Kurjenpesä

Kurjen Helheim "Eini"

Perustiedot

Meriitit

© suba

Tausta

Einin molemmat vanhemmat ovat osa pientä, joskin varkain kokoaan kasvattanutta vuonohevoslaumaani. Ostaessani Kurjenpesän talliini muutti nopeasti muutama puoliverinen, new forest, shetlanninponi, sekä kaksi vuonohevosta, joista toinen onkin Einin emänemä Dagny. Vaikka omassa mielessäni olen aina ollut etupäässä puoliveri-ihminen, ovat niin vuonot kuin muidenkin rotujen edustajat ottaneet vakaan kavionsijan niin tallistani kuin kasvatustyöstäni. Eini on, jälleen, malliesimerkki molemmista. Terve, korrekti, rodunomainen hevonen, mukavasti kapasiteettia ja kykyä sekä hyvä, joskin pitkästynyt, luonne. Liikunnasta ja työnteosta hallakko nautiskelee tosissaan, muutoin tympeän elämän risukasaan paistaa äkisti aurinko.

Kun aikoinani pohdiskelin Kainolle sulhasta Iivari tuntui kaikin puolin nappivalinnalta. Tietysti olen hyvä murehtimaan kaikkea läpi kantoajan, tamman ja varsan selviämisestä varsan persoonaan ja terveydentilaan, eikä Kainon kantoaika ollut mikään poikkeus. Erityisesti viimeiset viisi viikkoa nukuin levottomammin, varsomiskarsinan kameran lähetys oli jatkuvasti päällä tehdessäni paperitöitä, ruokaa, neuloessani (vaikka yleensä neulonkin aika automaationa perushyvää jälkeä, onnistuin Kainon kameraa tuijotellessani aikaansaamaan elämäni varmasti rumimman villasukan varren!). Onneksi, niin itseni, Kainon kuin Eininkin, kaikki sujui hyvin niin tiineyden, varsomisen kuin pienen vuonovarsan elämän alunkin suhteen. Eipä Eini kyllä aikuisiälläkään ole turhan paljoa sairastellut, kompuroinut itseään kolhuille tai muutoinkaan ollut onnettomuusaltis hevonen. Sellaisiakin tallissani on, ja miten minä niiden vuoksi murehdinkaan!

Pidän Einistäni valtavan paljon, vaikkei se olekaan sellainen halailtava pullanmurunen kuin osa hevosistani on. Ei kaikkien tarvitse ollakaan, persoonien erot ovat suuri rikkaus. Ja kyllähän Eini välillä hakeutuu liki, pyytää rapsutuksia, sen sijaan että vain huokailisi valmiiksi väsyneenä minun tai tarhakaverinsa koettaessa ilmaista kiintymystään rapsutuksin.

Luonne

Einin olemusta hallitsee krooninen pitkästyneisyys. Tiedä sitten, mitä kasvattini päässä liikkuu, mutta sen olemus kyllä viestittää pitkästymistä sekä välinpitämättömyyttä. Halaukset, rapsuttelut, hellät sanat tai edes herkut eivät saa hallakon olemusta piristymään tai ilmettä kirkastumaan. Ihmisen (tai lajitovereiden) läheisyys ei ole Einille vastenmielistä, pitkätkään paijailut eivät saa irokeesineitoa ärtymään. Toisinaan tamma hakeutuu ihan itsekseen rapsuttelemaan muita hevosia, tai vähän tönäisee ihmisen käsivartta tuvallaan. Ilme vain ei muutu, eikä olemuksesta tosiaan voi päätellä, että Eini arvostaisi kanssakäymistä. Selkeästi se siitä pitää, kun tamma itsekin hakee rapsutuksia sekä satunnaisia taputuksia.

Pitkästyneisyys näkyy myös satunnaisena hitautena; joskus Eini nostaa kavionsa lattiasta vasta toisella pyynnöllä, eikä paikasta toiseen käveleminen aina tapahdu toivotulla ripeydellä. (Tamman normaali askel on pitkä ja reipas, joten nämä venyvät, valuvat askeleet kyllä erottaa.) Muutenkin Einillä on omat, hitaat päivänsä, jolloin vähän kaikki työntekoa lukuun ottamatta meinaa olla hidasta sekä tahmeaa. Tämä käytös ei aivan kulje käsi kädessä tamman kiimakierron kanssa.
Kilttihän tämä on, kiltti, kuuliainen ja hyvin helppo, vaikka joskus vähän veteläksi heittäytyykin. Raspaus, lastaus, pystyharjan, korvakarvojen sun muiden siistiminen, varustaminen, talutus, ihan kaikki sujuu kuten tapakoulutetun hevosen kanssa kuuluukin sujua. Eini ei arastele ääniä, revi loimia tai koe kriisiä tuulen puhaltaessa vähän reippaammin. Tamman elo ja oleminen tuntuu olevan hyvin tasaista, reaktiot maltillisia ja juhla yhtä tasaisen pitkäveteistä kuin arkikin.

Menköönkin kliseen tai ainakin nuorten hevoskirjamaisen hyväntuulisen käänteen piikkiin, Eini piristyy huomattavasti päästessään töihin. Kirkastuvan ilmeen lisäksi jo ennestään pitkä, reipas askel vielä kaiken päälle kevenee, elämä ei äkkiä olekaan niin tympeää. Työ on Einille juhlaa jos jokin, tavan arki laiduntamisineen ei tunnu suomivuonoa insproivan.
Kouluratsastus on ehdottomasti kasvattini leipälaji. Eini kyllä hyppää melko näppärän näköisesti 80cm ratoja, se on vakaa, jotenkin todella tasaisen varman ja turvallisen oloinen hyppääjä, jonka kanssa minäkin ylitän ihan ratoja (simppeleitä, mutta kuitenkin) ilman sen suurempia sydämentykytyksiä. Kouluratsastuksessa tamma kuitenkin suorastaan loistaa, vaikka onkin vain helppo A -tasoinen. Se tosin on ihan tarpeeksi vuonohevoselle, minulla on puoliverisiä korkeampiin luokkiin.

Reippaasti, mielellään liikkuva Eini käyttää takaosansa ihastuttavan hyvin. Erityisesti kasvattini käynti on kehumisen arvoinen, ravi sekä laukkakin ovat hyvät. Muidenkin kuin minun mielestäni. Ryhtiä ja liikettä, sekä jotenkin hyvin päättäväinen ote jokaiseen tehtävään. Eini vastaa apuihin nopeasti ja täsmällisesti, se on tarkka eikä koeta luistella helpoimman kautta. Epäselvät avut saavat hallakon lähinnä ärtymään, kiemurtelemaan sekä pureskelemaan kuolaimiaan, polkemaan jalkaa. Esimerkiksi ratsastajan lantion asennon muutoksiin Eini vastaa herkästi laukanvaihdoilla, sen jälkeen ärtyneellä siksakilla ja lopulta pysähdyksellä. Aloittelijoiden ratsu tamma ei ole, sen omat hermot eivät kestä vasta opetteluasteella olevia ratsastajia. Satunnaisista virheistä Eini ei heti mene suunniltaan, eikä sitä myöskään haittaa toistaa samoja tehtäviä pitkiäkin pätkiä putkeen tai käyttää koko treeniä pelkkään käyntityöskentelyyn, noin esimerkin vuoksi.

Kilpailutilanne taas ei ole Einille sen ihmeellisempi kuin kotitreenikään. Tamma ei sano oikein mitään matkustamiseen, varikolla sekä käsihevosalueella sitä lähinnä pitkästyttää ja vasta verryttelyssä päivä sekä Einin olemus ja elämä kirkastuvat. Näyttelyissä on vähän tylsää, ei se käynti- ja raviliikkeiden esittäminen työstä käy. Koulukisoista Eini sen sijaan pitää, koska se on työtä. Yleisö taas on aivan yhtä tyhjän kanssa. No, eipähän jäädy, jos suoritusta seuraa joku muukin kuin valmentaja tai naapurin kissa.

Sukutiedot

Jälkeläiset

19.04.2022 nvh-o. Kurjen Niflheim KTK-II i. Viggo of Smithloch om. Cynoria (VRL-11723)
01.06.2022 nvh-o. Kurjen Bifrost KTK-II i. Sagavik Dagnar om. Käpälämäen ponitalli, VRL-12454

Kilpailutulokset

Päiväkirja & valmennukset

22.09.2021 Maastoretkiä, kirjoittanut alina
Veljentyttöni Venla oli ihan innoissaan, kun sai tulla mukaani tutustumaan Frozen-heppaan. (Kyllä, aidot heppafanit muistavat ne muutamat vuonohevoset seisomassa Sven-poron takaa). Päästyämme perille automatkan kymmenet ”Ollanko me jo siellä?” -kysymykset muuttuivat ”Onko tämä Eini?” -kysymyksiksi, mikä oli hassua ottaen huomioon tarhassa seisovan supisuomalaisen suomenhevosen. Eini löytyi toiselta tarhalta, hieman kauempaa itse tallipihasta. Venla ei ollut vielä tajunnut, että karvainen kaverimme ei ollut läheskään yhtä energinen tai innokas kohtaamisestamme kuin hän.

Eini ei ollut todellakaan haastava harjattava tai muutenkaan ystävyyttä tekevä hevonen, mutta kyllä Venlan jatkuvat silitykset ja rapsutukset varmasti auttoivat. Tamma oli hyvin rauhallinen, kun yhdeksänvuotias kokeili ensimmäistä kertaa puhdistaa kaviot ja harjata tammaa – karvan suuntaan, Venla! Jossain vaiheessa Venlakin tajusi, että Einiä ei ehkä oikeasti vain kiinnosta, sillä matkalla ostettu puolen kilon porkkanapussi sai olla täysin rauhassa Venlan sylissä. Suitsien laitto ja satulointi sujui hyvin, eikä Eini edes välittänyt pullistella satulavyötä kiristäessä.

Reissu olisi varmaan ollut ihan surkea Venlalle, ellei Eini ulos tultuamme yhtäkkiä piristynyt. Tällaista se kai on elämä työnarkomaanina – heti kun pääsee tositoimiin, olo piristyy ja askelkin virkoaa. Venla kipusi penkin ja minun avullani Einin selkään, ja talutusratsastus sai alkaa. Reissua hieman hämmensi aluksi Venlan innostus testata joka ikinen maiskutusääni, ja Eini nosti käynnin raviin, enkä ihan pysynyt heti mukana, joten Venla sai elämänsä ensimmäiset raviaskeleet täysin ilman taluttajaa. Onneksi sain kaksikon nopeasti kiinni, ja ratsastusetikettikeskustelun jälkeen jatkoimme ehkäpä Einille liian verkkaisessa käynnissä matkaamme.

Olin saanut vihiä kivasta peltotiereitistä, joka oli kuivunut muutaman kauniin syyspäivän jälkeen, joten päätin ohjata ratsukkomme sinne. Venla oli hiljentynyt ja keskittyi täysin ratsastamiseen, ja sama keskittynyt ilme paistoi Eininkin naamasta. Tamma kuitenkin välillä tsekkasi, ettenkö minä haluaisi sittenkin istua selässä – olinhan satavarmasti meistä kahdesta se kokeneempi. Tamma kuitenkin tyytyi kohtaloonsa lastenratsuna, ja saimme mukavalla vauhdillamme nauttia täysin rinnoin ruskaisesta maisemasta.

Lenkki oli hyvin tapahtumaköyhä, niin kuin kaikki hyvät ratsastusreissut ovat, ja Eini näytti olevan hieman kyllästynyt kotiin päästyämme. Venla oli kuitenkin saanut tarpeeksi selässä istumisesta ja päätti muina tyttöinä kävellä tallin työntekijöiden luokse oppimaan kaiken hevosista, talleista ja kilpailemisesta. Talliporukka otti Venlan avosylin vastaan, jolloin pääsin livahtamaan Einin kanssa vielä uudestaan peltoreitille.

Tällä kertaa Eini tajusi, että nyt pääsee ja kovaa, ja laukkasimme pitkän matkan edestakaisin peltotiellä. Eini ihan innostuksesta heitti muutamat potkutkin ilmaan. Leikki loppui kuitenkin lyhyeen, kun liian alhaalle valunut vaahteranoksa upeine ruskaisine lehtineen löi minua naamaan. Punaisena palasimme takaisin tallille, ja vannoin itselleni, etten enää ikinä hiivi omille reiteilleni – karma kostaa aina!

22.04.2022 Einin otanta tuoreen emän tunneilmaisuun
Toivoin, ehkä vähän oletinkin, varsan loihtivan vähän muutosta Einin perusilmeeseen. Vielä mitä! Varsottuaan esikoisensa hallakkoni kyllä hörisi sitä ihanan pehmeää, huolehtivaa emänhörinäänsä, mutta ilme! Eini oli ja pysyi aivan yhtä vakiopitkästyneen näköisenä kuin aina ennenkin, täysin välipitämättömän oloisena ja näköisenä, vaikka hörinässä selkeästi tunnelataus olikin. Aika nopeasti Eini kuitenkin palasi takaisin normaaliin päiväjärjestykseensä, todettuaan varsansa olevan hengissä, pystyssä, nisällä, hyvinvoiva ja elinkelpoinen. Pikkuherra on saanut tutustua maailmaan varsin itsenäisesti, Eini se ei paljoa poikansa perään huhuile. Kyllähän tämä varsaansa välistä rapsuttelee ja opettaa, mutta mikään jälkikasvunsa kyljessään pitävä jatkuvasti näköyhteyttä vaativa kanaemo tammani ei kyllä tosiaankaan ole. Saa nähdä, mitä rouva varsansa vieroituksesta tuumaa vai tuumaako mitään.
Vaikka Einin välinpitämättömän puolella pysyttelevä ilme olikin, kieltämättä, pienoinen pettymys, niin varsansa on kyllä ihastuttava! Toivon mukaan se ei peri emänsä tunneilmaisua tai etenkään ilmeitä.

03.06.2022 Eini ei ole kanaemo
Eini ei ollut esikoisensa kanssa se kaikkein äidillisin tapaus. Vieroituksen tamma tuntui aloittaneen itsenäisesti, eikä se vieroittamisen jälkeen paljoa jälkikasvuaan kaipaillut.
Toinen varsominen sujui helposti ja nopeasti, niinkin nopeasti, että iltapäivällä katsahdin varsomiskameraan, totesin tamman varsovan, jätin iltapäivänkahvini kesken ja ennen kuin huomasinkaan, tilanne oli ohi. Eini oli varsonut niin nopean vaivattomasti, että jokaisen varsomisen soisi olevan näin helppo. Tulokas, komea raamikas orivarsa, nousi nopeasti pystyyn, ei tarvinnut apua nisän löytämisessä tai missään muussakaan. Jälkeisistä, varsapiestä tai mistään muustakaan ei tarvinnut murehtia – tällä kertaa kaikki sujui sveitsiläisen kellon tarkkuudella, helposti kuin oppikirjojen ideaaliesimerkeissä.

Kyllähän Eini esikoisestaan huolehti, kuten huolehtii nyt kuopuksestaankin. Mikään jälkikasvunsa kyljessä viihtyvä emä vuononi ei kyllä ole, vaan tuntuu kasvattavan jälkikasvustaan aika itsenäistä pysyttelemällä itse vähän syrjemmässä. Osa tammoistani on kiinnostunut muidenkin varsoista, Einiä ei ole koskaan kiinnostanut, vaikka samalla laitumella olisi ollut muiden varsoja. Kyllä tämä omilleen hörisee sekä antaa huomiota, maltillisesti mutta kuitenkin. Superosallistuvaa kanaemoa Einistä ei tule, se on nyt tullut selväksi.

30.04.2024 Palkintotamma, pohdintoja tulevasta
Päivä oli pitkä, esitin niin Einin Kuin Rassvetin Kouluratsastusjaoksen laatuarvostelussa. Molemmat hevosistani palkittiin ensimmäisellä palkinnolla, joten olen luonnollisesti onneni kukkuloilla sekä valtavan ylpeä! Einin kohdalla ehkä vähän enemmän, yhtään Rassvetia, sen sukua, muiden ihmisten orin kanssa tekemää työtä vähättelemättä. Eini kuitenkin on oma kasvattini, uusin lisäys emälinjansa palkittujen tammojen joukkoon, pieni pala pienestä vuonohevosten eteen tekemästäni kasvatustyöstä. Hassua, miten näitä kylmäverisiä onkin kertynyt, vaikka pidin itseäni aina enemmän puoliveri-ihmisenä! Muutoinkin, kuin Grand Prix -tavoitteideni vuoksi.

Kuten yleensäkin, päivä sujui Einin osalta hyvin. Tamma ei sanonut oikein juuta tai jaata matkustamiseen, vieraaseen paikkaan, hevospaljouteen, yhtään mihinkään. Minua vähän jännitti, hyvällä tavalla, jännitys tuntui pienenä kutkuttava vatsanpohjan kouristuksena. Siinä, missä odotus, jännitys, innostus nostivat suupieleni lähemmäs korvia, Eini näytti hapanta naamaa, huokaili, oli oma tympääntynyt itsensä. Todennäköisesti hallakko olisi ennemmin ollut kotona, maastoretkellä tai kentällä koulukuvioita hiomassa, kuten yleensäkin. Kasvattini ei ole koskaan isommin perustanut esiintymisestä, koulukilpailuissakin se on viihtynyt lähinnä siksi, että se kuitenkin on työntekoa. Yleisöllä, tai sen puutteella, ei Einin maailmassa ole koskaan ollut merkitystä. Eikä ollut tänäänkään. Ainakin tamma piti päänsä kylmänä eikä hermoillut tuomariston edessä!

Seuraavaksi Eini taitaakin siirtyä jälleen mammalomalle, mikäli siemennys onnistuu. Kilpaura nyt on joka tapauksessa ohi, Eini saa jäädä vähän kevyemmälle käytölle. Peruskunto ei tietysti saa kadota mihinkään, se kirein kilpatikki voi kuitenkin jäädä unholaan.

© KURJENPESÄ
Ulkoasu © Narie
taustakuva Cano Vääri (CC BY-NC-SA 2.0)
virtuaalitalli // virtuaalihevonen