Alexios Rubína I

kasvattaja / Pölhö, kiitos ♥

Historiaa

Ennenaikaiset varsat ovat yleensä pieniä, säälittäviä ja heiveröisiä. Sitä ei Rubyn kakkosvarsa ollut kuitenkaan selkeästi koskaan kuullut, sillä kun ensin varoittamattoman äkkivarsomisen järkytys oli laantunut, hoomoilasteltiin seuraavaksi kiireisen varsan kokoa: ei siitä olisi arvannut ainakin kuutta viikkoa ennen aikojaan tulleeksi. Ehkä luonto olikin sen niin tarkoittanut, ajatellut että pitää tuo järkäle saada ulos emästä vielä kun se mahtuu...

Ferdinand-härän pahapäinen velipuoli oli tullut jäädäkseen.
© kasvattaja / Pölhö

Mitäköhän tässä ihminen puolustuksekseen sanoisi. Jälleen uusi kouluratsu kenttäratsastajan tallissa, eikä tälläkään kertaa suomenhevonen, puoliverinen tai mikään muukaan mitenkään järkevästi kenttäratsujalostukseen kiepautettava.

Rehellisyyden nimissä en ole aivan varma, kuinka edes törmäsin Zenin myynti-ilmoitukseen. Latvialaislinna on minulle tietysti nimenä tuttu, muutoin syvällisempi perehtyminen on jäänyt satunnaiseksi somekuvien ihasteluksi; kyllähän barokit ovat komeita katsella. Talli vähensi hevosiaan, kaikki kouluratsuja yhtä kuriositeettiknabstrupia lukuun ottamatta (emänsä oli Power Jump -arvoluokkavoittaja). Siitä pilkullisesta oristahan minun olisi pitänyt tarjota, leipoa kenttäratsu ja päristellä auringonlaskuun tai mimmoisen halvan kliseelopun tähän nyt haluaakaan maalailla. Ehei, höpsistä semmoisia fiksuja ratkaisuja, joista tosin kaikkein fiksuin olisi ollut koko ilmoituksen sulkeminen sekä tallinsa täyttämisen lopettaminen. Iskin silmäni kladrubiin, jokin siinä kyömypäässä vain viehättää.. Alexios Rubína I nyt oli järisyttävän komea nimestänsä lähtien, aristokraatti jos joku. Koetin kyllä muistutella itseäni orin rodusta, painotuksesta, siitä kuinka se on Ruttuni velipuoli eikä tästä syystä ykkös- tai edes kymppivaihtoehto tamman tulevaksi sulhoksi. Järkisyitä, jotka yksi toisensa kertaan nakkasin roskakoriin edes isommin perustelematta.

Epäluonteenomaisesti vastustin kiusausta jonkun tovin, yleensä moinen jää yrityksen tasolle. Itsehillintäni lopulta pettäessä tein itsestäni täyden pellen jättäessäni yhden ihmiskunnan historian typerimmistä tarjouksista – vannon kuulleeni, miten puhelinlinjan toisessa päässä pyöriteltiin silmiä! Tarjoukseni kuitenkin hyväksyttiin, kuvittelemastani silmien pyörittelystä huolimatta. Niin mielelläni kuin olisin hakenut itse orini Latviasta tai edes Helsingin satamasta en millään ehtinyt, joten kaiken muun paperinpyörittelyn ohella järjestin Lexioksi kutsutulle orille kuljetuksenkin. Orin saapumispäivä meni osaltani aivan pipariksi, eihän minusta ollut töitä tekemään tai hevosia liikuttamaan kytätessäni vuoroin kelloa, vuoroin pihatietä, luonnollisesti tuntitolkulla etuajassa. Tutun kuljetusfirman rekan lopulta kaartaessa pihaan olin tikkana paikalla koirineni, Luva ja Tomu tulivat tietysti tarkastamaan tulijan sekä pitämään jöötä pihamaalla.

Tutun kuskin, Haapalan Markun, kanssa tuli tieten juteltua kaikkea muutakin kuin pakolliset kohteliaisuudet. Sain jälleen kuulla piikittelyä sekametelisoppamaisesta sirkuksesta, jota pihaani kerään, ehkä aivan oikeutetusti.
"Mikä tämä muute edes o, ikinään en oo tommosta päätä hevosella nähäny", Markku tuumaili katsellessaan Lexiota, jonka olin juuri taluttanut alas rekasta. Tässä vaiheessa en enää vilkaissutkaan Markkuun päin, tuijottelin vain silmät kiiluen typerä, poskiin sattuva virne huulillani pitkästä reissusta hieman uupunutta, siitä huolimatta niin ryhdikkäänä uutta ympäristöään arvostelevaa hevostani. Minne ihmeeseen Lexio olikaan paiskattu, eihän tämä mikään linnanpiha tai edes kartanomiljöö ollut! Missä suihkulähteet ja puutarhat, edes asiallisesti saksittu pensasaita?? Ja mitä nuo koiratkin olivat olevinaan, ei vain kotilinnassa tuollaisia karvapalloja..!
"Tämä o kylän komein ori", henkäisin perusteetonta ylpeyttä tuntien. Markku taisi vain pudistella päätään jättäen asian sikseen, tiesi ettei minusta enää irtoaisi mitään järkevää.

Luonne

Kiukkupussi II
Alexios Rubína I on suorastaan aristokraattinen nimi. Jopa kutsumanimi Lexio huokuu tiettyä arvokkuutta. Mutta voi pojat että kuvailu ei sovi itse varsaan sitten lainkaan! Siellä mistä kuuluu huuto ja mekkala, siellä on Lexio. Orilla on taipumus kaikenlaiseen möyhöttämiseen: jo pienestä pitäen sen on pitänyt ärhennellä kaikelle mikä liikkuu. Muut hevoset saavat kunnon shown ja kanssaoreille nokittelija antaisi tunnin turpasaunan milloin vain, eikä minkäänmoisten ohjeiden vastaanottaminen ole ylipäätänsä kimon mieleen. Yleensä Zenissä orit on pidetty porukassa myös talvikaudella, mutta Lexiota ei voi pistää muiden sekaan ellei väistämistilaa ole useamman hehtaarin verran — kesä on siis ainoaa aikaa jolloin tätä kyömypäätä näkee laumassa. Se tuntuu suorastaan periaatteesta vastustavan kaikkea mitä ehdotetaan, oli sitten vanhempi ori siirtämässä pois vesiastialta tai ihmismokoma ehdottamassa että tarhan sijaan mentäisiinkin talliin... Ei käy! Lexio kavahtelee, pomppii, ryysii ja jopa tuuppii. Se ei ole todellakaan mikään heikkohermoisten hevonen, ja kuri saa olla jämpti. Kun Lexio saa yhdessäkin asiassa tahtonsa läpi, on kyyti kylmää.

Ratsuna saati ajokkina ei Lexio ole helppo, silloinkaan. Jos tehtävä ei ole mielenkiintoinen saa oria ihan rauhassa etsiä kuulolle, ei tule tapahtumaan. Samojen harjoitusten tamppaaminen ei tule kuuloonkaan, vaan Lexiota täytyy toden totta viihdyttää. Kun yhteys katkeaa, sitä ei enää takaisin saa: ori seistä tönöttää korvat luimussa ja toteaa että päivän poniratsastus oli nyt tässä, thank you and come again tomorrow. Ei auta itkut, potkut eikä lahjonnat. Keskimmäisellä saa korkeintaan komean pukin.

Jos Lexion onnistuu houkuttelemaan yhteistyöhön, siitä saa sulan hattuunsa. Mutta kannattaa se muutenkin: liikkeet ovat pehmeät ja voimaa löytyy lihaskimpusta sellaiseen kokoamiseen että huomaa kladrubien ja lipizzanhevosten jakavan samat suvut. Tarkka saa kuitenkin olla, sillä Lexio mieluusti luistelee sieltä mistä aita on matalin.

Lexion vahvuus on sen paksunahkaisuus. Sitä ei ehkä yhtä pienin henkäyksin pysty ohjeistamaan kuin keskivertoratsua, mutta toisaalta ori ei hätkähdä vaikka sen pistäisi haupitsien väliin seisomaan, eikä ihmisen äkkipikaisuus tai jopa kovakouraisuuskaan saa venettä keikkumaan. Jos Lexiota oikein käy ärsyttämään, silloin se kyllä kertoo selkeästi kaksijalkaista kalppimaan tiehensä, mutta toleranssi on korkea. Umpimielisyydelläkin on siis hopeareunuksensa.
© kasvattaja / Pölhö

Sukutaulu

Jälkeläiset

Kilpailumenestys

Päiväkirja & valmennukset