Osobaya Igra Troll

txt txt

16.06.2024 Kaiken maailman mietintöjä juhannuskisojen alla

Joko saa jännittää? Edes sillä hyvällä, odottavalla tavalla kuten minun pitäisi jännittää, ei ehkä tällä stressiperseilevällä, ohuesti hermostuneella tavalla kuin minä nykyään tunnun jännittävän? Viime aikoina kisamenestykseni on ollut tavallistakin vuoristoratamaisempaa, jopa niiden tasaisten, kivojen, vähän vähempi lohikäärmemäisten hevosteni kanssa. Sellaisten jotka eivät ole.. Ilkoja.

Ilkan kanssa minä itse asiassa sijoituin Käkiharjujen kenttäkilpailuissa, jotka kokonaisuudessaan menivät melkoisen komeasti penkin alle. Juhannuksen ja Erikan tallin estekilpailuiden lipuessa lähemmäs olen huomannut vellovani epäonnistumisissani huomattavan usein, paljon useammin kuin mietin onnistumisiani. Todella huonoa mentaalipuolen valmistautumista, samalla hirveän tyypillistä pään seinään hakkaamista minulta. Koetan kuitenkin keskittyä nimenomaan niihin onnistumisiin, etenkin Ilkan kanssa, kotitreenien muututtua henkisen kädenväännön SM-kisoiksi.

Onhan se tietysti mukavaa saada hevoselta välitön palaute kaikesta, pidän hevosista joilla on oma tahto ja jotka eivät arastele kertoa pidätteesi olleen turhan pitkä ja junnaava tai vasemman jalkasi seikkailleen jonnekin aivan väärään paikkaan. Ilka vain on ilmaissut tyytymättömyyttään kirkuvan punaisin huutomerkein silloinkin, kun vähempi olisi riittänyt. Olankohautus köyrypukin sijaan. Viimeksi tänään, yhden ihan simppelin metrisen lankun jälkeen, Ilkaa kiukutti jokainen kääntävä apuni joten tietysti tamma protestina lähti oikealle, ei vasemmalle kuten minä pyysin. Paha vain, että minä olin menossa sinne vasemmalle, joten kenttäänhän minä päädyin. Mitään ei sattunut, tippuminen oli todella helppo, nousin nopeasti jaloilleni kauemmas kentälle karannutta lohikäärmettäni pyydystämään. Noustessani takaisin ratsuni selkään jupisin puoliääneen jokaisen epäilykseni yhteisistä sijoituksistamme Ilkan puhistessa kuin mikäkin syöksyyn valmistautuva animaatiohärkä.

On meillä tietysti hetkemme kotikentälläkin. Viime viikko meni melkein kokonaisuudessaan pipariksi, yhtä todella onnistunutta koulutreeniä lukuun ottamatta. Mielenvirkistysmaastommekin meni puihin (heh heh) Ilkan ottaessa yllätysspurtteja ja sivuaskelia joka ikisen tekosyyn varjolla. Mutta ne koulutreenit! Jokin klikkasi, pääsin katvealueelta kantamalle muodostamaan yhteyttä, Ilka oli rennon jäntevä, pehmeä ja jos ei suorastaan kuuliainen niin ainakin hyvin vastaanottavainen. Ehkä ne todella, todella pitkät käyntiverryttelyt tekivät tehtävänsä, tai se aktiivinen venyttelyjumppaaminen sekä hierojalla käyminen, mene ja tiedä. Ratsastin kuitenkin todella tyytyväisellä, hyvin liikkuvalla hevosella samaa suoritusta kahden itsenäisen treenin sijaan.

..ja sitten tämän päivän hyppääminen oli mitä oli. Ja me olemme menossa estekisoihin. Vähänkö Tuonisen Liisalla menee lujaa. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä! Itse olen ammattini ja hevoseni valinnut, Ilkakin on oikeasti aivan ihana ja juuri minun tyyliseni hevonen. Eikä kilpailemisessakaan ole mitään järkeä, jos lopputuloksen tietää ainakin suurin piirtein etukäteen.