Unikal'nyy

"Pysty!" Käännän Ulkan uudelleen verryttelypystylle, lasken askelia, lähdemme hyppyyn samaan aikaan. Mukava, tasainen hyppykaari, liioittelematon hyppy, laukka jatkuu samassa tahdissa esteen jälkeen. Ulka tuntuu vähän kireältä, ei fyysisesti vaan henkisesti. Verrytellessä sain todellakin tammani kaulan, kyljet, lavat auki, joka paikan pehmeämmäksi, en huomannut lukkoja tai jumeja. Ulkan kireys oli henkistä laatua, jokin sitä hiersi. Tätä venäläisdaamia tosin harmittaa valtaosan ajasta, milloin tallista puuttuva kattokruunu, milloin ruokatarjoilun laatu tai lähinnä sen puute (ja tämähän siis syö tasan samoja pöperöitä kuin edellisenkin omistajansa luona), nyt kaiketi kanssakilpailijoilla oli väärän väriset huovat tai turhan iloiset ilmeet. Käännyn vaistomaisesti vilkaisemaan olkani ylitse ratsuni takamusta todetakseni kookkaanpuoleisen punaisen rusetin keikkuvan edelleen Ulkan hännässä.
"Ja okseri!" Ääneni kaikuu taas verryttelyalueella kääntäessäni Ulkan kohti toista verryttelyestettä. Hypyt alkavat olla omalta osaltani tässä, kohtahan sitä saa siirtyä portille kärkkymään omaa vuoroansa.

Annan kuitenkin hieman liian terävästi ulkopohjetta korjatakseni hieman vinoon menevän lähestymisen. Vaatelias kilpakumppanini ei tämmöistä hyväksy ollenkaan vaan sydämistyy välittömästi, enkä minä tieten ehdi lepytellä arvon rouvaa asiaan kuuluvalla tavalla niiden kolmen jäljellä olevan laukka-askeleen aikana, jotka meiltä kului ponnistuspaikalle pääsemisessä. Hetken ajan kuvittelen Ulkan tekevän protestina karmaisevan pystymallisen loikan. Väärässä olin, minkä vuoksi mätkähdän Ulkan kaulalle hevosen tehdessä viime hetken täysstopin okserin eteen. Räpiköin kuin mikäkin aallon kuivalle maalle paiskaava kala löytääkseni kerrasta kadonneen kehonhallintani, keskivartaloni tai ainakin jonkin perisuomalaisen nolostuneisuuden, jonka voimilla kammeta takaisin satulaan. Ulka ehtii lähteä itsenäisesti kiertämään esteen vasemmalta puolelta ennen kuin olen jälleen takamus satulassa ja tilanteen tasalla. Ei muuta kuin hyvin pehmein avuin takaisin liikkeelle, lepyttelemään nokkiinsa ottanutta tammaa ennen uutta yritystä.

"Okseri!" Tällä kertaa teen kaiken kieli keskellä suuta, mikä sekin tuntuu vähän ärsyttävän Ulkaa. Se on koppava hevonen, hirveän fiksu mutta myös jokseenkin oman erinomaisuutensa lumoissa, ihmisen kun pitäisi jatkuvasti muistaa palvoa, kiittää ja lepytellä sitä. Ja minähän tykkään näistä luonteikkaista hevosista! Olenkin tässä, ehkä jopa puoliksi tosissani, lupaillut Ulkalle jos ei nyt punaista mattoa karsinan eteen niin ainakin ihan oman satsin omenoita, mikäli Häjy Showjumpingista lähtee matkaan yksi ylikomea helakoristeinen ruusuke. Sehän olisi tietenkin Ulkan ruusuke, jota ehkä saan lainata, ei missään nimessä meidän yhteisemme. Hymähdän, huikkaan kiitokset puominnostajalle, joka ryhtyy laskemaan verryttelyesteitä jokusen pykälän ensimmäisiä verryttelyhyppyjään ottavia varten. Meidän hyppymme olivat tässä, ei tämä toinenkaan okserihyppy ollut se paras tai tyylikkäin esitys, mutta yli mentiin joten siihen on ihan hyvä jäädä. Ulkan kanssa ei sovi liiaksi prässätä täydellisen perässä, tammalla palaa käpy. Ei itseensä tai epäonnistumisiin vaan tunaroivaan ratsastajaan. Tässä on kuitenkin vielä kokonainen esterata odottamassa, tuohtumukset voisivat jäädä kotikentän riesaksi.

Kevyiden loppulaukkojen ja -ravien jälkeen siirryn stewardin kehotuksesta kohti varsinaista esterataa, odottamaan vuoroamme. Ratsastan muutamien esteiden luo, annan Ulkan haistella ja tuhahdella, samalla tietysti varoen ettemme ole suorittavan ratsukon tiellä. Kutkuttava odotus kouraisee vatsanpohjaani, nostattaa suupieliäni. Kohta mennään.

Voittajan on helppo hymyillä, sanovat. Minä tosin jätin hymyt ainakin aluksi välistä, sen verran pöllämystynyt olin jo oman suorituksemme, saati tulosten vahvistumisen, jälkeen. Ratamme meni mielettömän hyvin, puomit pysyivät kannattimillaan, kertaakaan Ulkan kintut eivät edes kopsauttaneet puomeja. Teimme oikein kivat, tasapainoiset reitit, silloinkin kun lähdin pelaamaan aikaa sekä askelia pois vähän tiukemmilla kurveilla. Onnistuin markkinoimaan nämä reitit koppavalle ratsulleni, sain pidettyä Ulkan suopein mielin radan alusta loppuun. Tiesin meidän tehneen aika hyvän ajan jo ennen kuin vilkaisin tulostaulun suuntaan, mutten odottanut johtotulosta. Pudistelin epäuskoisena päätäni, taputtelin ja rapsuttelin Ulkaa, verryttelyn puolella tajusin nauravani. Kyllähän nimemme tuosta tuloslistan kärjestä tipahtaisi, niin ikävää kuin se tämmöisen veren maku suussa kisaavan ihmisen mielestä onkin. Oletin kuitenkin jonkun oikean ratsuratsurotuisen ratsastajineen pistävän johtoajan uusiksi.

Vielä mitä, Liisa Tuoninen - Unikal'nyy pysyi suorastaan itsepäisesti tuloslistan kärjessä aivan luokan loppuun saakka. Me voitimme. Hyvänen aika. Mitä helvettiä? Tai siis, voittamaan tai ainakin sijoittumaan minä Yorcaan lähdinkin, tämmönen ruusukkeenkipeä harakka iski välittömästi silmänsä noihin tajuttoman komeisiin helaruusukkeisiin. ..ja sitten niitä lähdettiin tavoittelemaan kahdella venäjänravurilla. Ulka, minun hieno kaikkeen tyytymätön kaiken tuomitseva Talvipalatsiin kaipaava Ulkani, kuitenkin sai sen komioimman ruusukkeen suitsiinsa. Kunniakierroksella typerä jokerivirne pyyhki niin typertyneen ihmetyksen kuin kohteliaan epäuskoisen hymynkin allensa. Hyvä Ulka, hyvä me!

Kunniakierroksen sekä pikku hölkkäkierroksen jälkeen nappasin varikkoalueella erästä puolituttua hihasta, pyysin ottamaan Ulkasta kuvan upean hienon ruusukkeensa kanssa. Tiedä sitten, miksi kamerani oli rekassa, tietysti tilanteen huomioon ottaen hyvä vain kun sinne oli unohtunut. Akkuakin riitti eikä muistikortti ollut täynnä. Nopea kuvanotto vähän venähti tammani irvistelyn sekä poseeraushaluttomuuden vuoksi, mutta lopulta sain yhden jos ei nyt suorastaan levollisen, niin ainakin välinpitämättömän rauhallisen kuvan, josta editoida kotosalla ainakin oma käteni, mahdollisesti ohjatkin pois. Pahoittelin hurjasti venähtänyttä pikkuhommaa, lupasin tarjota kisaeväät ja pistin MobilePayn laulamaan saman tien kun puolituttuni takelteli numeronsa "Ei sun kyllä tarvis.." -vastustelujensa päätteeksi. Kaikkeen vähän tympääntynyt Ulka sen sijaan tuntui olevan tyytyväinen päästessään vihdoin eroon varusteistaan sekä päiväkarsinaansa mutustelemaan heiniä sekä kiitosporkkanoitaan.

Hyvin, hyvin karsittu ja pelkistetty esitys, kekrikekkereiden sivuilta löytyvä alkuperäinen kysymysdocs on paljon näpimpi ja kattavampi. Käykää tutustumassa, mielettömän panostettu ja mielenkiintoinen tehtäväkokonaisuus!

Tehtävä 1

Hevosen aiempi maastokokemus
Ulka on kokenut maastoratsu. Edellisen kodin maisemista taikka maaston haastavuudesta en osaa sanoa, mutta minun kanssani tamma on tarponut tiheänpuoleisissa umpimetsissä, hiekkarannoilla, käynyt läpi purot, joet, järvet ja mereenkin on Ulka joutunut koipensa kastamaan. Täytyy tosin sanoa mäkitreenin olevan usein pitkälti kauniin ajatuksen tasolla, Pohjois-Pohjanmaa kun ei ole kovin tunnettu mäkisistä maastoistaan.. Yksitoikkoisia maastonmuotoja lukuun ottamatta Ulka on nähnyt ja kokenut paljon, se ei välitä vastaan tulevista ravureista, kahisevista tuulipukuihmisistä, aurauskeppiin sidotusta huivista tai kaakattavasta fasaanista. Paheksuu, muttei välitä.

Hevosen yleisluonne
Tammani tuntee oman arvonsa, tosin se taitaa vähän paisutella sitä. Ulkaa vaivaa paitsi kestohappamuus, myös herkkähipiäisyys - ei niin pientä asiaa, etteikö Ulka siitä voisi mieltänsä pahoittaa! Joudunkin lepyttelemään Ulkaa aika tavalla, joskus jo etukäteen, kun pikkumaisuuteen taipuvainen ratsuni pistää turpansa nurinperin heittäytyen vähän yhteistyöhaluttomaksi. En vedä ihan yhtäsuuruusmerkkiä Ulkan ja Oopperan Kummituksen La Carlotan välille, sukulaissieluja nämä kaksi imartelusta ja oman mielensä mukaisesta päätöksenteosta nauttivaa diivaa satavarmasti ovat!

Hevosrodun sopivuus pohjoisessa vaeltamiseen
Olen siinä uskossa, että lämminveriset ja arabi x lämppäri -risteytykset ovat suosittuja matkaratsastuksessa. Ulkakin on todella mukava maastoratsu, vaikkei olekaan sellainen rennonletkeän nöyrä kaveri kuin valtaosa jenkkiserkuistaan, joiden kanssa minulla on ollut ilo työskennellä. Koulutuomarit eivät ehkä ihastele Ulkan liikkeitä, oma takamukseni kuitenkin kiittää; satulassa istuu mukavasti pitkätkin reissut, ravikaan ei ole sitä Thelwell-kuvitusten pomppuravia, joka laihduttaa ratsastajaa parin housukoon verran jo yhden tunnin aikana. Niin varmajalkainen, sitkeä ja rohkea kuin Ulka onkin, niin ehkä ravurin sijaan valkkaisin kuitenkin issikan, vuonohevosen tai jonkun vastaavan alkuperäisrotuisen hevosen todella pitkille pohjoisen vaellusreissuille, ainakin jos maasto olisi yhtään vaikeakulkuisempaa.

Fiilis kisapäivänä
Siinä, missä itse puhkun intoa, Ulka tuntuu vähän pyörittelevän silmiään. Se on mulkoillut muita hevosia sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena, enkä ymmärrä miksi - omakin pihani on täynnään suomenhevosia sun muita mehtäläisiä! Kaipa Ulka odottelee edelleen sitä punaista mattoa ja kattokruunuja.. Ulka tuntuu kyllä hyvältä, rennolta, joten eiköhän rouva happamasta ilmeestään huolimatta suuntaa ihan tyytyväisenä vaellusreissulle. uudet maisemat ja vähän erilainen kisareissu ovat varmasti hyvää ajatustuuletusta Ulkallekin!

Tehtävä 2
1) c 2) b 3) d 4) a

Tehtävä 3
1) b 2) a 3) d 4) c

Tehtävä 4
Meinasin kirjoittaa ensin ratsukolle merkityksellisestä paikasta, jostain kuvitteellisen Takapajulan kuvitteellista metsänurkasta. Olisihan se sopivaa, soveliasta, ratsukon tuotostehtävään. Horisen kuitenkin itsestäni, tehtävänanto kun sai pohtimaan omaa, entisen partiolaisen ja nykyisen laiskituneen kaupunkilaisen, luontosuhdetta.

Minulla ei ole yhtä tiettyä erityistä paikkaa, vaikka etenkin kotiseudullani Raahessa / Pattijoella on montakin muistorikasta, nostalgian kultaamaa paikkaa. Vaikka olenkin asunut ikäni kaupungissa, luonto on aina ollut lähellä ja pidän sitä erittäin tärkeänä. Nytkin, tamperelaistuneena, pääsen muutamalla harppauksella terassiltani metsään. "Takapihaltani" lähtee metsäreittejä, pieni pätkä pitkospuita, ja lenkittäessäni ystäväni koiraa suuntaan liki pitäen aina tuohon suopohjaiseen metsikköön asfaltoitujen teiden sijaan, vaikka se tarkoittaisi hyttysten syötäväksi päätymistä (hyttysallergia ja mehtäreissut sopivat hyvin yhteen!) tai otsalampun varassa hortoilua hyvin valaistun tien sijaan. Vajaan puolentoista kilometrin päässä taas on Halimasjärvi, ja vaikkei se merenrantakaupungin kakaralle merta meripuhureineen korvaakaan vesistön läheisyys ilahduttaa jo ajatuksena.

Jos minun täytyy, tehtävänannon nimissä jos ei muuten, rajata yksi merkittävä paikka, se löytyy Raahesta, Mestauskalliolta. Vanhan mummolani etupiha, pihakeinu nurmikolla, verenpisara-amppelit ikkunalla, silmäkulmassa etu- ja takapihan yhdistävän pihakaistaleen viinimarjapensaat ja selkäni takana puita, mäntyjä ja se pihlaja, johon pikkulikkana kiipesin kielloista huolimatta tie kuinka monta kertaa. Edesmennyt mummoni oli valtavan suuri vaikuttaja elämässäni, sellaisissakin asioissa, joita en edes huomaa tai ajattele ennen kuin äitini ne minulle osoittaa. Kuten tälläkin hetkellä terassillani roikkuvat verenpisara-amppelit.

Tiukka korvaluimu, koppava mieli, valmiiksi loukattu ego. Ulkan päivä tuntuu olevan jo valmiiksi pilalla – ja minä vasta varustan diivaani! "Teidän lämminveristen pitäisi olla nöyriä, reiluja, mutkattomia työmyyriä", jutustelen tammalleni mallatessani satulaa paikoilleen, "vai koskeekohan tuo kuvailu pelkästään jenkkiserkkujasi?" Puhahdus, sarjakuvamaisen sopivaan kohtaan. Hymyilen, kiinnitän satulavyön ja rapsuttelen tammani säkää, lapaa.
"Huomenna hypätään, kuulitkos, tänään leikimme kouluratsukkoa noiden ihan oikeiden ratsuhevosten seassa."

Rihtniemi Spooky Games on komeillut jo tovin kalenterissani, kissan kokoisin kirjaimin ruutuihin kirjoitettuna, punakynällä ympyröitynä. Viimeksi kisat menivät paljon, paljon heikommin kuin olin toivonut, joten tänä vuonna olen totta kai hakemassa revanssia - ja etenkin sitä voittoloimea omaan talliini! Viimeksi se ainokainen loimi meni Kurjenpesään, kun voitto irtosi Ainon hevosella. Naureskelen itsekseni, ilmeisesti kovempaan ääneen kuin kuvittelinkaan, sillä viereisen hevosrekan luota kuuluva puheensorina lakkaa hetkeksi. Tai sitten tämäkin pikkusattuma ajoittui aivan epätodellisen täydellisesti. Tarkistaessani vielä kerran niin Ulkan varusteet, kisanumeron kuin omankin vaatetukseni, suupieleni nykivät. Meillä on mennyt Ulkan kanssa viime aikoina hyvin, mutten uskalla tämmöisen diivan kanssa haaveilla sijoituksista senkään vertaa kuin noiden varmempien ratsujen kanssa. Taso on aina kova, sitä voi itse pilata koko suorituksen eikä hevosillakaan aina ole hyvä päivä eikä tarvitse ollakaan, eläviä olentoja! Parityötähän tämä on.

Ja tässä parityössä minun osanani on kiitellä, kehua, lepytellä arvon suuriruhtinatarta jo vähän etukäteen. Ulka kun on ehtinyt sydämistyä, moneen kertaan, mikä kyllä näkyy jos ei kuulu. Ulka kun ei pelkää kertoa mielipidettänsä tai pidättäytyä yhteistyöstä, mikäli kokee kaksijalkaisen lepyttelytoimet riittämättömiksi.

Viimeistään verryttelyalueen porteista kävellessämme kutkuttava kilpailujännitys saa minut kiinni, kouraisee vatsanpohjasta oikein kunnolla. Jännitys on sentään sitä positiivista sorttia, odottavaa, innostavaa sorttia, ei sitä hermoja raastavan epätoivoista, jota allekirjoittanut peruskouluvuosinaan ruotsin kokeiden alla tunsi. Jag pratar fortfarande inte svenska. Tiedänhän minä hevoseni heikkoudet, omat sudenkuoppani, viime aikojen haasteet mutta myös vahvuutemme ja onnistumisemme. Ravurirotuisena hevosena Ulka häviää heittämällä ratsurotuisille kilpakumppaneilleen, joten pärjätäksemme meidän on oltava todella harmoninen, jäntevä ja vahva ratsukko, teissämme ekstratarkka ja huolellinen. Ei yhtäkään soikiovolttia tai hätäistä siirtymää! Eihän niitä noin muutenkaan saisi tulla, olen vain mielessäni leiponut tästä sellaisen "meidän on oltava parempia ollaksemme samalla viivalla" -altavastaajatarinan, joka tietysti on ihan paskapuhetta kaikkialla paitsi pääni sisäisissä sankaritarinoissa, joilla itseäni viihdytän ja kiusaan vuoron perään karsinoita siivotessani.

Karistan kuitenkin kaiken ylimääräisen päästäni, taputan Ulkan kaulaa sovittelevana eleenä ja ryhdyn tosissani verryttelemään. Ulka luimistelee edelleen, sen häntä viuhuu välillä tyytymättömyyden merkiksi, mutta suuriruhtinattareni on diplomaattisella tuulella. Sen kulmikas liikkuminen pyöristyy, askel joustaa, etuosa kevenee toivotulla tavalla, ylipäätään Ulka tuntuu vastaanottavaiselta. Tamma kyllä kertoo jokaisesta virheestäni, sakottaa välittömästi jos lähden kulmassa kiertymään liian voimakkaasti keskivartalostani tai kaadun hieman sisälavan päälle. Vatsa- ja selkälihakset löytyvät, lämpenevät, työskentelevät. Omani, siis. Tokkopa tässä ollaan ruusuketta hakemassa, saatika loimea, niin kovasti kuin molempia halajankin. Ehkä tämä menee lämmittelyluokasta huomisen esteille? Tai ehkä minun pitäisi taas ruveta jumppaamaan omaa överiksi mennyttä asennettani kilpailumenestyksen suhteen?

Ulkan häntä viuhahtaa, laukannosto on turhan terävä. En sano mitään ääneen, muodostan kyllä huulillani sanan anteeksi myödätessäni ohjia, rapsuttaessani ruunikkoni säkää. Kyllä, Ulka, minä keskityn.

Ohjaus komeasti sisälaitaan, aivan itse ratsastamani askelvirheen vuoksi ponnistus turhan liki estettä. Rutiininomainen, sentään päänsisäinen perkele, ihme vieteriloikalla esteen ylitse, puomipudotus takasilla. Ulkan korvat painuvat niskaa vasten, tamma nakkelee niskojaan ja vähän persuustaankin, ei aivan pukitteluksi asti mutta sen verran kuitenkin ettei tuo nyt aivan tavallinen laukka-askel ollut. Tammaa kiukuttaa, yksittäisen herneen sijasta sieraimesta löytyisi varmasti paitsi palko myös vähintäänkin puoli vartta. Onneksi vasta verryttelemme, tilanne voi olla pelastettavissa. Verryttelyvalvoja korjaa pystyn, ratsastan puolitoista kierrosta kenttää ympäri Ulkaa lepytellen, mahdollisimman hiljaa ja eleettä, hieman pidemmällä, rennommalla ohjalla.
"Pysty uusiksi!" Epäilin, miltei tiesin, tulevan hypyn olevan.. esitys. Se olikin. Kolme askelta ennen estettä Ulka veti korvansa luimuun, kuroi kolmen askelen välin umpeen kahdella terävällä, kiukkuisella jättiaskeleella ponnistaen hyppyyn kauempaa kuin olisin toivonut. Ehdin tähän hyppyyn kuitenkin paremmin kuin edelliseen, vaikkei tämäkään erityisen kaunis tai harmoninen esitys ollut. Puomi ei kolissut, pudonnut. Taputan tammani kaulaa, myötään, kehun, koetan lepytellä aikaisemmasta hypystä suivaantunutta ratsuani.

Häjy Showjumping päättyi luokkavoittoon kaikkea paitsi täydellisellä verryttelyllä. Enkä minä muutoinkaan murehdi etukäteen Ulkan mielipahoja, huomioin ne tietysti ja koetan pitää tammani tyytyväisenä. Tämä nyt vain vetää herneitä nokkaan jos ei ratsastuksestani, niin jonkun verryttelykumppaninsa karvapeitteen väristä tai tie vaikka noista Spooky Gamesin aivan ihanista halloween-teemaisista esteistä. Se olisikin komeaa, kun Tuoninen vetäisi juuri arkkuesteellä kauhean puomiensinkoiluesityksen tai suistuisi satulasta.. Sormet ja varpaat ristiin, ettei tämmöistä satu, minulle tai kenellekään kilpakumppanilleni, arkun tai minkään muunkaan esteen kohdalla.

"Pysty!" Saavutamme hauraan harmonian, lähestyminen sujuu tasajalkaa, samaten ponnistus, teemme selkeästi samaa hyppyä samassa tahdissa. Kiitän, kehun Ulkaa suorastaan vuolaasti esteen jälkeen, huudan okseri-ilmoituksen, toinen hyvä hyppy. Hymy kohoaa huulilleni. Radalla tietysti voi tapahtua aivan mitä tahansa, voittohaaveeni saattavat valua viemäriin jo ensimmäisen esteen kohdalla, mikä tämmöistä kilpailuhenkistä veren maku suussa suorittajaa tietysti kismittää. Juuri nyt, Ulkan kipakan kovuuden sulaessa jos ei nyt pehmeydeksi niin ainakin suopeammaksi vastaanottavaisuudeksi, tunnen itseni voittajaksi - voittajaksi, jolla on mielettömän hieno, juuri omaan käteeni sopiva hevonen.

Jokaisissa syrjäseutukisoissa starttaa vähintään yksi lämppäriratsukko, eikö? Tällä kertaa minä kannoin korteni kekoon asian suhteen, kahden hevosen voimin; Ulkalla startti joka lajissa, Ilkalla rata- ja maastoesteillä. Kumpaakaan vain ei ilmeestä päätellen aivan kauheasti tämä kisatouhu tälläkään kertaa kiinnostanut, missä nyt ei ole mitään uutta. Happamansorttisia, kipakoita, emä sekä tytär.

Emän kanssa urakka alkoi heti perjantaina. Kuten yleensäkin Ulkan kanssa, vähintään startin veroisen ponnistelun sain tehdä Hänen Armonsa tyytyväisenä pitämiseksi. Tapojensa mukaan Ulka odotti jatkuvaa lepyttelemistä jo ennen kuin nousin satulaankaan saakka; kaiketi sieltä kotiperähikiältä toiselle perähikiälle siirtyminen sinne Talvipalatsiin matkustamisen sijaan lasketaan vertahyytäväksi loukkaukseksi. Ainakin Ulka tuhahtelu turpa mutrulla silmät leiskuen kuin sydänjuuriaan myöten loukattu diiva.
"Kylläpäs Ulka onkin taas aurinkoinen", Sarlotta totesi askarrellessaan niin Ulkan kuin muidenkin helpossa A:ssa starttaavien hevosteni kisanumeroita oikeiksi.
"Meidät tunnistaa leveästä hymystä sekä positiivisesta asenteesta", heitän takaisin. Tiuhtan vierellä Ulka ei ole aivan niin herkkä osoittamaan mieltänsä kuin yleensä, vaikka melkoisen ruma ilme naamallaan se meitä sekä erityisesti vieraita, niin ihmisiä kuin hevosiakin, mulkoilee.
"Voi sinua päivänpaistetta", totean enemmän itselleni vaikka Ulkalle puhunkin samalla satulahuovan ruunikkoni harjattuun selkään nostaen.
"Missäs se punane nauha on? Ulka ei tullut tänne hankkimaan uusia kavereita."

Komean kokoinen punainen rusetti Ulkan hännässä keikkuen pyörimme käsihevosalueen laitamilla toisia ratsukoita vältellen. Samalla alueen reunoja halaavalla linjalla suoritin verryttelymmekin. Hissukseen nyreä ruhtinattarenikin soi minulle pieniä myönnytyksiä muuttuen hieman pehmeämmäksi ja vastaanottavaisemmaksi, joskin useamman kerran kireä, nykivä askel sekä kiukusta viuhuva häntä palasi jonkin ratsukon kulkiessa Ulkan mielestä turhan liki. Samaten oma, toisinaan turhankin kanssa omaa elämäänsä elävä vasen jalkani häiritse Hänen Armoaan, mikä tieten ärsyttää sekä turhauttaa vaan ei mahda mitään, koiven pitäisi pysyä paikoillaan ja varpaiden yhdessä suunnassa ulospäin sojottamisen sijaan. Ihan aiheesta Ulka minulle huomauttelee.

Siinä minä sitten hain yhteyttä, pehmeää joustavaa mukavaa tuntumaa hevoseeni, yhteistä säveltä tai edes saman kappaleen eri kohtaa, jonka mukana reivata. Valssaamisesta en tänään haaveillutkaan. Vastalaukat kohosivat verryttelymme ehdottomaksi kohokohdaksi, erityisesti ravissa näkyi sekä tuntui sitä ikävää nykivää turhautunutta kiirehtivää liikettä, joka kertoi niin Ulkan turhautumisesta kuin aijoittaisista hylätyistä kaveripyynnöistä jonkun toiveikkaan uteliaan kilpakumppanin koetettua tehdä tuttavuutta happaman hevoseni kanssa.

Alkutervehdyksessä tunsin vatsani kiepauttavan itseään kivalle pienelle solmulle. Kyllä osaakin yksi helppo A jännittää!

Sarlotan näkökulmasta

Olen saattanut, Pikku Myytä lainatakseni, vipsahtaa. Olen nimittäin hissukseen ruvennut ymmärtämään, miksi Liisa niin kovin tästä Ulkasta pitää. Olen jo pari kuukautta yhä enenevissä määrin ratsastanut, myös kilpaillut, Ulkalla, ja vaikka arvon diiva onkin välistä vähän raskassoutuinen, vaatelias, kaikkea paitsi semmonen kivan helppo hengähdystauko kiireisessä päivässä, silti minusta tuntuu kuin olisin uhkaavasti tykästymässä tähän. Ulkan kanssa saa aina nopean istuntatarkastuksen, ja onnistumiset tuntuvat aivan oikeilta onnistumisilta. Ulkan myödätessä, taipuessa, oikeasti rennon pehmeänä, liikkuessa nätisti kanssasi eikä apujasi karkuun tai vastaan tekee välittömästi mieli soittaa olympiakomiteat sekä iltapäivälehdet läpi ja varmistaa paikkansa niin arvokisoissa kuin mediassa. Toistaiseksi olen vastustanut kiusausta jättäen omahyväiset Instagram-päivityksetkin tekemättä.

Hieno tamma, omalaatuinen kyllä, todellakin persoona fonttikoossa 72. Ihan joka kerta ei ole ollut kivaa, opettavaista ehdottomasti, mutta kyllä minä Ulkasta pidän. Huolestuttavan samanlainen hevosmaku minulla kuin tuolla Liisalla..

Sarlotan näkökulmasta

"Kertoiko Henna viime reissulla täällä kummittelevan?"
"Ei tullut puheeksi", vastaan samalla kun Axan suusta pääsee epämääräinen vingahdus.
"Et kyllä aloita! Kummituksia ei ole olemassakaan ja jos onkin, minä en halua kuulla niistä." Liisa epäonnistuu hymynsä pidättelemisessä, naurunsa sentään pitää kurissa. Axa-parkaa tuntuu vähän ahdistavan, mutta hän nyt ei kestä ollenkaan mitään kauhuviihdettä tai true crimeä genrenä. Mikäli tässä kavuttaisiin kisojen jälkeen tallin vintille kummitusjuttuja kertomaan, Axa kiljuisi ensimmäisenä. Reppana.
"Miksi ihmeessä sinä lähdit kauhuteemaisiin kisoihin kun noin hirvittää?"
"Kyllä minä kisaamisesta pidän, ja naamiaisista. Ja kurpitsoista."
"Elä vessaan mennessä ajattelekaan Bloody Maryä, ettei peilissä vain vilahtele mitään.."
"HYI EI LOPETA!"
"Sarlotta, älä viitsi kiusata."
"Kiusaathan sinäkin minua."
"Se on eri asia, sinä olet siinä mukana, Axa ei ole tässä."

Laitellessamme hevosia valmiiksi (Tiuhta jälleen Kapustan ja Ulkan välissä pitämässä lähinnä Ulkan kiukuttelua kurissa) tönäisen Axaa kevyesti käsivarteen.
"Hei, anteeksi. En minä pahalla."
"Tiedän", Axa vastaa hymyillen, "mutta kiitos. Kyllä minä muuten kiusoittelua kestän, olen vain aika arkajalka." Ulka nyrpistelee nokkaansa, kuopii kevyesti maata jatkamatta kuitenkaan sen enempää, Tiuhta kun silkalla läheisyydellään tyynnytteleekin tämänkin kestoharmistujan mielen mustia myrskyjä. Tiuhtan leppoisa rauhallisuus tuntui tarttuvan Axaankin, joka ryhtyi hyräilemään jotakin solmiessaan pieniä koristeponnareita, lepakoita sekä kurpitsoja, niin Kapustan kuin Tiuhtankin jouhiin.
"Haluatko sinäkin? Tai Liisa?"
"Ei kiitos", toistamme stereona.
"Ulka kuule tuohtuu jo siitä, kun pistät tommosia vieruskaverin jouhiin", jatkan samalla silittäen turpa rullalla murjottavan lämminveritamman kaulaa. Liisa sen sijaan äkkäsi tuttujansa hyläten meidät oman onnemme nojaan, ja hetken kuluttua varikolle tähyiltyäni näin Liisan oman kasvattinsa Kosmoksen luona. Puhetta en kuullut, vahvasti veikkaan lässytystä.
"Me ei Ulka mennä moikkaamaan ketään", juttelen tammalle, "pukuleikitkin jäävät välistä, me vain hypätään." Kiukkuinen, terävä hännän huiskaus, kuin pieni ruoskanisku. Hänen Majesteettinsa ei vieläkään ollut päässyt Talvitapalatsiin, vaan maalaistallin pihasta toiselle. Mikä vääryys!

Ulkahan ei ole koskaan hevossosiaalisuudella loistanut, minkä johdosta ainoa koristuksemme on tamman hännän punainen rusetti. Samaisen rusetin, sen sitomiseen johtaneen läheisyyskielteisyyden vuoksi pysyttelemme Ulkan kanssa varikon laitamilla omissa oloissamme jatkaen samalla linjalla verryttelyssä. Siinä yksikseen (no, hevosen kanssa) pyöriessä ehtii ajattelemaan. Modernina kännykkäajan naisena tietenkin googlailin ties mitä "Erikan talli + kummittelu" ja "Harju + hevonen + kummitus" hakuyhdistelmiä. Jostain syystä sain myös paikallisen pitsapaikan mainoksen hakujeni kylkeen.. Pilalla, internet on pilalla. Löysin myös etsimäni, jokusen nettikeskustelun, joilla läpikäytiin Majuri Heikkisen tarinaa. Melko klassinen kummitustarina, joskin enemmän surullisen sorttinen. Lapsiparka. Ehkä hyvä, ettei Axa tätä tiennyt, rupeaisi vielä tuota Vainaata varomaan tai saisi jonkun ahistuskohtauksen Magnus Antoninin mustan tekketamman herasilmien tylystä tuijotuksesta..

Mutta saihan tästä kyllä mukavia pieniä vilunväreitä selkäpiihinsä. Voi kun kiipeäisimmekin sinne vintille tarinoita kertomaan!

Kaikki ajatukseni, ihanan lämpimistä vilteistä sekä kuumasta kaakaosta kummitusjuttuihin, kuitenkin keskeytyvät Ulkan turhautuessa totaalisesti puksuttelevaan maisemamatkailukäyntiin verkan aitaa nuollen. Herätys, kaksijalka! Jälleen kiukkuinen hännän huiskaus, pieni polkeva etusen askel, tuhahdus. On tämä kyllä dramaattinen hevonen, verryttelyhyppymmekin olivat paikoitellen niin ylilyötyjä loikkia aivan ihme askelkuvioin, ettemme tainneet olla Ulkan kanssa samassa tehtävässä lainkaan. Hyvä jos samalla kentällä. Myötään vähän lisää, rapsuttelen ruunikon säkää.
"Juujuu, keskityn keskityn. Sinähän et sitten kummituksia pelkää tai erikoisesteitä jännitä, ethän?" Koppava tuhahdus, joka saa minut hymyilemään. Ensinnäkin ylipäätään ajatus siitä, miten hevonen muka tuhahtelee koppavasti, ja toisekseen siksi, että minusta ylipäätään on hauskaa lähteä tämmöisen jatkuvaa lepyttelevän kestomurjottajan kanssa jahtaamaan ruusukkeita ja kentän alle hautautuneita levottomia sieluja.