Ionin Antonovka

Erehdyin esittämään maastoilukutsun armaalle narri-Vienoselleni muodossa lähdetään nuuskamuikkuilemaan!, minkä seurauksena olin aivan yhtä maastoseuraton kuin ennen kutsun esittämistä. Onneksi Sarlotta sentään lämpeni idealle, joskin hän totesi ilkikurisesti virnuillen lähtevänsä nuuskamuikkuilemaan ainoastaan, koska maksan hänen palkkansa. Ihme porukkaa!

Sarlotta kun on näppärän ponimittainen, toisin kuin minä, koetin kovasti markkinoida noita Tuonisen poniponeja. Hän kuitenkin päätyi Uikkuun, joka toki pienhevosmittaisena on oiva vaihtoehto sekin. Itse päädyin Nuukaan, se kun ei sanoisi yhtikäs mitään vaikka Uikku ryhtyisi kesken sielunhoidollismallisen maisemamatkamme Tuituksi. Laitellessamme ratsujamme valmiiksi juttelimme niitä näitä, nauraen kauhistelimme mimmoisiksi metsän peikoiksi osa hevosistani onkaan räjähtäneine korvakarvoineen metsittynyt, lahjoimme tammoja jo etukäteen reilun kokoisilla paloilla kuivattua ruisleipää. Uikku hieman nyrpisteli nokkaansa, ei se mistään numeroa tehnyt tai suhtautunut mitenkään inhoten Nuukaan, joka sivumennen sanoen pitkälti torkkui käytävällä oikein hätkähtäen hereille pyytäessäni sitä nostamaan kavioitansa tai jotain semmoista. Uikulle vain oli osunut päivä, jona tämmöinen hoitohetkikäsittelytuokio ainakaan ei yhtään kiinnostanut.
"Kyllä se tuosta ilostuu, kunhan metsää pääsemme", Sarlotta totesi hyväntuulisena, selkeän varmana asiaan.
"Toivottavasti", vastasin samalla alahuultaan alati lähemmäs lattiaa venyttävää Nuukaa vilkaisten. Nuuka nyt ainakin virkustuisi töihin päästessään.

Pakkasta oli juuri ja juuri asteen verran, mutta kiitos Raahen suunnalta puhaltavien merituulten kaikujen, ilma tuntui kirpeämmältä. Semmoinen mukava pikkupakkanen, puolipilvistä, oikein nätti keli. Metsässä tietysti hämärtyisi, kun nuo havupuut varjostaisivat.
Noustessamme satuloihin tammat tuntuivat vallan pirteiltä, Nuuka oli herännyt ja Uikun tympeyskin tuntui jääneen tallin käytävälle. Suuntasimme vähän pidemmälle reitille, sellaiselle, jonka varrella oli pari ratsastuskuntoista pelto- tai niittyaukeaa. Leveillä tieosuuksilla ratsastimme rinta rinnan, kapeammilla sekä harvoja vastaantulijoita ohittaessamme asetuimme Nuukan kanssa keulaan. Nuuka suhtautui kohteliaan uteliaasti niin koiranulkoiluttajiin kuin niihin kahteen treenaavaan lämminveriravuriin, jotka kärryinensä meidät ohittivat. Uikku taasen veti korvansa luimuun, ei se jalkaansa polkenut tai mitenkään uhitellut, kunhan veti naamansa nurinperin. Niin minua kuin Sarlottaa vähän nauratti, nyt ei ollut Uikun päivä.

Reilu tunnin mittainen maastoreissumme oli pitkälti rauhallista kävelyä sekä ravailua, yhdelle peltotilkulle teimme jokusen todella rennon laukkapätkän. Uikku tosin olisi halunnut painaa menemään yhtenä punaisena hevossalamana, Nuukalle kelpasi pyytämäni vähän löysempi, hitaampi laukkatahti. Kumpikaan tammoista ei tuntunut jäykältä, ne liikkuivat mielellään eivätkä kauhistelleen kiviä, kantoja, metsän ääniä tai minun ja Sarlotan jatkuvaa, naurun läikittämää jutustelua. Näin varmojen, fiksujen hevosten kanssa maastoillessa mieli tosiaan lepää. Kotiin päin kääntyessämme juttelimme lähtevämme heti uudelle kierrokselle, tällä kertaa jonkun pomminvarman ja mehtässä ahdistuvan junnun kanssa, joka tarvitsi henkisen tuen ja kaverin metsään. Semmoisen, jonka häntään pyyhkiä turpaansa, jonka kanssa kenties itsevarmuuskin karttuisi.

Nuuka ja Uikku eivät kuitenkaan tarvinneet tukea toisistaan tai meistä. Nuuskamuikkuilumme onnistui loistavasti, vaikka teltan pystytys, nuotiokahvi sekä jokivarresta kalastaminen jäivätkin välistä.

Sarlotan näkökulmasta

Liisa on taas lähtenyt reissun päälle jättäen minut Tuonisen tirehtööriksi. Tässähän tämä talliarki soljuu, ja vaikka ensimmäisinä kertoina tallimestarin saappaat sekä muun työväen ohjeistaminen tuntuikin vähän nurinkuriselta olen ilmeisesti kasvanut rooliini. Tai sitten en jotenkin miellä itseäni tallimestariksi. Niin tai näin, elämä Tuonisen pihapiirissä kulkee tuttuja latujaan vaikka varsinainen emäntä onkin poissa.

Iso osa noista Liisan vähän kulmikkaammista hevosista sälytetään yleensä, tälläkin kertaa, liikutuslistalleni. Vietettyäni aamusta aikaa Ulkan ja Ilkan satuloissa nappasin Nuukan ratsukseni hengähdystaukomaiseksi väliaikanumeroksi. Tamma on koko viikon saanut maastoilla Kristiinan kanssa, ja vaikkei lisämaastoilu tosiaan tee pahaa kentällä oli niin mainioita puomitehtäviä valmiiksi etten halunnut jättää tilaisuutta käyttämättä. Nuukan valmiiksi laitto sujui rauhallisissa merkeissä, kuten yleensäkin, kiva, fiksu tamma niin mikäpä siinä on varusteita laitellessa.

Nuuka tosiaan tarjosi minulle hengähdystauon. Käveltyäni reippaan kymmenminuuttisen tamman kanssa pitkin kenttää nousin satulaan jatkaen käynti- ja raviverryttelyjä ilman jalustimia. Tyytyväisen oloisena allani liikkuva tamma askelsi vakaan pehmeästi pitkin, reippain mutta vielä matalansorttisin askelin. Kokemuksesta tiedän Nuukan nostelevan koipiaan paremmin kun ruvetaan tosissaan töihin, tämmöset melko pitkässä, rennossa muodossa ratsastetut alkuverryttelyt tamma herkästi vähän himmailee. Kyllähän Nuuka teki kaiken mitä pyysin, oikein mielellään, panostus vain jäi peruskivan tasolle. Sai jäädäkin, tässähän vasta verryteltiin. Jumppailin tamman kaulaa ja kylkiä auki, otin jo ensimmäisiä puomitehtäviä mukaan, ilahduin kuinka notkealta Nuuka tuntui. Siirtyessäni reippaasti uran sisäpuolelle Nuuka jäi uudelle uralle koettamatta hiippailla takaisin aidan tuntumaan. Laukka nousi reippaasti pysyen yllä, Nuuka ei ähissyt tai huokaillut, rojahtanut kättä vasten siirtäessäni sen takaisin raviin tai käyntiin. Niin kiva, vastaanottavainen hevonen, oikeaa itsetunnon kohotusta niiden Liisan lämppäridiivojen jälkeen!

Ratsastin niitä puomitehtäviä (viuhkaa, ravi- ja laukkapuomeja, neliöitä) ristiin rastiin, edelleen ilman jalustimia. Jalustimitta ratsastaminen tekee hyvää, tulipahan tutkailtua jalkojansa tarkemmin. Puristiko polvi? Ei onneksi. Pysyykö pohje paikoillaan? Aika hyvin, mutta lantioni on kyllä vinossa. Ja kuten totesinkin, työskennellessämme kunnolla Nuukallakin askel keveni ja ryhti parani. Yksi löytö koko hevonen, pitäisi melkein lähettää kasvattajalle kukkia! "Kiitos Nuukasta, hevosesta, joka tasaa mielen ja pelastaa päivän diivalohikäärmeitten jäljiltä."

Jälleen jollain valmennus(juoruilu)rundilla oleva Liisa oli pyytänyt, että ‘jos edes pari hevosta kävisit katsomassa, ettei Sarlotta ja Axa ihan kuole työtaakkansa alle’ ja niinpä olin päätynyt Tuonisen pihamaalle. Pihamaalle, joka vaikutti varsin tyhjältä ja hiljaiselta vaikka kello ei ollut vielä edes kymmentä. En antanut asian kuitenkaan häiritä, sillä olin Sarlotan kanssa jo sopinut, että tekisin Nuukan kanssa jotain ja Vanun kanssa ihmettelisin tiluksia tai menisin maastoon tai muutoin pysyisin kaukana kentästä, sillä pikku tamma vaikutti kaipaavaan jotain kevyttä tekemistä.

Ensin kuitenkin Nuuka, jonka tyhjän karsinan löysin tallista. Mitään verenmakusuussa-treeniä en Nuukankaan kanssa ollut ajatellut tehdä, joten päätin mennä sillä ilman satulaa hakiessani raudikon harjat ja suitset sen karsinalle valmiiksi. Tämän jälkeen jouduinkin palaamaan pikku pakkasen raikastamalle pihamaalle hakeakseni tamman tarhastaan. Nuuka antoi tarhasta helposti kiinni, joten piakkoin olin jo harjaamassa sen vaaleaa karvaa tallin lämmössä. Kauaakaan Nuukaa ei tarvinnut sukia kun sen alahuuli lörpötti lähes lattiassa. Vähän tammaa joutui herättelemään kavioiden putsaukseen mutta muutoin ongelmia ei hoitotoimenpiteet tai suitsiminen tuottaneet.

Kentälläkään ei ketään ollut, joten rohkenenin Sarlotan ja Axan olevan maastoilemassa tai sitten toinen kehtasi vielä vetää sikeitä tullakseen vasta iltatalliin. Joka tapauksessa nousin jakkaralta Nuukan selkään ja asettelin itseni sopivaan kohtaan ennen kuin annoin Nuukalle luvan lähteä liikkeelle. Kenttä oli ihan kohtuullisessa kunnossa, mutta mitään tiukkoja kaarteita en ajatellut tekeväni ettei mentäisi kumoon hokeista huolimatta. Nuuka kulki rennossa käynnissä ja hieman vaikutti hitaalta alkaessani keräillä ohjia kunnolla tuntumalle. Kun aloin vaatimaan tammalta vähän reippaampaa askellusta ja ryhdikkäämpää menoa niin kyllä se selkeästi paransi ryhtiään ja askellukseen tuli reippaampaa pontta. Kentän kunnon huomioiden tänään keskittyisin enemmän laadukkaisiin siirtymisiin kuin vauhtiin ja Oikeisiin Kouluratojen Liikkeisiin. Nuuka reagoi apuihin kivasti ja askeleissa oli yllättävän mukava istua ilman jalustinten tuomaa (henkistä) turvaa. Pari peruutusta ei mennyt ihan suoraa eikä pari raviinkaan siirtymistä nyt niin hienoja olleet kuin voisi toivoa mutta kaiken kaikkiaan nelikymmenminuuttinen treeni meni varsin mukavasti.

Axan näkökulmasta

Kyllä Sarlotta oli aivan oikeassa vakuuttaessaan Nuukan olevan oikeaa itsetunnon kohotusta noiden Liisan lämminveristen, tai minkä tahansa muun vähänkään kipakamman, hevosen jälkeen. Jotenkin olen tämän reilun puoli vuotta kestäneen työsuhteeni aikana onnistunut kiertämään Nuukan liki kokonaan, mitä nyt olen talutellut sitä tarhaan tai takaisin talliin, jakanut ruokia. Semmoisia pieniä ohikiitäviä kohtaamisia. Tuonisessa on sen verta monta ratsastajaa, joista moni tuntuu kaipaavan nollausta jonkun haastavamman hevosen jäljiltä, että kaiketi Nuukan varauslista vain on ollut kovin kovin pitkä.

Aamuheiniä jakaessamme Sarlotta kuitenkin totesi Nuukan puomitreenin olevan minun heiniäni. Liikutettuani heti ensimmäiseksi Tuoninen on virtuaalitalli.   |   © Tuoninen / VRL-12701   |   Webdesign: Hallava
Otsikkokuva © kuvaaja ei halua nimeään mainittavan