Unikal'nyy

Ravurihan Ulka on, jos ei ammatiltaan niin rodultaan, eikä ainakaan minun nettisalapoliisintyöni perusteella tamman suvussa ole juuri satulaa nähty. Tammojen varsamäärät ovat melko maltillisia, selkeästi enempi harrastemuotoista oman tammalinjan ylläpitoa kuin vähänkään ammattimaisempaa, rahakkaampaa juoksijakasvatusta. Isän puoli on meritoituneempaa, kovempia ennätyksiä sekä rahoja juossutta väkeä, ja kaipa Ulkan emä laitettiin selkeän hyvällä orilla toivoen sen tekevän varsasta tähden tai ainakin helposti myytävän.
Yhtikäs mitään ratsuhevosjalostusta auttavaa Ulkan suvussa ei ole, eikä kyllä pidä ollakaan. Hienosti venäjänravuri taipui ratsuksi, mutta ei Ulka silti mikään ratsurotuinen ratsuhevoskasvatuksen kulmakivi tule koskaan olemaan.

Vtoroy Sezonin voittosummaa ei lasketa kympeissä, satasissa tai edes tonneissa, kymppitonnitkin on paukuteltu rikki. Mojovan ruplapinkan omistajalleen juossut ori on tehnyt hyvän ennätysajan sekä kilpaillut melko pitkän, eheän uran; missään ei näy pidempää, kenties sairaslomasta kielivää startitonta väliä. Venäjä kärkioreja Vtoroy Sezon ei kuitenkaan ole, kovasti sitä tieten orimainoksissa kehutaan ja jälkeläisiäkin on semmonen 70 kappaletta, määrä vähän vaihteli lähteestä riippuen. 163-senttinen, mustanruunikko ori näyttää joka kuvissa, niin poseeratessaan kuin juostessaan, todella ryhdikkäältä, selkeästi lämminveriravurilta. Hivenen pitkänpuoleinen, syvä runko, todella ilmeikäs upea pää, kauniisti kaartuva melko korkealle asettunut kaula, matala pitkä säkä, jyrkähköt lavat, lyhyenpuoleinen selkä, lyhyehkö jyrkähkö lautanen, hyvät reisilihakset ja korrektit koivet, vaikka etusääret näyttävätkin supistuneilta. Käyntiä kehutaan pitkäksi, rytmikkääksi ja suoraksi, samaten ravia, jonka kerrotaan olevan myös joustavaa. Toivottavasti armas kääntäjä on oikeassa.. Orin ravi kyllä näyttää kuvissa komean lennokkaalta! Luonteesta ei montaa sanaa jalostusarvostelussa ollut, kuten ei yleensäkään, "hyvä tarkastaa, hyvä herkkä erittäin toimiva ajaa" ja se olikin siinä.
Mikäli googlauksiani on uskominen, melko harva Vtoroy Sezonin orijälkeläisistä on ruunattu. Melkein kaikilta löytyy jonkin sortin raviuraa, toisilta pidempää toisilta lyhyempää, starttaamattomana Ulka jää selkeästi vähemmistöön sisarusvertailussa. Valitettavan harvasta jälkeläisestä löytyi kuvaa, nekin pitkälti ravikuvia, mutta kuvien perusteella arvioidut ovat omaan silmääni ryhdikkäitä, tyypeiltään hyviä tai jopa erinomaisia, valtaosa Ulka-parkaani edustavampia.

Pryamo, Vtoroy Sezonin isä, on ilmeisesti vähän isompikin nimi. Näkyy kuolleen 27-vuotiaana, kuolinsyy ei ole tiedossa. Ainakin näin ratsutädin mielestä todella korkea voittosumma ja hyvä ennätys, melkein 200 jälkeläistä, tie kuin monta kuvaa joissa ori ravaa seppele kaulassaan ja jossain heikkolaatuisessa lehtiartikkeliskannauksessa näkyi tallituvan(?) seinä täynnään voittoloimia sekä muita palkintoja, joiden asiayhteyden ja takeltelevan kääntäjän avittamana oletan kuuluvan Pryamolle. 163cm korkea, ruunikko ori näyttää melko neliömalliseltä etenkin juoksijaksi, vähän kulmikaskin se on, mutta mielettömän komea yhtä kaikki! Suorastaan veistoksellisen komea pää, erinomainen ryhti, todella hyvä kaula niin niskan, liittymien, pituuden kuin ylälinjankin osalta, jyrkähköt lavat, pitkähkö säkä ja lyhyehkö selkä, mielestäni todella mallikkaasti kulmautunut takaosa sekä erinomaiset reidet. Koivet ovat sivusta todella siistit, edestäpäin katsoessa varpaat pikkaset sojottavat. No, ei hajavarpaisuus hevosesta huonoa tee. Pryamo ilmeisesti liikkui todella pitkin, lennokkain ja ilmavin askelin, ja kyllähän tuo ravikuvissaan painattaakin menemään semmoseen malliin, ettei lävistäjän päästä päähän kuromiseen montaa askelta tarvittaisi! "Herkkä toimiva, erittäin hyvä ajaa" kuittaa luonteen, ei noissa löytämissäni omistajan / ohjastajan haastatteluissakaan ilmeisesti paljoa Pryamon luonnetta puitu, hyväksi kehuttiin ja hermoja kiiteltiin.
Pryamon jälkeläisten suhteen minua onnisti, moni on tehnyt niin pitkän juoksijauran, että jonkin sortin tilastoja ja ihan meidän Sukupostiimmekin saatuja kuvia löytyi mukava määrä! Kovin ovat komeita nuo pryamolaiset, ryhdikkäitä, ilmeikkäitä, kaikesta päätellen juoksu kulkee kun niin monen orin ja tamman startit lasketaan sadoissa ja rahaakin on tullut muuhunkin kuin ikälopun Ladan hankintaan. Jalostukseenkin Pryamon jälkikasvua on käytetty, tammoja useiden varsojen verran orijälkeläisten jälkeläisten ollessa monesti useissa kymmenissä.

Googlatessani Vtoroy Sezoninin Krem Dlya Torta -emää löysin paljon enemmän materiaalia kuin uskalsin toivoakaan! Tamman omistaja on vähän suurempi juoksijakasvattaja, jonka parhaita siitostammoja Krem Dlya Torta oli, ja kun olet isompi nimi piireissäsi sinua haastatellaan paljon. Löysin monia skannattuja lehtileikkeitä, joissa kasvattaja esittelee hevosiaan, juttelee kasvatusperiaatteistaan ja aika usein kehuu Krem Dlya Tortaa sekä sen tuoreinta varsaa. Tamman kehuttiin olevan todella peloton, sisukas johtajatamma (mikäli oikein käänsin), ilmeisen voitontahtoinen ja vähän omapäinen ajaa (kiitos kääntäjä, kiitos). Omaa uraa tammalla ei juurikaan ollut, parisenkymmentä starttia joista 75% päättyi voittoon tai sijoituksiin, siitä sitten siitokseen ja 15 varsan emäksi. Hienoja varsoja tamma tekikin, kunnolla rahaa juosseita, ryhdikkäitä ja tyypikkäitä juoksijoita, tammat ilmeisen haluttuja siitostammoja eikä yhdenkään varsamäärä jäänyt alle kymmeneen.
Krem Dlya Torta itse oli 160-senttinen, todella ylväsryhtinen ja kaunispäinen ruunikonkimo, jolle kyllä iän ja varsojen myötä lähti kehittymään painunut selkä sekä oikein karikatyyrimäinen siitostamman roikkomaha. Kinttunsa näyttävät todella hyviltä joka kuvassa kulmasta riippumatta, runko on vähän pitkänlainen mutta syvä, kaula kaareva, vähän kevyt mutta muutoin todella hyvä, säkä pikkasen lyhyenpuoleinen ja lavat pitkät ja pystynpuoleiset. Selkäkin pitkä, lanne ja lautanen hyvät, tämänkin tamman reidet loistavat. Pitkät, lennokkaat, matkaavoittavat askeleet, erityisesti ravi, ja kyllähän kimo jo laidunkuvissaan vetää melkoisen edustavaa ravia. Krem Dlya Torta kuoli 28-vuotiaana, ilmeisesti se lopetetiin ikänsä sekä sen mukanaan tuomien vaivojen vuoksi.

Ulkan emän puolen suku, erityisesti emälinja, onkin sitten kaikin tavoin vaatimattomampaa. Tammani kasvattaja Larisa Sharapova on kasvattanut myös Ulkan emän, Zhannochkan (ruunikko, 158cm), ja kaikesta päätellen Ulkan puolisisko jäi Sharapovan talliin emälinjaa jatkamaan. Zhannochkasta jäi tosiaan pari tytärtä, joista kumpikaan ei radoilla loistanut. Ulkahan ei ole startannut ollenkaan, sisarellaan on 14 startin vaatimaton ura, yksi kolmossija eikä kummoinen ennätys. Zhannochka itse sentään oli vähän juossutkin, kolmisenkymmentä starttia, kuusi sijoitusta ilman voittoja. Ei mikään kilpaihme sekään. Internetin ihmemaasta löytyneissä kuvissa ruunikon ilme on perin juurin hapan sekä arvosteleva, kovasti samankaltainen kuin tyttärelläänkin. Oletin jo valmiiksi Ulkan luonteen tulevan nimenomaan emän puolelta jos jostain, ja vaikkei Zhannochkasta valitettavasti edes parin adjektiivin luonnekuvausta löydy kuvat kyllä puhuvat puolestaan. Yhteneväisten ilmeiden lisäksi Zhannochkassa on paljon muutakin tuttua. Hyvä ryhti, selkeät hyvät leimat, todella ohkanen kaponen kevyt kuikelokaula, pitkä mutta piirteetön säkä, sporttinen vinttikoiramainen olemus ja ihan perushyvät koivet, vähän hoikansorttiset sääret ja vuohiset tyystin eri paria etusten ja takasten välillä. Liikkeistä on paha sanoa mitään parin laidunkuvan perusteella, ravi näyttää aika pitkän lennokkaalta jos yhden kärrykuvan perusteella sopii heitellä sivistynyttä arvausta.
Melko tavanomainen harrastajan tamma, parin varsan emä, ei kaksinen periyttäjä. Vähän vaatimattoman puoleinen kaikkinensa. Sääli, ettei Zhannochkasta löydy yhtäkään ylöskirjattua rakennearvostelua tai edes omistajansa jonkin sortin some-/foorumijutustelua, joiden pohjalta voisi muodostaa paremman, todenmukaisemman, käsityksen hevosesta.

Skorost' Imeyet Znacheniye tuo Ulkan emänpuoleiseen sukuun hieman säihkettä, menestystä ja ruplien kilinää. Mustanruunikko, 163-senttinen venäläisori juosta paukutteli miltei 200 startin mittaisen uran, voitto- ja sijoitusprosentein 16% ja 45%. Ei se aikansa tai ikäluokkansa ehdoton huippuyksilö, mutta kestävä, aivan riittävästi ruplia kotiin ravannut hevonen kuitenkin, kerran noinkin pitkään radoilla pidettiin. Jälkeläisiä kimolle syntyi vajaa 100 kappaletta, seassa tuo Zhannochka. Ilmeisesti ori oli parempi kilpahevonen kuin periyttäjä, sen jälkeläisistä ei kovin montaa rahakkaampaa juoksijaa löydy, aika monen ura on melkoinen tynkä ihan lähtöjen määrän suhteen. Eivätkä valtaosa ole erityisen kauniitakaan, vaikka Skorost' Imeyet Znacheniye itse näytti hyvinkin veistokselliselta. Kulmikkaan veistokselliselta, mutta veistokselliselta yhtä kaikki. Upea, todella komea pää, selkeä rotu- ja sukupuolileima, melko kevyt korkealle kiinnittynyt kuitenkin kaareva kaula, kevyt lihaksikas runko, pystyt pitkät lavat, lyhyenpuoleinen selkä, korkea huipukas lautanen, käyrähköt kintereet, ja vaikkei virallinen arvostelu tämmöistä sano niin mielestäni orin vuohiset ovat aika pitkät ja pystynpuoleiset. Hyvin se koivillaan juoksi, käyntiä moititaan kiireiseksi ja siksi lyhyeksi, ravi pitkäaskelista ja kevyttä, väljää. Jos nyt oikein käänsin, niin kimo oli levoton tarkistaa ja kovasuinen, kuitenkin pyrkivä ja yhteistyökykyinen ajaa.
Ori on kuollut, kuolinvuodesta vain näkyy kahta tietoa; kimo kuoli joko 24- tai 25-vuotiaana. Hauskana pikku kuriositeettina totean muutaman Skorost' Imeyet Znacheniyen jälkeläisen päätyneen Suomeen kokeilemaan siipiään ravureina.

Zhannochkan Tyul' -emästä ei hirveästi tietoja löytynyt. Napakka koruton menestyksetön kymmenen startin ura, virallinen mittaustulos 163 senttimetriä, väri musta, pieni tähti päässä ja joku onneton sukanriekale vasemmassa takasessa. Kaksi varsaa, Zhannockan lisäksi maitovarsaikäisenä kuollut ori. Kuolinsyytä en valitettavasti löytänyt. Sen ainokaisen googletteluni aikana löytäneen kuvan perusteella Tyul' oli solakka, kaikin puolin kevyt ja kapea hevonen, hapanilmeinen sekä kopea (viimeinen huomautus täysin oma vaikutelmani). Aristokraattinen pää, todella kevyt ja kevyesti liittynyt ohut kaula, tiedättekö semmonen onneton kolmion mallinen nahkapurje? Just semmonen. Pitkä, matala säkä, melko pitkä selkä ja runko, hyvä lanne mutta melko suora lautanen, ihan hyvän mittaiset reisilihakset, etuset paljon vankemman oloiset kuin ohuenlaiset takaset. Onneksi oli sentään rakennekuva eikä pelkkä pääkuva.. Mitään muuta ei sitten löytynytkään, ei virallisia tai edes epävirallisia oikeita rakennearvioita, kasvattajan tai omistajan höpinöitä, ei mitään. Eiköhän tämäkin ole ollut tavan harrastehevonen, jolla koetettiin ajaa kilpaa ja sitten käytettiin niin hyviä oreja kuin talous antoi myöten, toiveissa seuraavan polven parempi menestys. Tyul' lienee kuollut, vaikken mistään kuolinaikaa löytänytkään.

22.09.2024 Häjy Showjumping, verryttely

"Pysty!" Käännän Ulkan uudelleen verryttelypystylle, lasken askelia, lähdemme hyppyyn samaan aikaan. Mukava, tasainen hyppykaari, liioittelematon hyppy, laukka jatkuu samassa tahdissa esteen jälkeen. Ulka tuntuu vähän kireältä, ei fyysisesti vaan henkisesti. Verrytellessä sain todellakin tammani kaulan, kyljet, lavat auki, joka paikan pehmeämmäksi, en huomannut lukkoja tai jumeja. Ulkan kireys oli henkistä laatua, jokin sitä hiersi. Tätä venäläisdaamia tosin harmittaa valtaosan ajasta, milloin tallista puuttuva kattokruunu, milloin ruokatarjoilun laatu tai lähinnä sen puute (ja tämähän siis syö tasan samoja pöperöitä kuin edellisenkin omistajansa luona), nyt kaiketi kanssakilpailijoilla oli väärän väriset huovat tai turhan iloiset ilmeet. Käännyn vaistomaisesti vilkaisemaan olkani ylitse ratsuni takamusta todetakseni kookkaanpuoleisen punaisen rusetin keikkuvan edelleen Ulkan hännässä.
"Ja okseri!" Ääneni kaikuu taas verryttelyalueella kääntäessäni Ulkan kohti toista verryttelyestettä. Hypyt alkavat olla omalta osaltani tässä, kohtahan sitä saa siirtyä portille kärkkymään omaa vuoroansa.

Annan kuitenkin hieman liian terävästi ulkopohjetta korjatakseni hieman vinoon menevän lähestymisen. Vaatelias kilpakumppanini ei tämmöistä hyväksy ollenkaan vaan sydämistyy välittömästi, enkä minä tieten ehdi lepytellä arvon rouvaa asiaan kuuluvalla tavalla niiden kolmen jäljellä olevan laukka-askeleen aikana, jotka meiltä kului ponnistuspaikalle pääsemisessä. Hetken ajan kuvittelen Ulkan tekevän protestina karmaisevan pystymallisen loikan. Väärässä olin, minkä vuoksi mätkähdän Ulkan kaulalle hevosen tehdessä viime hetken täysstopin okserin eteen. Räpiköin kuin mikäkin aallon kuivalle maalle paiskaava kala löytääkseni kerrasta kadonneen kehonhallintani, keskivartaloni tai ainakin jonkin perisuomalaisen nolostuneisuuden, jonka voimilla kammeta takaisin satulaan. Ulka ehtii lähteä itsenäisesti kiertämään esteen vasemmalta puolelta ennen kuin olen jälleen takamus satulassa ja tilanteen tasalla. Ei muuta kuin hyvin pehmein avuin takaisin liikkeelle, lepyttelemään nokkiinsa ottanutta tammaa ennen uutta yritystä.

"Okseri!" Tällä kertaa teen kaiken kieli keskellä suuta, mikä sekin tuntuu vähän ärsyttävän Ulkaa. Se on koppava hevonen, hirveän fiksu mutta myös jokseenkin oman erinomaisuutensa lumoissa, ihmisen kun pitäisi jatkuvasti muistaa palvoa, kiittää ja lepytellä sitä. Ja minähän tykkään näistä luonteikkaista hevosista! Olenkin tässä, ehkä jopa puoliksi tosissani, lupaillut Ulkalle jos ei nyt punaista mattoa karsinan eteen niin ainakin ihan oman satsin omenoita, mikäli Häjy Showjumpingista lähtee matkaan yksi ylikomea helakoristeinen ruusuke. Sehän olisi tietenkin Ulkan ruusuke, jota ehkä saan lainata, ei missään nimessä meidän yhteisemme. Hymähdän, huikkaan kiitokset puominnostajalle, joka ryhtyy laskemaan verryttelyesteitä jokusen pykälän ensimmäisiä verryttelyhyppyjään ottavia varten. Meidän hyppymme olivat tässä, ei tämä toinenkaan okserihyppy ollut se paras tai tyylikkäin esitys, mutta yli mentiin joten siihen on ihan hyvä jäädä. Ulkan kanssa ei sovi liiaksi prässätä täydellisen perässä, tammalla palaa käpy. Ei itseensä tai epäonnistumisiin vaan tunaroivaan ratsastajaan. Tässä on kuitenkin vielä kokonainen esterata odottamassa, tuohtumukset voisivat jäädä kotikentän riesaksi.

Kevyiden loppulaukkojen ja -ravien jälkeen siirryn stewardin kehotuksesta kohti varsinaista esterataa, odottamaan vuoroamme. Ratsastan muutamien esteiden luo, annan Ulkan haistella ja tuhahdella, samalla tietysti varoen ettemme ole suorittavan ratsukon tiellä. Kutkuttava odotus kouraisee vatsanpohjaani, nostattaa suupieliäni. Kohta mennään.

22.09.2024 Häjy Showjumping, jälkimainingit (voitto, helaruusuke!!)

Voittajan on helppo hymyillä, sanovat. Minä tosin jätin hymyt ainakin aluksi välistä, sen verran pöllämystynyt olin jo oman suorituksemme, saati tulosten vahvistumisen, jälkeen. Ratamme meni mielettömän hyvin, puomit pysyivät kannittimillaan, kertaakaan Ulkan kintut eivät edes kopsauttaneet puomeja. Teimme oikein kivat, tasapainoiset reitit, silloinkin kun lähdin pelaamaan aikaa sekä askelia pois vähän tiukemmilla kurveilla. Onnistuin markkinoimaan nämä reitit koppavalle ratsulleni, sain pidettyä Ulkan suopein mielin rada alusta loppuun. Tiesin meidän tehneen aika hyvän ajan jo ennen kuin vilkaisin tulostaulun suuntaan, mutten odottanut johtotulosta. Pudistelin epäuskoisena päätäni, taputtelin ja rapsuttelin Ulkaa, verryttelyn puolella tajusin nauravani. Kyllähän nimemme tuosta tuloslistan kärjestä tipahtaisi, niin ikävää kuin se tämmöisen veren maku suussa kisaavan ihmisen mielestä onkin. Oletin kuitenkin jonkun oikean ratsuratsurotuisen ratsastajineen pistävän johtoajan uusiksi.

Vielä mitä, Liisa Tuoninen - Unikal'nyy pysyi suorastaan itsepäisesti tuloslistan kärjessä aivan luokan loppuun saakka. Me voitimme. Hyvänen aika. Mitä helvettiä? Tai siis, voittamaan tai ainakin sijoittumaan minä Yorcaan lähdinkin, tämmönen ruusukkeenkipeä harakka iski välittömästi silmänsä noihin tajuttoman komeisiin helaruusukkeisiin. ..ja sitten niitä lähdettiin tavoittelemaan kahdella venäjänravurilla. Ulka, minun hieno kaikkeen tyytymätön kaiken tuomitseva Talvipalatsiin kaipaava Ulkani, kuitenkin sai sen komioimman ruusukkeen suitsiinsa. Kunniakierroksella typerä jokerivirne pyyhki niin typertyneen ihmetyksen kuin kohteliaan epäuskoisen hymynkin allensa. Hyvä Ulka, hyvä me!

Kunniakierroksen sekä pikku hölkkäkierroksen jälkeen nappasin varikkoalueella erästä puolituttua hihasta, pyysin ottamaan Ulkasta kuvan upean hienon ruusukkeensa kanssa. Tiedä sitten, miksi kamerani oli rekassa, tietysti tilanteen huomioon ottaen hyvä vain kun sinne oli unohtunut. Akkuakin riitti eikä muistikortti ollut täynnä. Nopea kuvanotto vähän venähti tammani irvistelyn sekä poseeraushaluttomuuden vuoksi, mutta lopulta sain yhden jos ei nyt suorastaan levollisen, niin ainakin välinpitämättömän rauhallisen kuvan, josta editoida kotosalla ainakin oma käteni, mahdollisesti ohjatkin pois. Pahoittelin hurjasti venähtänyttä pikkuhommaa, lupasin tarjota kisaeväät ja pistin MobilePayn laulamaan saman tien kun puolituttuni takelteli numeronsa "Ei sun kyllä tarvis.." -vastustelujensa päätteeksi. Kaikkeen vähän tympääntynyt Ulka sen sijaan tuntui olevan tyytyväinen päästessään vihdoin eroon varusteistaan sekä päiväkarsinaansa mutustelemaan heiniä sekä kiitosporkkanoitaan.

Tjätesuandon Kekrikekkerit 2024, suunnistuksen tiedonhakutehtävä

Hyvin, hyvin karsittu ja pelkistetty esitys, kekrikekkereiden sivuilta löytyvä alkuperäinen kysymysdocs on paljon näpimpi ja kattavampi. Käykää tutustumassa, mielettömän panostettu ja mielenkiintoinen tehtäväkokonaisuus!

Tehtävä 1

Hevosen aiempi maastokokemus
Ulka on kokenut maastoratsu. Edellisen kodin maisemista taikka maaston haastavuudesta en osaa sanoa, mutta minun kanssani tamma on tarponut tiheänpuoleisissa umpimetsissä, hiekkarannoilla, käynyt läpi purot, joet, järvet ja mereenkin on Ulka joutunut koipensa kastamaan. Täytyy tosin sanoa mäkitreenin olevan usein pitkälti kauniin ajatuksen tasolla, Pohjois-Pohjanmaa kun ei ole kovin tunnettu mäkisistä maastoistaan.. Yksitoikkoisia maastonmuotoja lukuun ottamatta Ulka on nähnyt ja kokenut paljon, se ei välitä vastaan tulevista ravureista, kahisevista tuulipukuihmisistä, aurauskeppiin sidotusta huivista tai kaakattavasta fasaanista. Paheksuu, muttei välitä.

Hevosen yleisluonne
Tammani tuntee oman arvonsa, tosin se taitaa vähän paisutella sitä. Ulkaa vaivaa paitsi kestohappamuus, myös herkkähipiäisyys - ei niin pientä asiaa, etteikö Ulka siitä voisi mieltänsä pahoittaa! Joudunkin lepyttelemään Ulkaa aika tavalla, joskus jo etukäteen, kun pikkumaisuuteen taipuvainen ratsuni pistää turpansa nurinperin heittäytyen vähän yhteistyöhaluttomaksi. En vedä ihan yhtäsuuruusmerkkiä Ulkan ja Oopperan Kummituksen La Carlotan välille, sukulaissieluja nämä kaksi imartelusta ja oman mielensä mukaisesta päätöksenteosta nauttivaa diivaa satavarmasti ovat!

Hevosrodun sopivuus pohjoisessa vaeltamiseen
Olen siinä uskossa, että lämminveriset ja arabi x lämppäri -risteytykset ovat suosittuja matkaratsastuksessa. Ulkakin on todella mukava maastoratsu, vaikkei olekaan sellainen rennonletkeän nöyrä kaveri kuin valtaosa jenkkiserkuistaan, joiden kanssa minulla on ollut ilo työskennellä. Koulutuomarit eivät ehkä ihastele Ulkan liikkeitä, oma takamukseni kuitenkin kiittää; satulassa istuu mukavasti pitkätkin reissut, ravikaan ei ole sitä Thelwell-kuvitusten pomppuravia, joka laihduttaa ratsastajaa parin housukoon verran jo yhden tunnin aikana. Niin varmajalkainen, sitkeä ja rohkea kuin Ulka onkin, niin ehkä ravurin sijaan valkkaisin kuitenkin issikan, vuonohevosen tai jonkun vastaavan alkuperäisrotuisen hevosen todella pitkille pohjoisen vaellusreissuille, ainakin jos maasto olisi yhtään vaikeakulkuisempaa.

Fiilis kisapäivänä
Siinä, missä itse puhkun intoa, Ulka tuntuu vähän pyörittelevän silmiään. Se on mulkoillut muita hevosia sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena, enkä ymmärrä miksi - omakin pihani on täynnään suomenhevosia sun muita mehtäläisiä! Kaipa Ulka odottelee edelleen sitä punaista mattoa ja kattokruunuja.. Ulka tuntuu kyllä hyvältä, rennolta, joten eiköhän rouva happamasta ilmeestään huolimatta suuntaa ihan tyytyväisenä vaellusreissulle. uudet maisemat ja vähän erilainen kisareissu ovat varmasti hyvää ajatustuuletusta Ulkallekin!

Tehtävä 2
1) c 2) b 3) d 4) a

Tehtävä 3
1) b 2) a 3) d 4) c

Tehtävä 4
Meinasin kirjoittaa ensin ratsukolle merkityksellisestä paikasta, jostain kuvitteellisen Takapajulan kuvitteellista metsänurkasta. Olisihan se sopivaa, soveliasta, ratsukon tuotostehtävään. Horisen kuitenkin itsestäni, tehtävänanto kun sai pohtimaan omaa, entisen partiolaisen ja nykyisen laiskituneen kaupunkilaisen, luontosuhdetta.

Minulla ei ole yhtä tiettyä erityistä paikkaa, vaikka etenkin kotiseudullani Raahessa / Pattijoella on montakin muistorikasta, nostalgian kultaamaa paikkaa. Vaikka olenkin asunut ikäni kaupungissa, luonto on aina ollut lähellä ja pidän sitä erittäin tärkeänä. Nytkin, tamperelaistuneena, pääsen muutamalla harppauksella terassiltani metsään. "Takapihaltani" lähtee metsäreittejä, pieni pätkä pitkospuita, ja lenkittäessäni ystäväni koiraa suuntaan liki pitäen aina tuohon suopohjaiseen metsikköön asfaltoitujen teiden sijaan, vaikka se tarkoittaisi hyttysten syötäväksi päätymistä (hyttysallergia ja mehtäreissut sopivat hyvin yhteen!) tai otsalampun varassa hortoilua hyvin valaistun tien sijaan. Vajaan puolentoista kilometrin päässä taas on Halimasjärvi, ja vaikkei se merenrantakaupungin kakaralle merta meripuhureineen korvaakaan vesistön läheisyys ilahduttaa jo ajatuksena.

Jos minun täytyy, tehtävänannon nimissä jos ei muuten, rajata yksi merkittävä paikka, se löytyy Raahesta, Mestauskalliolta. Vanhan mummolani etupiha, pihakeinu nurmikolla, verenpisara-amppelit ikkunalla, silmäkulmassa etu- ja takapihan yhdistävän pihakaistaleen viinimarjapensaat ja selkäni takana puita, mäntyjä ja se pihlaja, johon pikkulikkana kiipesin kielloista huolimatta tie kuinka monta kertaa. Edesmennyt mummoni oli valtavan suuri vaikuttaja elämässäni, sellaisissakin asioissa, joita en edes huomaa tai ajattele ennen kuin äitini ne minulle osoittaa. Kuten tälläkin hetkellä terassillani roikkuvat verenpisara-amppelit.

26.10.2024 Rihtniemi Spooky Games, kouluverryttely

Tiukka korvaluimu, koppava mieli, valmiiksi loukattu ego. Ulkan päivä tuntuu olevan jo valmiiksi pilalla – ja minä vasta varustan diivaani! "Teidän lämminveristen pitäisi olla nöyriä, reiluja, mutkattomia työmyyriä", jutustelen tammalleni mallatessani satulaa paikoilleen, "vai koskeekohan tuo kuvailu pelkästään jenkkiserkkujasi?" Puhahdus, sarjakuvamaisen sopivaan kohtaan. Hymyilen, kiinnitän satulavyön ja rapsuttelen tammani säkää, lapaa.
"Huomenna hypätään, kuulitkos, tänään leikimme kouluratsukkoa noiden ihan oikeiden ratsuhevosten seassa."

Rihtniemi Spooky Games on komeillut jo tovin kalenterissani, kissan kokoisin kirjaimin ruutuihin kirjoitettuna, punakynällä ympyröitynä. Viimeksi kisat menivät paljon, paljon heikommin kuin olin toivonut, joten tänä vuonna olen totta kai hakemassa revanssia - ja etenkin sitä voittoloimea omaan talliini! Viimeksi se ainokainen loimi meni Kurjenpesään, kun voitto irtosi Ainon hevosella. Naureskelen itsekseni, ilmeisesti kovempaan ääneen kuin kuvittelinkaan, sillä viereisen hevosrekan luota kuuluva puheensorina lakkaa hetkeksi. Tai sitten tämäkin pikkusattuma ajoittui aivan epätodellisen täydellisesti. Tarkistaessani vielä kerran niin Ulkan varusteet, kisanumeron kuin omankin vaatetukseni, suupieleni nykivät. Meillä on mennyt Ulkan kanssa viime aikoina hyvin, mutten uskalla tämmöisen diivan kanssa haaveilla sijoituksista senkään vertaa kuin noiden varmempien ratsujen kanssa. Taso on aina kova, sitä voi itse pilata koko suorituksen eikä hevosillakaan aina ole hyvä päivä eikä tarvitse ollakaan, eläviä olentoja! Parityötähän tämä on.

Ja tässä parityössä minun osanani on kiitellä, kehua, lepytellä arvon suuriruhtinatarta jo vähän etukäteen. Ulka kun on ehtinyt sydämistyä, moneen kertaan, mikä kyllä näkyy jos ei kuulu. Ulka kun ei pelkää kertoa mielipidettänsä tai pidättäytyä yhteistyöstä, mikäli kokee kaksijalkaisen lepyttelytoimet riittämättömiksi.

Viimeistään verryttelyalueen porteista kävellessämme kutkuttava kilpailujännitys saa minut kiinni, kouraisee vatsanpohjasta oikein kunnolla. Jännitys on sentään sitä positiivista sorttia, odottavaa, innostavaa sorttia, ei sitä hermoja raastavan epätoivoista, jota allekirjoittanut peruskouluvuosinaan ruotsin kokeiden alla tunsi. Jag pratar fortfarande inte svenska. Tiedänhän minä hevoseni heikkoudet, omat sudenkuoppani, viime aikojen haasteet mutta myös vahvuutemme ja onnistumisemme. Ravurirotuisena hevosena Ulka häviää heittämällä ratsurotuisille kilpakumppaneilleen, joten pärjätäksemme meidän on oltava todella harmoninen, jäntevä ja vahva ratsukko, teissämme ekstratarkka ja huolellinen. Ei yhtäkään soikiovolttia tai hätäistä siirtymää! Eihän niitä noin muutenkaan saisi tulla, olen vain mielessäni leiponut tästä sellaisen "meidän on oltava parempia ollaksemme samalla viivalla" -altavastaajatarinan, joka tietysti on ihan paskapuhetta kaikkialla paitsi pääni sisäisissä sankaritarinoissa, joilla itseäni viihdytän ja kiusaan vuoron perään karsinoita siivotessani.

Karistan kuitenkin kaiken ylimääräisen päästäni, taputan Ulkan kaulaa sovittelevana eleenä ja ryhdyn tosissani verryttelemään. Ulka luimistelee edelleen, sen häntä viuhuu välillä tyytymättömyyden merkiksi, mutta suuriruhtinattareni on diplomaattisella tuulella. Sen kulmikas liikkuminen pyöristyy, askel joustaa, etuosa kevenee toivotulla tavalla, ylipäätään Ulka tuntuu vastaanottavaiselta. Tamma kyllä kertoo jokaisesta virheestäni, sakottaa välittömästi jos lähden kulmassa kiertymään liian voimakkaasti keskivartalostani tai kaadun hieman sisälavan päälle. Vatsa- ja selkälihakset löytyvät, lämpenevät, työskentelevät. Omani, siis. Tokkopa tässä ollaan ruusuketta hakemassa, saatika loimea, niin kovasti kuin molempia halajankin. Ehkä tämä menee lämmittelyluokasta huomisen esteille? Tai ehkä minun pitäisi taas ruveta jumppaamaan omaa överiksi mennyttä asennettani kilpailumenestyksen suhteen?

Ulkan häntä viuhahtaa, laukannosto on turhan terävä. En sano mitään ääneen, muodostan kyllä huulillani sanan anteeksi myödätessäni ohjia, rapsuttaessani ruunikkoni säkää. Kyllä, Ulka, minä keskityn.

27.10.2024 Rihtniemi Spooky Games, esteverryttely

Ohjaus komeasti sisälaitaan, aivan itse ratsastamani askelvirheen vuoksi ponnistus turhan liki estettä. Rutiininomainen, sentään päänsisäinen perkele, ihme vieteriloikalla esteen ylitse, puomipudotus takasilla. Ulkan korvat painuvat niskaa vasten, tamma nakkelee niskojaan ja vähän persuustaankin, ei aivan pukitteluksi asti mutta sen verran kuitenkin ettei tuo nyt aivan tavallinen laukka-askel ollut. Tammaa kiukuttaa, yksittäisen herneen sijasta sieraimesta löytyisi varmasti paitsi palko myös vähintäänkin puoli vartta. Onneksi vasta verryttelemme, tilanne voi olla pelastettavissa. Verryttelyvalvoja korjaa pystyn, ratsastan puolitoista kierrosta kenttää ympäri Ulkaa lepytellen, mahdollisimman hiljaa ja eleettä, hieman pidemmällä, rennommalla ohjalla.
"Pysty uusiksi!" Epäilin, miltei tiesin, tulevan hypyn olevan.. esitys. Se olikin. Kolme askelta ennen estettä Ulka veti korvansa luimuun, kuroi kolmen askelen välin umpeen kahdella terävällä, kiukkuisella jättiaskeleella ponnistaen hyppyyn kauempaa kuin olisin toivonut. Ehdin tähän hyppyyn kuitenkin paremmin kuin edelliseen, vaikkei tämäkään erityisen kaunis tai harmoninen esitys ollut. Puomi ei kolissut, pudonnut. Taputan tammani kaulaa, myötään, kehun, koetan lepytellä aikaisemmasta hypystä suivaantunutta ratsuani.

Häjy Showjumping päättyi luokkavoittoon kaikkea paitsi täydellisellä verryttelyllä. Enkä minä muutoinkaan murehdi etukäteen Ulkan mielipahoja, huomioin ne tietysti ja koetan pitää tammani tyytyväisenä. Tämä nyt vain vetää herneitä nokkaan jos ei ratsastuksestani, niin jonkun verryttelykumppaninsa karvapeitteen väristä tai tie vaikka noista Spooky Gamesin aivan ihanista halloween-teemaisista esteistä. Se olisikin komeaa, kun Tuoninen vetäisi juuri arkkuesteellä kauhean puomiensinkoiluesityksen tai suistuisi satulasta.. Sormet ja varpaat ristiin, ettei tämmöistä satu, minulle tai kenellekään kilpakumppanilleni, arkun tai minkään muunkaan esteen kohdalla.

"Pysty!" Saavutamme hauraan harmonian, lähestyminen sujuu tasajalkaa, samaten ponnistus, teemme selkeästi samaa hyppyä samassa tahdissa. Kiitän, kehun Ulkaa suorastaan vuolaasti esteen jälkeen, huudan okseri-ilmoituksen, toinen hyvä hyppy. Hymy kohoaa huulilleni. Radalla tietysti voi tapahtua aivan mitä tahansa, voittohaaveeni saattavat valua viemäriin jo ensimmäisen esteen kohdalla, mikä tämmöistä kilpailuhenkistä veren maku suussa suorittajaa tietysti kismittää. Juuri nyt, Ulkan kipakan kovuuden sulaessa jos ei nyt pehmeydeksi niin ainakin suopeammaksi vastaanottavaisuudeksi, tunnen itseni voittajaksi - voittajaksi, jolla on mielettömän hieno, juuri omaan käteeni sopiva hevonen.