Sumun Isfjell

27.11.2021 Muuttajaiset, kirjoittanut ylläpitäjä Elsi Kajatierä (Alva)

Porot liikkuivat hitaasti kuin ne kävelisivät mummon tekemässä kaurapuurossa. Niitä oli ainakin viisitoista eikä kellään sarvipäistä tuntunut olevan kiire yhtään mihinkään. Elli seisoi toppaloimi niskassaan trailerissa ja meikä ja äiti auton etupenkeillä turhautuneesti huokaillen. Matka oli tuntunut kestävän tuhottoman kauan ja Elli-parka oli kököttänyt trailerissa jo aivan liian kauan minun makuuni. Luultavasti tamma olisi täysin samaa mieltä kanssani jos osaisi muodostaa ihmisten ymmärrettäviä äänteitä.
“Kauanko tästä on vielä?” kysyin, kun sadaskolmanneskymmenesneljännestuhannes poro ylitti tietä. Auton valot heittivät eläinten sarvista isoja varjoja tielle.
“Ehkä kymmenen minuuttia. Sä oot istunut autossa reilun tunnin, joten yritäs nyt selvitä.” Äidin katse oli huvittunut ja se naputti sormillaan rattia. Huokaisin liioitellusti ja kaivelin keskikonsolista Marianne pussia. Kaipa tässä nyt vielä kymmenessä minuutissa saisi suun makeaksi.

Aihkian piha oli valaistu erilaisilla lyhdyillä ja rakennuksista pilkotti valoa. Pihaton hämärässä näkyi liikehdintää ja karvaisia hevosen päitä nousi sieltä täältä katsomaan auton melua rauhallisella pihamaalla. Isoimman rakennuksen ovi aukeni ja seurasin auton ikkunasta kuinka vaaleatukkainen nainen lähti lähestymään autoa. En tiedä kuvittelinko, mutta näin sivulta katsottuna rakennuksen ikkunoissa tuntui olevan naamoja. Äiti parkkeerasi trailereineen päivineen toisten autojen viereen samalla kun vetelin kiireesti paksumpaa takkia ja pipoa niskaan takapenkiltä.

“Hei! Te ootte varmaan Ellin omistajat? Mä olen Helga Nikunlassi ja Aile tulee kohta tuolta, kunhan ensin tunkee hillomunkin suuhunsa”, pipopäinen nainen kertoi hymyillen.
“Joo, tai siis ylläpitäjiä. Elsi Kajatierä hei”, äidin ääni kantautui auton toiselta puolelta. Löntystelin takki edelleen auki kuljettajan puolelle pakkasen puraistessa poskia. Hyh, kun olikin taas vilakka. Äiti pukkasi minua kyynärpäällään vinkaten suu mutrussa Helgaa kohti. Aivan niin, äiti ja äidin loputtomat käytöstavat. Vaaleaverikkö nainen katseli hilpeänä sanatonta ajatustenvaihtoamme ja sitten avasin suuni.
“Nata moi. Onko teillä hillomunkkeja?”, kysyin viattomasti ja tällä kertaa äiti pihahti tyytymättömänä, mutta huvittuneena yhtä kaikki. Helgaa nauratti ja Elsi Kajatieränkin suupielet kääntyivät virnistykseen. Lyön vaikka vetoa, että äiti rakaskin ottaisi mielellään hillomunkin tai toisenkin, kunhan Elli saataisiin pihattoonsa.

Epäilysteni vastaisesti (tosin miksi edes epäilin, Elli on maailman yksinkertaisimmalla hoidolla pärjäävä vuonis) tamma oli täysin tyytyväisenä mussuttamassa matkaeväitään, kun takaluukku avattiin. Se hörähti lempeästi avatessani riimunnarun solmua ja höpötellessäni mukavia. Vuononeiti tuli nätisti ulos kopistaan ja hirnahti kimeän tervehdyksensä pihaton asukeille. Hevosen päitä nousi uudestaan tarkkailemaan uutta asukasta.
“Onpas hän soma”, Helga hymyili ja ojensi kättään haisteltavaksi. Elli haisteli naisen kättä tarkasti ja olisi varmaan edennyt herkkujen toivossa taskuille asti, ellei äiti olisi työntänyt sitä takamuksesta eteenpäin saadakseen trailerista tavaraa ulos.
“Jos haluat, voit käydä kävelemässä Ellin kanssa tuolla maneesissa. Se muuttaa sille puolelle pihattoon. Voisi olla myös hyvä jos annat sen käydä tervehtimässä tuosta aidan läpi muita”, Helga kertoi, “Tuo kirjava tuolla on mun tamma, Louna.”
“Voi että, ihana!” mä kirahdin hieman kovaäänisesti, kun huomasin mahdottoman söpön pystyharjan. Äiti sinkosi epäilemättä käskyä käyttäytyä jotenkin ajatusten voimalla, mutta meikä tyttö käveli jo aidan vierelle Elli käsipuolessaan. Valkohallakko tervehti muita innokkaasti hörähtäen, kun kauempana pihaton toisella puolella kaksi oria intoutui revittelemään.

Äiti lupautui Helgan ja Ailen avustuksella kantamaan Ellin vähäiset tavarat varustehuoneeseen, johon toivottavasti löytäisin itse, minut kun passitettiin poni narun päässä kävelemään maneesiin. Elli oli selkeästi menossa ja virkeänä, muttei kiilannut eteeni tai yrittänyt rynniä. Tyhjä maneesi humisi ja paukkui, mutta siinä kävellessä ei ehtinyt ajatella ponitamman mahdollisia lähtöjä. Vaikkei Elli kyllä ainakaan yleensä sellaisia tuhmuuksia harrastanut.
“Tiedätkös poniseni? Täällä me nyt asutaan ja äsken näit sun uudet kaverit. Enää ei tarvi kestää Kiira mummon pompottelua. Olisit hölmöläinen laittanut sille samperin polvenkorkuiselle ponin ketaleelle hanttiin. Ja tiedätkös nyt me voidaan päästä vaeltamaan ja Helga kertoi äsken, että ehkä meillekin riittää vielä hillomunkit varustehuoneessa…”

19.06.2024 Pikku (näyttely)tähti

Hankittuani vuonohevosen, vieläpä näin pienikokoisen, olen saanut kuulla jatkuvaa kuittailua ja vinoilua lähipiiriltäni. Hyväntahtoista, rakkaudella sanottua toki, se sorttista joka on kaikkien mielestä ollut hauskaa. Sillä onhan se nyt ratkihauskaa, miten juuri minä tuli kiikuttaneeksi pihaani tämmöisen alimittaisen, ihan väärän rotuisen projektin uuden täysi- tai puoliverisen tai edes suomenhevosen sijaan. Welshikin alkaisi olla miltei odotettavissa oleva vaihtoehto! Vaan ei, neiti Tuoninen hommasi vuonohevosen, koulua kisanneen semmoisen. Elli-raasu aiheutti vielä enemmän vinoilua kuin nuo estepainotteiset venäjänravurini, Ulka ja Ilka, Tuoniseen muuttaessaan.

Kaikesta kettuilusta autuaan tietämätön Elli itse on asettunut taloksi, löytänyt rapsutteluseuraa Aavasta, joka onkin sitten toinen tarina Tuonisen kuittailua aiheuttavien hevosten kirjassa. Kotiutumisensa lisäksi Elli on päässyt kilpakentillekin, niin kenttäradoille kuin näyttelykehiinkin pärjäten mainiosti molemmissa! Harrasteluokkaanhan tämä jumahti, mikä ei oikeastaan yllättänyt. Vaikka kotona nousen välillä itsekin Ellin selkään katsoi parhaaksi maksaa Sarlotan kisakuskiksi, nämä kaksi kun ovat paljon, paljon sopusuhtaisempi parivaljakko kuin minä ja Elli. Sarlotta ratsastaa muutenkin pitkälti jokaisella puutarhatonttuosaston ratsullani, joten Elli lähinnä sujahti jonon jatkoksi. Kaksikko toi mukavan nipun ruusukkeita kotiin ja kisaura hoitui hetkessä, kun luokat vähän niin kuin loppuivat kesken. Seuraavaksi Sarlotta saakin sitten kerätä loput koulusijoitukset, josko niitä kertyisi se nelisenkymmentä, kappalemäärä joka niin kovasti laatuarvostelutuomariston sydämiä lämmittää.

Huikeinta hallakon menestys on silti ollut näyttelykehissä. Kolme näyttelyesiintymistä, kolme KTK-SERTiä, yksi luokkavoitto. Tiesinhän minä ostaneeni kauniin tamman, mutta saa tämmöinen menestyminen hymyilemään! Sanattomaksi tämä sertien kahmiminen ei sentään vetänyt, minut on valitettavan haastavaa vaientaa. Fiksu, kiltti ja hyväkäytöksinen Elli oli hirveän helppo esittääkin, kun ravia ei tarvinnut väkisin hoputtaa irti tai toiseelta koettaa saada pomppivaa hevosta tiputtamaan laukkaloikkien sijaan raville. Rakennearvostelussahan Elli selkeästi poseerasi, se todellakin tiesi tuomariston katselevan, arvostelevan sitä, mikä näkyi ihan pikkuisena rinnan röyhistelemisenä. Kyllä minä näin! Sarlotaltakin olen kuullut pelkkiä kehuja niin Ellin käytöksestä kuin ratsastettavuudesta, ja näenhän minä itsekin näillä kahdella sujuvan hyvin. Olen ollut nostelemassa puomeja, kuljemme vähemmän yllättäen samoissa kisoissa, aika usein satumme kentälle samaan aikaan tai lähdemme maastoon kaksin tai porukalla. Elli pitää Sarlotasta, Sarlotta Ellistä, mistä omistaja olen iloinen. Vähän hupsun rotuinen hankinta kenttätalille, mutta mielettömän kiva hevosystävä yhtä kaikki. Vaikka vähän meneekin sinne rahareikäosastolle kun ei ole kunnon kenttähevonen ja tämänkin karsinassa voisi asua vaikka asiakashevonen ja..