Kurjenpesä

Mörkövaaran Jokeriina "Jekku"
✝ 28.01.2024

Perustiedot

Meriitit

© Kurjenpesä

Tausta

Ilmeisesti suomenhevoset ja vuonohevoset ovat rotuja, joille antaa pikkusormen vain huomatakseen menettävänsä koko kätensä. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. En vieläkään koe pitäväni kummastakaan edellä mainitusta rodusta enemmän kuin puoliverisistä, ja silti tallissa on pystyharjojen sekä perisuomalaisten ylivalta. Tätä ylivaltaa vahvistavat kaksi mörkövaaralaista nuorta, Vampyyrivahti ja Jokeriina.

Mörkövaara juhli 11-vuotista taivaltaan, ja tarkoitukseni oli osallistua juhlahumuun lähinnä katsojana, Pietulle ja mahdollisesti Lemmolle morsmaikkuja katsellen. Myytävissä pikkumöröissä oli kuitenkin kaksi hevosta, joista sain saman tien "tuo sopii minun käteeni" -fiiliksen. Toinen näistä varsoista oli sievä, eloisa tamma Jokeriina, jolla tuntui olevan pilkettä silmäkulmassaan ja mielettömät hyppyhalut (ainakin nuori loikki joka oksan ja varjon yli). Tutustuin sukuun, vakuutuin meriiteistä, tein tarjouksen Jokeriinasta ja Vampyyrivahdista. Molemmat lähtivät matkaani, ja nyt pohdin, minne ihmeeseen ne haaveet laumasta GP-tason puoliverisiä oikein jäivät.

Luonne

Jekku on pilke silmäkulmassa elävä neitokainen, joka vähät välitti mistään kasvuennusteista, vaan kasvaa pamautti 164-senttiseksi. Ei kai siinä, hän halusi kasvaa. Ajan kuluessa huomasin Jekun haluavan kaikkea muutakin, eikä raudikon haluamisissa tai tekemisissä ollut juuri keskusteluvaraa. Tosin Kalla on vähän Jekkua pahempi, mutta aika umpiluupäinen kaveri tämäkin tamma on. Vahvoista mielipiteistä, silmäkulman pilkkeestä sekä hyppäämisen riemusta koottu Jekku edustaa rotunsa monilahjakasta, moniosaavaa parhaimmistoa. Hyvä kapasiteetti, kivat liikkeet, hyvät hermot ja kisapäätä. Tässä hevosessa on paljon kehumisen arvoista! Toisaalta myös tiettyjä vinkeitä sekä ei-ihan-niin-kehuttavia asioita on jokunen kappale..

Yleensä liinakkoni käyttäytyy hoitotilanteissa ihan asiallisesti. Välillä on päiviä ja tilanteita, jolloin Jekulle ei kelpaa mitään, ja sitä saa tosissaan komentaa tai ottaa huulipuristimen avuksi. Kerran tämä tilanne sattui kengitettäessä; tamma ei tasan nostanut jalkojaan, ja kun nosti, alkoi kengittäjää vasten nojailu. Ja yleensä tämä hevonen on kengitettävä simppeleimmästä päästä!
Jekku ei arastele mitään. Se ei kyttäile kaivonkansia, ahdistu suihkepullojen äänistä tai nyrpistele nokkaansa saadessaan kuljetussuojat jalkaansa. Suurimman osan ajasta raudikko seistä nököttää nätisti paikoillaan antaen ihmisen tehdä, mitä on tehdäkseen. Umpiluupäisyyden puuskissaan suomineitoni on kuitenkin ärsyttävä, ehdoton yhteistyökyvyttömyyden ruumiillistuma. Onneksi tämä ei näyki, vaikka aina treenin jälkeen Jekku onkin tunkemassa kaiken mahdollisen riimunnarusta ihmisen sormiin suuhunsa herkkujen toivossa. Kannattaa siis tuupata jokin leipäpala Jekun suuhun saman tien treenin jälkeen, jos haluat pitää vaatteesi kuolavapaina.
Talutettaessa Jekku saattaa puskea lapa edellä sinne minne tahtoo; etenkin tuoreet koivunlehdet ovat turhan suuri houkute. Talutan tammaa usein naru turvan ympärillä, sillä silloin Jekku kuuntelee minua vähän paremmin. Mikäli tämä daami tosissaan päättää mennä jonnekin, se myös menee – ja sekös ärsyttää, ei koulutetun eläimen pitäisi sillä tavalla ummistaa korviaan ja vain jyrätä!
Lastaustilanteet sujuvat joko ongelmattomalla rutiinilla tai jäävät kokonaan välistä Jekun todetessa, ettei astu jalallaan lastaussillalle. Raudikko ei todellakaan stressaa matkustamista, mutta se lastautuminen! Joskus ei vain suju, ei vaikka päällään seisoisin ja itkisin.

Niin ratsuna kuin valjakkohevosena Jekku on kapasiteetikas, osaava hevonen. Sillä on, kuten mainittua, silmäkulman pilkettä, huumorintajua ja elämäniloa (onneksi myös työskentelyn iloa). Parhaina päivinään se silmän on pilke on tekemisen riemua, asenne ja muodikkaasti nuorisotermein ilmaisten flow on sujuva, kepeä, ’ei ole niin justiinsa, osaan nauraa itselleni’ -tyylinen.
Ja sitten on niitä umpiluupääpäiviä, jolloin raudikko juurruttaa kavionsa maahan, peruuttaa eteenpäin pyydettäessä ja niin edelleen. Silloin tätä omistajatätiä hävettää.
Jekku on mukava, reipas, etenevä hevonen. Kun puhutaan hyvistä päivistä, ja miksi emme puhuisi; kaikki tietävät kyllä, mitä se on, kun hevonen haraa apuja vastaan, puree kuolainta, kiemurtelee suorallakin uralla. Sellainen kahdeksankymmentäluvun villien puskatallien puolikouluttamaton vikuri Jekku nimittäin niinä pahoina päivinään on. Mutta ne hyvät! Onneksi niitä on enemmän, eihän Jekun kanssa kilpailemisesta, arkielämästä puhumattakaan, muuten olisi tullut yhtikäs mitään.

Tammassani on sopivassa suhteessa kylmiä hermoja sekä kuumapäisyyttä (ilman hillitöntä, vauhdin sokaisemaa kaahailua). Jekulla ei koskaan mene sormi, tai kavio, suuhun, se kykenee tekemään ratkaisuja myös silloin, kun ratsastajansa/ohjastajansa jäätyy. Yleensä älyttömän onnistuneita ratkaisuja. Tämä hevonen ei kyttää eikä kieltele turhia, puska on puska eikä tiikeripiilo. Nopea, ketterä, taipuisa, ”tuollainen älyttömän hyvä haitarirunko”, kuten Jekun esteurasta huolehtinut ratsastaja totesi. Tämä ”haitarikroppaisuus” on ollut etu myös kouluradoilla ja valjakkoajossa; hyvä koota, pidentää, lyhentää, asettaa ja taivuttaa, siis todella hyvä. Erinomainen. Jekku kantaa itsensä erinomaisesti, liikkuu ylämäkeen tasavahvasti etu- ja takaosaansa käyttäen korkein, muttei hätäisen kauhovin, elastisin ja rytmikkäin liikkein. Askelpituus on mieletön, ja harvalla kylmäverisistäni on näin hienot lisätyt askellajit! Niin ajettaessa kuin ratsastaessa Jekku on hyväsuinen, miellyttävän pehmeä kädelle. Valjakkoajon osakokeista maraton estealueineen on ehdottomasti hevoselle itselleen se mieluisin treenattava. Ohjastajanäkökulmasta Jekku on melko tasavahva kaikissa osakokeissa; hyvä, tarkka, näyttävä koulukokeessa, nopea, tarkka ja ketterä tarkkuuskokeessa, tätä kaikkea ja vielä kestävä sekä rohkea maratonissa.
Esteillä raudikkoni on parhaimmillaan. Kuulemma. Jekku osaa katsoa ponnistuspaikan itse ja mielellään katsookin, mutta kykenee myös kuuntelemaan ratsastajaansa. Jalkatekniikka on tarkka ja nopea, etuset nousevat hyvin ja Jekku avaa takaa sekä korjaa virheitä, joskus ratsastajankin, loistavasti. Nopea, pyöreä, tasapainoinen hyppy terävän ja vahvan ponnistuksen jälkeen. Jekku venyy puomien yli yleensä taidolla, joskus sisulla, mikäli lähestyminen sitten kuitenkin epäonnistui. Todellinen taistelijaluonne niin rata- kuin maastoesteillä, maitohapot ovat hidaste, eivät este.

Kilpailutilanteissa Jekku on yleensä parhaimmillaan; eihän mokomaa saa edes tapahtumapaikalle, mikäli tamma heittäytyy kotona hankalaksi. Kilpailutunnelma hujahtaa vauhdilla Jekun korvien väliin, tosin pelkästään hyvällä tammalla. Tamman koko olemus on iloinen, hyvällä tavalla odottavainen, ja käsihevosalueella mörkövaaralaiseni onkin ilosieluinen pikku kujeilija, sosiaalinen, kaikin puolin ihastuttava hevonen. Verryttelyssä Jekku vaihtaa ammattilaisvaihteen päälle, keskittyy, kuuntelee, hakee ratsastajansa kanssa yhteistä säveltä ja askelmerkkejä – toisinaan jopa suuremmalla innolla kuin ratsastajansa. Yleisön edessä Jekku suorastaan syttyy, se rakastaa yleisön kohahduksia esteradalla sekä aplodeja suorituksen jälkeen sekä palkintojenjaon aikana. Eikä mikään ole parempaa kuin kunniakierros tai innokkaille kuvaajille poseeraaminen!

Sukutiedot

Jälkeläiset

17.04.2019 sh-t. Kurjen Kujeita i. Vuornan Tšaikovski om. Haltiasalo, VRL-13283
04.10.2020 sh-t. Kurjen Halisarne i. Vuornan Leonidas om. Aino Kurkinen (VRL-12701), Kurjenpesä

Kilpailutulokset

Päiväkirja & valmennukset

10.03.2019 Soitellen sotaan, ajellen aholle, kirjoittanut Hiitelän tallin Lotta (narri)
Täällä mä nyt sitten ensi kertaa patsastelin, vanhan opiskelukaverini Ainon tallin pihalla. Mä olin totta kai jo istunut sen kanssa kahvilla hyvän tovin, päivitellyt kuulumisia ja jutellut meidän molempien hevosista ja siitä, että onpa kiva nähdä nyt useammin kun asutaan lähempänä toisiamme. Tietty tää aikuisen elämä, mihin kuuluu töitä ja tallia ja hevosia, aivan liikaa hevosia, vie leijonasosan aikaa, mutta nyt kun ei tarvi joka kerta etsiä tallintekijää kotiin kun lähtee kyläilemään, niin ehtii enempi! Ja totta kai, koska mitenpä muutenkaan nää tapaamiset vois mennä, Aino esitteli mulle kodin lisäksi tallin ja jokaisen hevosen. Mua nauratti ihan hirveästi katsella kaikkia niitä estehevosia jotka mun kouluratsastajakaveri hankki pihaan. Rakastuin myös ihan totaalisesti sen pikkuiseen shettikseen, jolla oli valtava nimi, ja paijasin tätä Silli-tammaa varmaan puoli tuntia suostumatta lähtemään eteenpäin.

”Ja tässä on Mörkövaaran Jokeriina eli Jekku”, Aino esitteli viimeisen suomenhevosensa, rautiaan tamman.
”Siitä sais hyvän ravurin”, kommentoin virnistellen.
”Eikä saisi!” Ainon rehellisen järkyttynyt sävy nauratti mua taas kerran, samalla kun tuijottelin meitä tervehtimään tullutta tammaa.
”No ei todellakaan sais, kunhan kiusaan.” Aino näytti helpottuneelta ja selitti, että oli ostanut nimenomaan ratsutamman ja sillä oli ratsukantakirjapalkintokin. Tiedustelin, osaakohan se käyttäytyä kärryjen edessä ja kuulemma se on ihan ajo-opetettu ja valjakkoakin kisannut. Niinpä mä turhia kyselemättä nappasin narun tarhan portilta ja nappasin Jekkutamman kiinni.
”Haepa sun koppikset ja silat, kun ne kuitenkin pölyttyy jossain varaston pohjalla.” Ainoa tuntu enemmän huvittavan mun omatoimisuus ja omavaltaisuus, kun hän lähti hakemaan siloja ja koppakärryjä (jostain varaston perältä kuten mä olin arvannut). Vissiin Aino ajelee jonkun verran, mutta enemmän eri vehkeillä.

Jekku-tammalla tuntu olevan hyvä huumorintaju kun mä sitä siinä harjailin, ja me tultiin oikein hyvin juttuun vaikka mä olenkin enemmän noita ruuna- ja ori-ihmisiä. Meidän Jussi-ori ja Eppu-ruuna ainakin kun on sellaisia leppoisia molemmat ja mun mielestä Jekku vaikutti enemmän sellaiselta ratsuhörhöttäjältä. Eipä sillä, kyllähän noita juoksijoissakin huonohermoisia on, mutta tää vaikutti silti sellaiselta puolihörhöttäjältä ja puoliumpiluupäältä. Mua hymyilytti sekin. Aino jätti valjastelun mun huoleksi, kun vedin tammalle silat selkään, häntäremmin (hyiyök sano Jekku siihen) ja kärrit perään.
”Mä ajan”, kommentoin Ainolle ja komensin istumaan kyytiin kun irrotin tamman. Tää osasi hienosti odottaa seisten, kun kipitin kärreihin istumaan. Siitä mä tykkään, että elikot seisoo paikallaan kun ne irrottaa, vaikka oonpa mä oman osani niitäkin nähnyt jotka irrotetaan ja sitten hypätään vauhdissa kyytiin. Jekku vaikutti kivalta ja pirteältä kun me lähdettiin pihasta ja Aino neuvo mulle hyvän reitin.

Mä en paljoa perusta sellaisesta kiskovasta ja räimivästä ohjastustyylistä, enkä mä halua yhdenkään mun elikon painavan kädelle edes hiitillä. Niinpä musta oli oikein mukavaa ajaa Jekkua, koska se ei painanut yhtään kädelle ja oli mukavan etenevä. Kun me päästiin metsään, mun piti hetki keskustella sen kanssa siitä, mihin me käännytään. Aino huokaili vieressä, että ”tyypillistä Jekkua, sillä on aina välillä näitä kertoja kun sille ei millään kelpaisi ohjastajan valitsema reitti”. Mä käänsin tammaa rauhallisesti aina kohti tietä, ja lopulta annoin sille vähän napakasti ohjaksella pyllylle. Jekun pylly nousi vähän potkuremmiä vasten, mutta se lähti kävelemään sinne mihin mä sitä pyysin.
”Noin ikkäästee”, totesin tyytyväisenä ja naksutin kieltä, että Jekku siirtyis raville. Se alkoikin kiltisti hölkötellä etiäppäin, mutta maisema ei kyllä mun mielestä kovin paljoa tuntunut siinä vaihtuvan ja mä kävin siinä sitten ihmettelemään:
”Onpa tää hidas.”
”Jekkuhan ravaa oikein reippaasti”, Aino totesi, ja mä vähän puistelin päätäni. Enhän mä nyt mikään täystahvo ole, mä tiedän ettei ratsu kulje sellaista ravurivauhtia, mutta että se oli näin hidas verrattuna siihen, mitä mä lähden tekemään kun mä ”hölkkään” Jussin kanssa.

”Tuut kuule käymään, niin pääset oikeelle hölkkälenkille”, mä naureskelin, kun välillä pyysin Jekkua käyntiin. Se vähän puuskutti siinä, ja mä aavistelin ettei se tosiaan paljoa tällaisia lenkkejä tee. Ratsujuttuja enempi, kyllähän siinä aikakin loppuis jos pitäis samaa elikkoa treenata raveihin ja ratsujuttuihin, ja niitä nelijalkaisia kun on tallissa vielä lisää. Aino vaan hymyili mulle, mä tiedän ettei hurja vauhti ole ihan kouluratsastaja-Ainon juttu vaikka eipä se nyt varmasti mitään ravurinhölkkää pelkäis, kyllähän se nyt osaa laukatakin omilla elikoillaan metikössä ja näin. Loppumatka meillä menikin kivasti taas keskustellessa, kun Aino yritti mulle selittää jotain sen ratsuhevosten suvuista ja vastavetona mä aloin selittää sille ravihevosista. Kumpikaan ei tainnu kostua siitä paljoakaan, mutta hauskaa meillä oli!

Jekkukin kulki oikein siivosti ja se oli kyllä oikein mukava ajaa. Me vähän kokeiltiin mutkittelua, kun tie oli kyllin leveä ja tykkäsin siitä miten vähän mun piti ottaa ohjalla kun käänsin sitä. Mä en paljoa siitäkään ymmärtänyt, kun Aino selitti jotain valjakkoajosta ja kokoamisista ja näin, mutta totesin kyllä Jekun olevan oikein kiva ajettava, kunhan se pääsi yli niistä ”emmää taho”-venkuloinneistaan. Joku ihan asiansa osaava selvästi oli laittamassa tammaa ajolle. Mä en tietenkään pyytänyt Jekulta sellaisia suorituksia kuin omilta ravikopukoiltani, joille pitkät hölkkälenkit on tuttua huttua, mutta kyllä tamma oli ihan tarpeeks hikinen kun viimein tallin pihaan kopsuteltiin.
”Kyllä siitä viel ravuri saadaan”, mä naureskelin, kun Aino vei siloja pois ja mä vein Jekkua pesulle. Tamma tuskin ymmärsi siitä mitään, kunhan vaan yritti ottaa suuhunsa kaiken riimunnarusta mun sormiin. Vissiin oli jotain palkintoa vailla siitä, kun oli toiminut niin nätisti. Ja kyllähän mä saatoin livauttaa sokeripalan tai kaksi sen suupielestä sisään.

03.05.2020 Valokylän emännän ikävä haaksirikko ja sitä seurannut jekuton Jekkumaasto, kirjoittanut Humutin (VRL-14618)
Jäätyäni tienposkeen pirssini kanssa oli Kurkisen Aino rientänyt apuun ja tarjonnut majapaikan niin haaksirikkoutuneelle meikäläiselle että hinatulle autolle, ja aamulla hankkinut näpeistään näppärän ystävänsä analysoimaan kaaran kohtaloa. Onnekseni kyseessä oli pöytyäläisen öljyviiksen mukaan vain pikkufiba, jonka korjaisi muutamassa tunnissa, jonka jälkeen Toyota kehräisi uudenkarheasti kotimatkan.
Korjaajan hätisteltyä meidät ylimääräiset tiehensä suostuin mielelläni näin pitkästä aikaa maastoilemaan Ainon mukaan - miten muuten sitä toipuisi vappuhuurujen tuomasta koomasta kuin leppoisalla puskaratsastelulla, johon vaadittiin vaan taito pysyä hevosen selässä ja ohjata kolmea askellajia? Tai näin toivoin, mutta luonnollisesti Kurkinen ajatteli vinkeästi, että laittaisi minut kokeilemaan pilke silmäkulmassa kulkevaa Jekkuaan, mörkövaaralaista raudikkoa, joka tapitti minua portilla kuta kuinkin ihan uteliaan näköisenä. Meikäläisen onneksi tämä nätti jätti päätti hetken arvottuaan, ettei sitä juuri huvittanut kokeilla näin sunnuntaina, päästelenkö kintuistani tarpeeksi nopeasti perässä.

Jekku oli osoittautunut mukavaksi laitella, eikä juuri ollut vaatinut suurempaa harjailua ennen satulointia tai selkäännousua. Aino elätteli vielä leikkisästi Vaala-mumman selässä toiveita näkevänsä meikäläisen pyörimässä raudikon kanssa ojanpohjia myöten, ja myönnettävästi varsinkin alkumatka kuljettiin hieman pellonlaitamia hamuten. Jekku olisi mielellään kokeillut kevätmutaisia sänkiä, mutta minä en läheskään ollut yhtä hurmaantunut ajatuksesta, ja lopulta tiukka pidättely ja hiekkatielle ohjaus saivat jättiläismörön motivaation peltolaukkoihin laskusuuntaan. Kurkisen nainen ehti tiristä muutamat kerrat käytyäni vaarallisen lähellä liejuista ojaa (liekö meinasi, että mikäli sinne olisin Jekun kanssa humpsahtanut, olisin päässyt kaviopyykille), mutta joutui pettymään jo puolimatkassa tammansa tyytyessä köpöttämään kiltisti vielä kumeaa hiekkatietä. Puolimatkan jälkeen käännyimme Ainon opastuksella hassun puolikilometrisen metsäpätkälle, jossa nainen lupaili laukkaa neulaspedillä. Jekku tuntui ihan havahtuvan alla näihin lupauksiin, olihan se jo joutunut vellomaan itsesäälissään, ja kiristi kenties jo tottuneesti tahtia metsän rajaa kohti. Vaalakin tuntui hieman heräilevän horroksestaan tässä vaiheessa. Havujen hipoessa kypärän reunoja annoin Jekun osittain itsestään, osittain avustuksella lipua mukavan matkaavoittoiseen laukkaan, jossa Jekku huristeli kiltisti koko matkan. Vaala sen sijaan innostui vielä vanhoilla päivillä heittämään kevyesti takapäätäkin, ja Aino ehti jo hämmästyä ratsunsa äkillisestä ilonpurkauksesta, mutta lohduttelin kaksikkoa myöhemmin, ettei takapää ollut ilmassa muutamaa kymmenystä enempää.
Metsän toisella puolella Jekku oli jo selvästi tyytyväisempi elämäänsä ja kipitti moitteitta kotimatkansa, kenties päiväruokien tuoksuessa jo horisontissa siintävästä tallista. Minä puolestani kiittelin raudikkoa sunnuntain kyydeistä ja livautin heti porkkananpalasen tammalle, Kurkisen vahvasta suosituksesta.

10.04.2020 Ylpeitä mietintöjä
Jekku on ollut todellinen Cuptykki, tamma tuntuu olevan parhaassa terässä vähän suuremmissa kilpailuissa. Tammani on saavuttanut menestystä minun ja palkatun ratsastajan kanssa niin Koulu- kuin Esteratsastusjaoksen Cupeissa sekä Suomenratsujen Cupeissa – joka ikisessä neljässä cuplajissa! Kaksi valjakkosijoitusta, koulu-, este- ja kenttäratsastuksesta yksi sijoitus per laji. ”Tavallisissa” kisoissa menestys on ollut yhtä mittavaa, Jekku on saanut suitsiinsa sinivalkean ruusukkeen yli kolmekymmentä kertaa. Tähän lukuun toki sisältyy neljän lajin sijoitukset, mutta silti. Olen tammastani tavattoman ylpeä, mörkötammani on täyttänyt, ylittänytkin, joka ikisen varovaisenkin toiveen ja odotuksen, joita minulla on sitä kohtaan ollut. Enkä puhu ainoastaan tamman kilpaurasta; Jekusta kasvoi kaunis, mutta ennen kaikkea erittäin terve ja kestävä hevonen, kapasiteetikas ja kaiken itsepäisyytensä alla erinomainen ratsu- ja ajohevonen, etenkin esteillä. Sukunsa veroinen monilahjakkuus. Toivottavasti Jekun kasvattaja on tammasta edes puoliksi yhtä ylpeä kuin mitä minä, omistaja, olen!

20.06.2020 Tähtitammat
"Häikäisevän erinomainen tamma, onnittelut!"
"Häikäisevän erinomainen tamma, paljon onnea myös tilaisuuden parhaista pisteistä!"

Nieleskelen itkua, häkeltyneenä ja onnellisena, kuunnellessani tuomariston puheenjohtajan kuulutusta. Hän puhuu minun, minun hevosistani, Pööstä ja Jekusta. Kahdesta tähtitammasta, joista toinen, Jekku, sai tilaisuuden korkeimmat pisteet. Häkeltyneenä taputtelen molempien tammojeni kauloja ja vilkaisen mukanani tullutta Annikaa, joka hymyilee, nauraa, taitaa pitää työnantajaansa vähän hölmönä. Pöö parantelee ryhtiään, sen korvat kääntyilevät ympäriinsä ja pikkutamma näyttää yhtä hämmentyneeltä kuin minäkin. Ja varautuneelta; Pöö-parka on ollut koko päivän jotenkin varpaillaan (kärpäsetkin kiusaavat!). Jekku taas nuokkuu, se ei välitä mistään mitään, nyt kun esiintymisosio on ohitse. Vasta palkintokukkakimppu saa molempiin tammoihin vähän eloa, vaaleat turvat lähestyvät uteliaina, toiveikkaina kukkia. Palkintoruusuke lepattavine häntineen on tänään liikaa Pöölle, joten Pöön ruusuke kiinnitetaan takkini kaulukseen. Jekku saa omansa suitsiinsa näyttäen aivan yhtä ylpeältä kuin joka ikisessä palkintojenjaossa. Jekku tietää, että sitä katsotaan. Pöö-ressukka taas on niin ärtynyt kärpäsistä, ettei se jaksa edes poseerata, vaikka yleensä kehusanoja sekä ihailevia katseita rakastaakin.

20.09.2023 Terästamma
Jekku ei ole antanut iän juuri hidastaa itseään. Tietenkään tamma ei ole yhtä nopea tai vetreä kuin kymmenvuotiaana, mutta reilu parikymppiseksi tammamuoriksi raudikkoni on pysynyt erinomaisessa kunnossa. Kilpakentät ovat tietysti jo taakse jäänyttä elämää, mikä taitaa harmittaa tammaa itseään kaikkein eniten. Junnuhevosten maastoporukan vetohevosena toimiminen tuskin antaa Jekulle samaa tyydytystä kuin se kilpakentiltä sai. Ikä ei kuitenkaan anna armoa, joten Jekkukin on joutunut taipumaan eläkkeelle. Muutoin tämä matami ei ole taipunut yhtikäs mihinkään, perusluonne on juuri sitä mitä aina eikä Jekkua paljoa haittaa heittäytyä hankalaksi sille päälle sattuessaan.

Arki pyörii pitkälti samoja uria kuin aina ennenkin, mitä nyt treenit on sovitettu vanhenevan hevosen tarpeisiin sen parhaassa kisaterässä ja -iässä olevan hevosen sijaan. Toistaiseksi ikä ei ole näkynyt tamman hampaissa tai isommin muuallakaan, jalkoja ei ole tarvinnut piikitellä eikä selässäkään ole ilmennyt mitään, mistä olen jopa vähän hämmästynyt. Toivon mukaan Jekun tytärten sekä niiden (tulevien) jälkeläisten terveys ja fysiikka on yhtä rautaista kuin Jekulla itsellään tuntuu olevan!

© KURJENPESÄ
Ulkoasu © Narie
taustakuva Cano Vääri (CC BY-NC-SA 2.0)
virtuaalitalli // virtuaalihevonen