09.11.2024 Aino Kurkista ahistaa Yorca Warmbloodsin hallikisoissa
"Sinä tunnut keräävän näitä.. luonteikkaita tammoja", sanon varovaisesti Liisalle, joka juuri kiristää Rutun satulavyötä minun korjatessani kisanumeromme oikeaksi.
"Höpsistä, minulla on useampi pihakana näitä lohikäärmeitä tasapainottamassa. Kuten tuo Kotkot", Liisa vastaa hyvin iloisena osoittaen oman hevosrekkansa ja siellä torkkuvan täysiveritammansa suuntaan viis veisaten kiukkuisena irvistelevästä Rutusta.
"Ja vaikka tosipuheissa saatan keräilläkin näitä persoonia niin Ruttu oli lahjahevonen, ei itse valkattu mieliteko-ostos", hän jatkoi samalla Rutun säkää rapsutellen. Barokkitamman ilme pysyi happamana, irvistely kuitenkin loppui.
Yorca Warmbloodsin hallikilpailut olivat vasta toinen starttini Rutun kanssa. Ensimmäinen yhteinen kouluratamme Rihtniemen Spooky Gamesissa kalvoi mieltäni. Tuore tapahtuma, joten tietysti heikot prosenttimme yhtä heikon sijoituksemme – 20/22, 54.904 % - olivat tuoreessa muistissa piirtyen kirkkaana mieleeni ajatuksiani häiritsemään.
"Aino, murehdit liikaa."
"Mitä?"
"Murehdit liikaa. Näytät aivan maasi myyneeltä. Jos mietit viime starttia niin anna olla, ensinnäkin heikkoja ratoja tulee ja menee, toisekseen Ruttu on sinulle uusi hevonen ja kenties vähän turhan hapan tuommoiselle pullanmuruselle kuin sinä, ja kolmannekseen kyllä minun kuluneen vuoden laskujohteinen urapolkuni pesee sinun yksittäiset heikot hetkesi. Nyt se leuka pystyyn, sinähän olet pahempi kuin minä kisamurehtimisesi kanssa!" Painoin päätäni alemmas tuntiessani punan nousevan kasvoilleni. Liisa tuskin huomasi, hän ryhtyi viimeistelemään Rutun varustusta, sukimaan jo valmiiksi selvitettyä häntää sekä kiinnittämään ojentamaani kilpailunumeroa kimonsa suitsiin.
"Tietysti toivon teidän pärjäävän ihan sijoituksille saakka, mitä tuota peittelemään. En kuitenkaan odota mitään sarjakuvamaista käännettä, jonka myötä teistä tulee erottamaton, voittamaton kaksikko. Rutulla on ollut hirmuinen sopeutuminen jo Suomeen, uuteen ratsastajaan, kattokruunujen puutteeseen ja ties mihin, ja vaikkei olisikaan niin ihan turhaan harmittelet heikkoa ensirataanne. Välistä sitä valssaa aidosti tutunkin hevosen kanssa kouluaitojen ylitse." Liisan äänestä kuuluu nyt pehmeämpi, lohduttavampi nuotti, sen vähän patistelevamman sävyn sijaan. Löydän hymyni, vaisun kylläkin, huokaisen ja nostan katseeni, pään sen mukana, samalla hartioitani rentouttaen.
"Tiedän. Ei se ollut urani ensimmäinen tai viimeinen heikko rata, enhän minä toisella omalla hevosellani ratsastanut kuin pari prosenttia paremman radan. Sarle on kuitenkin uransa päättänyt konkari, jonka olen laittanut satulaankin ihan itse!"
"Niin. Pidähän tuo mielessäsi, kun Ruttu polkee jalkaansa verkassa. Elä vihti näyttää tuolta, en ollut ihan tosissani."
Rutun ilme ei kuitenkaan ota kirkastuakseen edes verrytellessämme. Tamman kireys sentään pehmenee, se kuuntelee minua hyvin, on vastaanottavainen, vaikka välillä pureekin kuolaimiaan. Erityisesti laukannostoissa sekä -vaihdoissa on turhankin kanssa voimaa ja terävyyttä, muotommekin saisi olla pehmeämmän pyöreämpi, Rutun vatsalihakset – Uusi syvä huokaus, hartioiden rentoutus. Analysointi kuuluu asiaan, jotta virheet saa korjattua, murehdintaan etenevä yliajatteleminen sen sijaan ei ratsastusta paranna tai hevosta rentouta. Myötään ohjaa, päästän sitä vähän pidemmäksi, taputan Rutun kaulaa. Tamman korvat kääntyvät minua kohti, aivan kuin hevonen pohtisi, mitä nyt tapahtuu. Ravaan, laukkaan rennommassa muodossa niin syrjässä muista ratsukoista kuin kykenen, pitkälti omia ajatuksiani tuulettaakseni. Liisa on oikeassa, murehdin liikaa, niin omien hevosteni kuin etenkin näiden palkkaratsujen kanssa.
Verryttelyvalvojan huhuillessa minua vedän todella pitkään, syvään henkeä, mikä tekee uloshengityksestäni tyhjentävän puuskahduksen. Sellaisen ihmeellisen puhahduksen, jollainen kuuluu vaikkapa muovikassista tyhjentäessäsi siitä ylimääräiset ilmat. Rutun kyljet kapenevat sekä laajenevat miltei samaan tahtiin hengitykseni kanssa, se on kuulolla.
Juuri ennen alkutervehdystä, suorituksen alkamisen suomaa ihanaa keskittymistilaa, mielessäni käväisee surkuhupaisa ajatus tahallisesta aitojen ylittämisestä. Kenties hylky, jonkin sortin kasvojen tahallinen menettäminen ja sitä myötä senkin suomalaisen sosiaalisen itsemurhan aiheuttaman häpeän kokeminen, pistäisi tunteeni sekä suhtautumisen takaisin järkeviin mittasuhteisiin.
09.11.2024 Voitto! (ja hämmentynyt Kurkinen)
Hymyni ulottuu varmasti korviin taputtaessani kunniakierroksen ajan samalla innolla kuin taaperoikäinen hakkaa kauhoilla kattilankansia. Tai ainakin kuvittelisin moisen meluamisen olevan pikkulasten mieleen. Kovasti edellisiä kilpailuita sekä tulevaa starttia murehtinut Aino johti kunniakierrosta Yorcan maneesissa Rutun kanssa. Melkoinen tuloskuperkeikka, Rihtniemessä kaksikko oli luokan hännillä ja nyt he voittivat, toisessa startissaan! Tietysti olin innoissani, iloinen, tavattoman ylpeä. Molemmista, vilpittömästi.
Saapuessaan Rutun kanssa rekkansa luokse Aino näytti edelleen melko pöllämystyneenä, aivan kuin luokkavoitto olisi tullut hänelle jos ei järkytyksenä niin ainakin yllätyksenä. Minua vain nauratti, halasin naista nopeasti hänen laskeuduttuaan satulasta, minkä jälkeen otin Rutun ohjat samalla puhua papattaen, kuinka hienosti heidän ratansa olikaan mennyt.
"..mikä ero Rihtniemeen, tai edes verryttelyynne! Aivan mahtava tsemppaaminen, Aino, onnea! Ja voi Ruttuseni miten hieno sinä oletkaan, kohta saat porkkanoita.." Mieleni teki muiskauttaa iso märkä suukko Rutun turvalle, samanlainen jollaisen Kotkot oli saanut oman palkintojenjakomme jälkeen. Jätin kuitenkin mielitekoni toteuttamatta; kimo mulkoili minua silmät kylmää tulta leiskuen. Luultavasti saisin itselleni huulilävistyksen jota en tiennyt haluavani, mikäli koettaisin pusutella Ruttua. Hymy, pieni ja epävarma, löysi viimein tiensä kisavaatteet päältään vaihtaneen Ainonkin huulille.
"Onhan tämä hienoa, Ruttu oli upea, mutta.. Minä en todellakaan odottanut meidän sijoittuvan."
"No, sijoituitte kuitenkin. Voititte. Se oli hieno rata, alussa joo vähän kireä ja epävarma, eikä Ruttu kyllä kauhean aurinkoiselta näyttänyt missään vaiheessa. Löysitte kuitenkin harmonian ja etenkin raviosuutenne olivat todella sujuvat, pehmeät. Ruttu ei ehkä ole sinun tyylisesi hevonen, vaan ei tuo kauheasti näy haittaavan. Ratsastat hevosen ehdoilla, hevosta kuunnellen, ja kauniisti ratsastatkin. Nyt leukaa pystyyn, et sinä loppuikääsi voi joka ruusukkeesta hämmentyä." Punastuiko Aino? Punastui. Hupsu nainen. Aino mutisi puoliääneen kiitoksia tullen itsekin tarjoilemaan pari porkkanaa happamalle ratsulleen.
"Teillä meni hienosti, olen hurjan iloinen ja ylpeä. Toivottavasti sinäkin olet."
"Olen, tietysti. Hämmentynyt, mutta iloinen. Kai se ylpeyskin sieltä aikanaan tulee."
"Toivoa sopii. Kai te vielä starttaatte tällä kaudella, onhan noita kissanristiäisiä ja koirankastajaisia.." Väistän juuri sopivasti Rutun turpaa, tamma koetti näykkäistä hihaani.
"Jahas, herkkutarjoilu loppui niin ruhtinatar suutahti. Kuulehan Ruttuseni, elä vihti kiukutella, ei Suomessa voi noin kamalaa olla.." Kimo puhaltaa pitkän, raskaan henkäyksen myötä ilmaa sieraimistaan, silmät edelleen hyistä kipinää iskien.
"Emänsä ei ilmeisesti ole kovin aurinkoinen persoona, joten tokkopa Ruttu tuosta ilostuu", pohdin puoliääneen samalla ottaen vastaan Ainon tarjoamat kuljetussuojat. Laitamme kimon yksissä tuumin valmiiksi kotimatkaa varten, halaan Ainoa vielä kerran ja jään vilkuttamaan Ainon peruuttaessa pois. Tarkistettuani oman rekkani sekä Kotkotin istahdan kuskin penkille, typerä leveä onnellinen hymy huulilleni nousseena. Kyllä minulla sitten on hienot hevoset, tuo Ruttukin, koulutamma jota en tiennyt haluavani.
Yorca Warmbloods -ruusuke © Oresama