Hiimuisen Ihana VH16-018-0020

i. Reposhukka, komeaakin komeampi sysirautias 156cm korkea ori oli melkoinen ryysyistä rikkauksiin -tarina. Se syntyi ratsastuskouluun, eikä käynyt varsana oikein missään, käsittely jäi muutenkin hieman puutteelliseksi ja Reposhukasta oli vähällä tulla lihajalostamon uusi tähti. Se kuitenkin myytiin nelivuotiaana ennemmin kuin maksettiin sen ruunauksesta ja orin kovatasoinen suku takasi sille paremman hinnan, kuin teurastamosta olisi saatu. Ryhdikäs, hyväjalkainen ori oli hieman pitkärunkoinen ja lyhytniskainen, kantavalanteinen. Reposhukan pelasti myös se, että perusluonne oli kuitenkin nöyrä, ennemmin sellainen hyväntahtoinen naapurin poika kuin se nuuskaa räkivä tappelupukari. Paljon uudelleenkoulutusta uudelta omistajalta se vaati, mutta lopulta Reposhukan hyvä luonne ja käyttöominaisuudet pääsivät oikeuksiinsa.
Kilparadoille Reposhukka pääsi vasta täytettyään 12 vuotta, mutta omistaja huomasi sen olevan todellakin sen arvoista. Helppoja kenttäluokkia kisannut ori ei voittanut joka kerta, mutta sijoittui kuitenkin tarpeeksi usein, jotta voitiin sanoa sen olevan varmuudella taitoa eikä pelkkää tuuria. Laukka oli sen paras askellaji, ravi ja käynti olivat melko lyhyttä ja vaatimatonta liikettä, hyppy oli sen sijaan erinomainen takaosasta, etuosa olisi voinut olla terävämpi. Reposhukka kantakirjattiin kolmannelle palkinnolle lähinnä siksi, että se jännitti kantakirjaustilaisuudessa niin kovin paljon.
Ori sai jalostusuransa aikana parikymmentä jälkeläistä. Se periytti melko hyvin hyppytyyliään, valitettavasti se myös yleensä hieman huononsi tammalta tulevaa liikettä. Rakenneominaisuuksia siirtyi eteenpäin tasaisesti niin huonolta kuin hyvältäkin kantilta. Reposhukan varsat ovat monenkirjavaa sakkia töiltään, sillä ne sopivat yhtä lailla harrasteratsuiksi kun vakaviksi kilpahevosiksikin.

ii. Kettu Teukaroija, raudikko, 159cm korkea ori syntyi ravureiden keskelle ja sellaista siitä totta kai kaavailtiin itsestäänkin, mielenkiintoinen kun suvultaan oli. Kettu Teukaroijan emä oli juoksija, isä taasen hyväravinen ratsuori, joten varsasta toivottiin vähän erisukuista ravihevosta, joka kuitenkin toisi palkintorahoja kotiin. Pitkäjalkainen ori ei käynyt juuri kotipihan ulkopuolella, yhden III-palkinnon se varsanäyttelyistä haki (pitkäjalkainen, lyhytniskainen, pitkä selkä, kantava lanne, käyrät kintereet, lyhyt suoraliikkeinen käynti, ei esitä ravia). Ravi sillä tosin oli lennokasta, joskin Kettu Teukaroija meloi voimakkaasti. Se oli kiltti, jopa hieman arka ori, josta ei aina olisi uskonut, että sukukalleudet olivat tallella.
Ehkäpä juuri arkuuden vuoksi Kettu Teukaroijasta ei juoksijaa saatu vaan se myytiin kuusivuotiaana ratsuksi. Orista tuli pätevä yleisratsu, se kilpaili hieman helppo B -luokissa ja metrin esteillä, mutta keskittyi kenttäratsastuksessa tutustumisluokkaan. Kettu Teukaroijalla oli oikein kelpo hyppytyyli, se ponnisti hyvin takaosalta, mutta arkuus söi hieman kapasiteettia eikä koulupuolellakaan päästy korkeammille tasoille, sillä ori ei oikein uskaltanut esiintyä. Kantakirjaus jäi välistä, mutta omistaja otti kiinnostuksesta röntgenkuvat jotka paljastuivat oikein hyviksi.
Kettu Teukaroija sai neljätoista varsaa, joille se periytti luonnettaan ja hyppytyyliään. Ulkonäöltään varsat muistuttavat enemmän emiään kuin isäänsä, ja ovat onneksi suurin osa myös rohkeampia kuin ori itse.

ie. Tättähäärä oli punarautias, merkitön 158cm korkea varhaislahjakkuus. Omistaja käytti sitä kissanristiäisissä jos toisissakin, yleensä kakkospalkintoja keräten. Tättähäärä edusti hyvää ratsutyyppiä, mutta sillä oli pitkä runko ja heikot jalka-asennot, lyhyt ja helposti jännittynyt käynti. Laatuarvostelukarsinnoissa se kuitenkin voitti sekä kolmi- että nelivuotiaana, finaalissa sijoittui kärkiviisikkoon saaden erityistä kehua hyppytyylistään. Tättähäärä oli luonteeltaan hieman kuumuva ja sillä tavoin mukavuudenhaluinen, että se ennemmin hyppäsi 80cm esteen kuin yli metrisenä, jottei sen olisi tarvinnut nostaa jalkojaan kunnolla - hyppytyyli pääsikin oikeuksiinsa vasta isommilla esteillä.
Tättähäärä myytiin kuitenkin ajanpuutteen vuoksi ratsastuskouluhevoseksi. Se oli siihen mennessä ehtinyt kilpailla pari kautta esteitä 110cm tasolla ja yhden kauden kenttää CIC1-luokissa menestyen molemmissa lajeissa erinomaisesti. Tamma teki ratsastuskoulussa yhden varsankin, mutta heti, kun varsa oli vieroitettu todettiin, ettei Tättähäärä ole luonteeltaan sopiva tuntiratsuksi. Hevonen ehti kiertää kolmessa vuodessa neljä kotia ennen kuin löysi vihdoinkin omansa rauhalliselta maalaistallilta, kuitenkin tavoitteellisen omistajan. Saatuaan Tättähäärän taas kisakuntoon omistaja kilpaili tammalla vielä kolme kautta ennen sen siitokseen siirtämistä.
Tiinehtymisongelmista kärsinyt Tättähäärä sai kaikesta huolimatta vielä kolme varsaa lisää. Kaikki perivät sen erinomaisen hyppykyvyn, valitettavasti myös heikon käynnin, eivätkä ne rakenteeltaankaan mitään näyttelyihmeitä olleet - mutta suorittajia ne kaikki olivat.

e. Hilmu Hanki kasvatettiin Pohjanmaan lakeuksilla ja isäntä kehui tammaa joka käänteessä parhaaksi työkseen. Vaaleanrautias varsa oli kaunis liinakko piirtopää, jota kierrätettiin paitsi varsanäyttelyissä myös kaikissa mahdollisissa show-näyttelyissä sekä mätsäreissä. Hilmu Hanki kasvoi 156cm korkeaksi, edelleen kauniiksi tammaksi. Rakennekaan ei ollut pöllömpi, sillä oli kaareva kaula, erinomaiset liittymät päähän ja runkoon, sopusuhtainen pyöreä syvä runko ja hyvät takaset. Etusissa oli sapelisuutta ja siroa etusäärtä, kavioaineessa oli toivomisen varaa. Liikkeet olivat suorat, irtonaiset ja lennokkaat, joten eipä pohjanmaalainen isäntä ihan turhaan kehuskellut kasvatillaan. Hyppytyylissä oli hieman moittimista, sillä Hilmu Hanki ei avannut takaa kylliksi ja selän käytössä oli puutteita.
Isäntä ratsasti tammaa itse ja eipä se mikään turha tapaus ollut satulankaan alla! Kenttäratsuksi koulutettu Hilmu Hanki kilpaili CIC1-tasolla kasvattajansa kanssa keräten hyvin sijoituksia ja nappasipa se kertaalleen kultamitalin suomenhevosten kenttämestaruudessa, aluemestaruuksista tulikin sitten vähän enemmänkin menestystä. Hilmu Hanki oli vähän yhden ihmisen hevonen, hitaasti lämpiävä, kaikkien käsiteltävissä, mutta parastaan antoi vain yhdelle. Tamma myös oli kuumuvaa sorttia, löytyipä siitä neitimäistä "nyt en taho!"-asennettakin. Hilmu Hanki kirjattiin ratsusuunnalle ensimmäiselle palkinnolle.
Hilmu Hanki sai kaksi tammavarsaa, molemmat aivan yhtä kauniita ja suorituskykyisiä kuin emänsäkin. Tamma oli todellinen periyttäjä, joskin varsojen liike jäi jonkin verran huonommaksi kuin emällä oli. Hyppytyyli ei myöskään parantunut kovin paljoa edes paremmilla oreilla, mutta molemmat varsat kisaavat CIC1-luokissa.

ei. Pieni Hukkapala, punaruunikko 146cm korkea ori oli surullinen tarina. Se oli se pienempi ja heikompi kaksosvarsa, mutta sen veli menehtyi jo vuoden vanhana ähkyyn. Vaikka orista piti tulla hevoskokoinen, ei se kasvanut sinne asti. Pieni Hukkapala ei ollut pienhevosleimaa nähnytkään, mutta se oli varsin kelvollinen esitys ratsuna. Orileima oli hyvä, kaula kaareva, joskin kevyt, runko sopusuhtainen, jalka-asennot hyvät, kaviossa oli ongelmaa, mutta oikealla hoidolla ja kengityksellä ne pysyivät hyvinä. Laukka oli ehdottomasti orin paras askellaji, mutta ei sen käyntiä tai raviakaan voinut moittia. Hyppytyylissäkään ei ollut juuri moitittavaa. Pieni Hukkapala oli koiranpentumaisen seurallinen (ja yritti välillä syliin, koska ei ymmärtänyt, että on liian iso), kiltti, energinen ja erittäin työintoinen.
Pieni Hukkapala kilpaili säästeliäästi, koska sillä oli koko ikänsä hieman terveysongelmia johtuen kaksosvarsana syntymisestään. Ori kuitenkin hallitsi helppo A -radan vaatimukset ja esteillä se kilpaili 80cm ratoja silloin, kun sillä käytiin hyppäämässä. Maailmaluokan tähdeksi Pieni Hukkapala ei noussut, mutta teki kuitenkin kelpo suorituksia, kun kisoihin asti lähti. Ori kantakirjattiin kolmannelle palkinnolle pienhevossuunnalla, samaten kuin ratsuna.
Valitettavasti tammanomistajilla oli rutkasti ennakkoluuloja oria kohtaan eikä se saanut kuin kahdeksan jälkeläistä. Myöhemmin sen vähää käyttöä harmiteltiin, sillä Pieni Hukkapala periytti hyviä jalkojaan (joskin jälkeläisten kaviot kaipasivat ekstrahoitoa), sekä erinomaista liikettään erityisen vahvasti, oli tammalla millainen maata laahaava, melova ja kulmikas liike hyvänsä. Sen jälkeläiset eivät tietenkään perineet terveysongelmia, jotka johtuivat ympäristötekijöistä, kaikki orin kahdenksan varsaa todistivat kilparadoilla, että Pieni Hukkapala olisi todella ollut periyttäjäori.

ee. Yötiira oli herasilmäinen musta 155cm korkea kaunotar. Hyvä ratsutyyppi, erinomainen tammaleima - ja jouhien kasvu, kuten omistaja tapasi vitsailla - vahva ylösliittynyt kaula, sopusuhtainen runko, laskeva lautanen, hyväasentoiset takajalat. Etusissa oli sapelisuutta ja ventoa vuohista, mutta ei muuta sanomista. Yötiiran liike oli parhaimmillaankin vain keskinkertainen, se suoritti kyllä kenttäratsulle vaadittavan helppo A:n hväksytysti, mutta koulukisoissa ei ruusukkeita olisi tippunut. Tamman hyppytyylikin oli rehellisesti ilmaistuna huonohko, mutta se suoritti suurella sydämellä ja todisti 110cm radoilla, ettei sitä tekniikkaa aina tarvita. Leipälajina Yötiiralla oli kuitenkin CIC1-luokkien kenttäratsastus.
Luonteeltaan tamma oli yhden ihmisen, oman kasvattajansa hevonen. Se kyllä suostui käsiteltäväksi muillekin ja saattoi sillä ratsastaakin, ilkeä ei Yötiira ollut, mutta parastaan se antoi vain kasvattajansa istuessa satulassa. Niinpä kasvattaja kilpaili sillä alkuun kasvattajakisat (2. sija esteillä), sitten koulutti sitä eteenpäin ja laittoi tiineeksi, kun oma terveys reistaili pari vuotta. Varsomisen jälkeen kilpailut jatkuivat kenttäratsastuksen parissa vielä kolme vuotta, ennen kuin tamma pääsi hyvin ansaitulle mammalomalle jälleen kerran.
Yötiira sai elämänsä aikana neljä jälkeläistä, kaikki erittäin vähän käytetyistä, mutta lupaavista oreista. Yötiira jätti itse jälkeläisilleen etujalkojensa sapelisuutta, eivät sen varsat myöskään hyppytyylillään loistaneet, luonnekin muistutti eniten emää. Tamman jälkeläiset kuitenkin ovat kaikki helppo-CIC1-tason kenttäratsuja omien ihmistensä kanssa todistaen jälleen, ettei se tyyli ole se, millä suoritetaan.