyvältäkin kantilta. Reposhukan varsat ovat monenkirjavaa sakkia töiltään, sillä ne sopivat yhtä lailla harrasteratsuiksi kun vakaviksi kilpahevosiksikin.

ii. Kettu Teukaroija, raudikko, 159cm korkea ori syntyi ravureiden keskelle ja sellaista siitä totta kai kaavailtiin itsestäänkin, mielenkiintoinen kun suvultaan oli. Kettu Teukaroijan emä oli juoksija, isä taasen hyväravinen ratsuori, joten varsasta toivottiin vähän erisukuista ravihevosta, joka kuitenkin toisi palkintorahoja kotiin. Pitkäjalkainen ori ei käynyt juuri kotipihan ulkopuolella, yhden III-palkinnon se varsanäyttelyistä haki (pitkäjalkainen, lyhytniskainen, pitkä selkä, kantava lanne, käyrät kintereet, lyhyt suoraliikkeinen käynti, ei esitä ravia). Ravi sillä tosin oli lennokasta, joskin Kettu Teukaroija meloi voimakkaasti. Se oli kiltti, jopa hieman arka ori, josta ei aina olisi uskonut, että sukukalleudet olivat tallella.
Ehkäpä juuri arkuuden vuoksi Kettu Teukaroijasta ei juoksijaa saatu vaan se myytiin kuusivuotiaana ratsuksi. Orista tuli pätevä yleisratsu, se kilpaili hieman helppo B -luokissa ja metrin esteillä, mutta keskittyi kenttäratsastuksessa tutustumisluokkaan. Kettu Teukaroijalla oli oikein kelpo hyppytyyli, se ponnisti hyvin takaosalta, mutta arkuus söi hieman kapasiteettia eikä koulupuolellakaan päästy korkeammille tasoille, sillä ori ei oikein uskaltanut esiintyä. Kantakirjaus jäi välistä, mutta omistaja otti kiinnostuksesta röntgenkuvat jotka paljastuivat oikein hyviksi.
Kettu Teukaroija sai neljätoista varsaa, joille se periytti luonnettaan ja hyppytyyliään. Ulkonäöltään varsat muistuttavat enemmän emiään kuin isäänsä, ja ovat onneksi suurin osa myös rohkeampia kuin ori itse.

ie. Tättähäärä oli punarautias, merkitön 158cm korkea varhaislahjakkuus. Omistaja käytti sitä kissanristiäisissä jos toisissakin, yleensä kakkospalkintoja keräten. Tättähäärä edusti hyvää ratsutyyppiä, mutta sillä oli pitkä runko ja heikot jalka-asennot, lyhyt ja helposti jännittynyt käynti. Laatuarvostelukarsinnoissa se kuitenkin voitti sekä kolmi- että nelivuotiaana, finaalissa sijoittui kärkiviisikkoon saaden erityistä kehua hyppytyylistään. Tättähäärä oli luonteeltaan hieman kuumuva ja sillä tavoin mukavuudenhaluinen, että se ennemmin hyppäsi 80cm esteen kuin yli metrisenä, jottei sen olisi tarvinnut nostaa jalkojaan kunnolla - hyppytyyli pääsikin oikeuksiinsa vasta isommilla esteillä.
Tättähäärä myytiin kuitenkin ajanpuutteen vuoksi ratsastuskouluhevoseksi. Se oli siihen mennessä ehtinyt kilpailla pari kautta esteitä 110cm tasolla ja yhden kauden kenttää CIC1-luokissa menestyen molemmissa lajeissa erinomaisesti. Tamma teki ratsastuskoulussa yhden varsankin, mutta heti, kun varsa oli vieroitettu todettiin, ettei Tättähäärä ole luonteeltaan sopiva tuntiratsuksi. Hevonen ehti kiertää kolmessa vuodessa neljä kotia ennen kuin löysi vihdoinkin omansa rauhalliselta maalaistallilta, kuitenkin tavoitteellisen omistajan. Saatuaan Tättähäärän taas kisakuntoon omistaja kilpaili tammalla vielä kolme kautta ennen sen siitokseen siirtämistä.
Tiinehtymisongelmista kärsinyt Tättähäärä sai kaikesta huolimatta vielä kolme varsaa lisää. Kaikki perivät sen erinomaisen hyppykyvyn, valitettavasti myös heikon käynnin, eivätkä ne rakenteeltaankaan mitään näyttelyihmeitä olleet - mutta suorittajia ne kaikki olivat.


e. Hilmu Hanki kasvatettiin Pohjanmaan lakeuksilla ja isäntä kehui tammaa joka käänteessä parhaaksi työkseen. Vaaleanrautias varsa oli kaunis liinakko piirtopää, jota kierrätettiin paitsi varsanäyttelyissä myös kaikissa mahdollisissa show-näyttelyissä sekä mätsäreissä. Hilmu Hanki kasvoi 156cm korkeaksi, edelleen kauniiksi tammaksi. Rakennekaan ei ollut pöllömpi, sillä oli kaareva kaula, erinomaiset liittymät päähän ja runkoon, sopusuhtainen pyöreä syvä runko ja hyvät takaset. Etusissa oli sapelisuutta ja siroa etusäärtä, kavioaineessa oli toivomisen varaa. Liikkeet olivat suorat, irtonaiset ja lennokkaat, joten eipä pohjanmaalainen isäntä ihan turhaan kehuskellut kasvatillaan. Hyppytyylissä oli hieman moittimista, sillä Hilmu Hanki ei avannut takaa kylliksi ja selän käytössä oli puutteita.
Isäntä ratsasti tammaa itse ja eipä se mikään turha tapaus ollut satulankaan alla! Kenttäratsuksi koulutettu Hilmu Hanki kilpaili CIC1-tasolla kasvattajansa kanssa keräten hyvin sijoituksia ja nappasipa se kertaalleen kultamitalin suomenhevosten kenttämestaruudessa, aluemestaruuksista tulikin sitten vähän enemmänkin menestystä. Hilmu Hanki oli vähän yhden ihmisen hevonen, hitaasti lämpiävä, kaikkien käsiteltävissä, mutta parastaan antoi vain yhdelle. Tamma myös oli kuumuvaa sorttia, löytyipä siitä neitimäistä "nyt en taho!"-asennettakin. Hilmu Hanki kirjattiin ratsusuunnalle ensimmäiselle palkinnolle.
Hilmu Hanki sai kaksi tammavarsaa, molemmat aivan yhtä kauniita ja suorituskykyisiä kuin emänsäkin. Tamma oli todellinen periyttäjä, joskin varsojen liike jäi jonkin verran huonommaksi kuin emällä oli. Hyppytyyli ei myöskään parantunut kovin paljoa edes paremmilla oreilla, mutta molemmat varsat kisaavat CIC1-luokissa.

ei. Pieni Hukkapala, punaruunikko 146cm korkea ori oli surullinen tarina. Se oli se pienempi ja heikompi kaksosvarsa, mutta sen veli menehtyi jo vuoden vanhana ähkyyn. Vaikka orista piti tulla hevoskokoinen, ei se kasvanut sinne asti. Pieni Hukkapala ei ollut pienhevosleimaa nähnytkään, mutta se oli varsin kelvollinen esitys ratsuna. Orileima oli hyvä, kaula kaareva, joskin kevyt, runko sopusuhtainen, jalka-asennot hyvät, kaviossa oli ongelmaa, mutta oikealla hoidolla ja kengityksellä ne pysyivät hyvinä. Laukka oli ehdottomasti orin paras askellaji, mutta ei sen käyntiä tai raviakaan voinut moittia. Hyppytyylissäkään ei ollut juuri moitittavaa. Pieni Hukkapala oli koiranpentumaisen seurallinen (ja yritti välillä syliin, koska ei ymmärtänyt, että on liian iso), kiltti, energinen ja erittäin työintoinen.
Pieni Hukkapala kilpaili säästeliäästi, koska sillä oli koko ikänsä hieman terveysongelmia johtuen kaksosvarsana syntymisestään. Ori kuitenkin hallitsi helppo A -radan vaatimukset ja esteillä se kilpaili 80cm ratoja silloin, kun sillä käytiin hyppäämässä. Maailmaluokan tähdeksi Pieni Hukkapala ei noussut, mutta teki kuitenkin kelpo suorituksia, kun kisoihin asti lähti. Ori kantakirjattiin kolmannelle palkinnolle pienhevossuunnalla, samaten kuin ratsuna.
Valitettavasti tammanomistajilla oli rutkasti ennakkoluuloja oria kohtaan eikä se saanut kuin kahdeksan jälkeläistä. Myöhemmin sen vähää käyttöä harmiteltiin, sillä Pieni Hukkapala periytti hyviä jalkojaan (joskin jälkeläisten kaviot kaipasivat ekstrahoitoa), sekä erinomaista liikettään erityisen vahvasti, oli tammalla millainen maata laahaava, melova ja kulmikas liike hyvänsä. Sen jälkeläiset eivät tietenkään perineet terveysongelmia, jotka johtuivat ympäristötekijöistä, kaikki orin kahdenksan varsaa todistivat kilparadoilla, että Pieni Hukkapala olisi todella ollut periyttäjäori.

ee. Yötiira oli herasilmäinen musta 155cm korkea kaunotar. Hyvä ratsutyyppi, erinomainen tammaleima - ja jouhien kasvu, kuten omistaja tapasi vitsailla - vahva ylösliittynyt kaula, sopusuhtainen runko, laskeva lautanen, hyväasentoiset takajalat. Etusissa oli sapelisuutta ja ventoa vuohista, mutta ei muuta sanomista. Yötiiran liike oli parhaimmillaankin vain keskinkertainen, se suoritti kyllä kenttäratsulle vaadittavan helppo A:n hväksytysti, mutta koulukisoissa ei ruusukkeita olisi tippunut. Tamman hyppytyylikin oli rehellisesti ilmaistuna huonohko, mutta se suoritti suurella sydämellä ja todisti 110cm radoilla, ettei sitä tekniikkaa aina tarvita. Leipälajina Yötiiralla oli kuitenkin CIC1-luokkien kenttäratsastus.
Luonteeltaan tamma oli yhden ihmisen, oman kasvattajansa hevonen. Se kyllä suostui käsiteltäväksi muillekin ja saattoi sillä ratsastaakin, ilkeä ei Yötiira ollut, mutta parastaan se antoi vain kasvattajansa istuessa satulassa. Niinpä kasvattaja kilpaili sillä alkuun kasvattajakisat (2. sija esteillä), sitten koulutti sitä eteenpäin ja laittoi tiineeksi, kun oma terveys reistaili pari vuotta. Varsomisen jälkeen kilpailut jatkuivat kenttäratsastuksen parissa vielä kolme vuotta, ennen kuin tamma pääsi hyvin ansaitulle mammalomalle jälleen kerran.
Yötiira sai elämänsä aikana neljä jälkeläistä, kaikki erittäin vähän käytetyistä, mutta lupaavista oreista. Yötiira jätti itse jälkeläisilleen etujalkojensa sapelisuutta, eivät sen varsat myöskään hyppytyylillään loistaneet, luonnekin muistutti eniten emää. Tamman jälkeläiset kuitenkin ovat kaikki helppo-CIC1-tason kenttäratsuja omien ihmistensä kanssa todistaen jälleen, ettei se tyyli ole se, millä suoritetaan.

Jälkeläiset

s. 02.12.2015 sh-t. Tiilikan Hiimuinen Hiiviö, i. Hirmu-Hukka, om. alhippa (VRL-00064)
s. 28.02.2017 sh-o. Kaaheen Kipinäherkkä, i. Nornaliekki, om. mori-mori (VRL-11325)
s. 01.01.2018 sh-t. Sampelin Soma, e. Valarna, om. Susiraja

Kilpailukalenteri

Kalenteriin merkitään vain sijoitukset, lukuun ottamatta tarinakisoja, jotka tulevat kaikki näkyviin (tarinat löytyvät päiväkirjasta).

Näytä / piilota sijoitukset

Valmennukset

22.04.2017 Estevalmennus, valmensi Helka J.

Olin pyytänyt Lissua ottamaan alkuverryttelyt kentällä ja sopinut tapaavani tämän radalla. Aurinko paistoi toisaalta ihanasti, mutta toisaalta juuri radan takaa ja minulle näkyvyys oli suoraan sanottuna surkea. Muija oli kuitenkin ihanan reippaalla tuulella ja muutamat ensimmäiset bankettihypyt sujuivat todella hyvin. Lissu kehui tammaansa jatkuvasti, ehkä haluten ehkäistä Muijaa säikkymästä turhaan, mutta kolmannen hypyn kohdalla raudikko veti liinat kiinni ja Lissu mätkähti komeasti esteen eteen mutaiseen maahan. Ehdin juosta tarpeeksi lähelle ratsukkoa ja sain onneksi hevosen kiinni ennen kuin se lähti omille teilleen – ja jotenkin autoin yhdellä kädellä hieman voivottelevan Lissun ylös maasta. Hän hetken hengitettyään nousi kuitenkin uudestaan hevosen selkään ja tällä kertaa johti hevosta esteelle hieman jämäkämmin.

Muija heitteli päätään vähän villisti eikä olisi millään halunnut hypätä, mutta uskoi Lissun apuja ja vihdoin ja viimein hyppäsi kerran vielä esteen yli. Suosiolla siirryttiin sitten toisenlaisille esteille, joista Muija näytti tykkäävän enemmän. Tamma oli silti hieman vauhko ja Lissun piti työskennellä paljon saadakseen hevosen hyppäämään ja liikkumaan oikein päin, mutta loppujen lopuksi ratsukko pääsi hyppäämään jopa kolmen esteen sarjaa ihan suhteellisen tyylikkäästi. Mitään välikäyntejä ei tällä kertaa turhaan otettu, vaan pyrittiin saamaan muutama todella hyvä (tai oikeastaan ihan siedettävä) hyppy, varsinkin kun Muija oli hieman pelokkaalla tuulella. Muutama kielto tuli vielä Lissun putoamisenkin jälkeen, mutta ratsastaja ei millään suostunut luovuttamaan – ja hyvä niin. Lopetimme suhteellisen pian, kun tamma otti vähän kierroksia pienistä vihreistä miehistä ja Lissu lähti ottamaan loppuverryttelyt vielä kentällä, kun minä lähdin ajamaan kotia kohti.

Lue päiväkirjaa