Hormi

Hormin suvussa ei ole mitään ihmeellistä, ei harvinaisiksi käyneitä nimiä, huippulahjakkuuksia tai mitään sellaista. Hyviä perushevosia, sellaisia kuin kimo itsekin. Emän puolella varsamäärät ovat toki pieniä, siltä osin suku on toki hieman harvinaisempaa. Suku kuitenkin jatkuu muidenkin hevosten kuin Hormin kautta, emälinjakin on turvattu.
Vahva pienhevossuku, hyviä käyttöominaisuuksia ja kiva luonne. Rakenteessa on vähän kautta linjan paikkaamisen varaa, joten pitää valikoida Hormille kompakteja tammoja – eikä ainakaan toista yhtä pitkärunkoista ja matalajalkaista kaveria kuin kimo itse on!

i. "Samanlainen ponimainen pötkylä kuin isänsä", nimettömäksi jäävällä nettipalstalla julistettiin, kun rautiaankimo, 147cm korkuinen Lapintakka esitettiin ensimmäisen kerran näyttelyissä. Moinen puhe jatkui läpi orin elämän, eikä aivan syyttä. Lapintakka jäi tyypeiltään tyydyttäväksi ja oli matalajalkainen, sen runko oli vankka, syvä, pyöreä ja varsin pitkä. Pituutta löytyi myös selästä, lanteesta ja lautasesta. Jalat olivat matalat ja hieman hajavarpaiset, takaset kuitenkin hyväasentoiset. Erityisesti kokoonsa nähden orilla oli todella pitkä laukka, eivätkä käynti tai ravikaan lyhyitä olleet. Pikkuputte liikkui tarmokkaasti hyvällä tahdilla ja eteenpäinpyrkimyksellä, eikä sitä moitittu samalla tapaa "ponimaiseksi töpöttäjäksi" kuin isäänsä aikanaan. Varsin näppäräliikkeinen pienhevonen myös hyppäsi hyvin; kehuja kertyi paitsi asenteesta ja kapasiteetista, myös jalkatekniikasta. Varsanäyttelyistä ori keräsi lähinnä vahvoja kolmosia sekä heikkoja kakkosia, laatuarvosteluissa se kipusi tuloslistan puolivälin yli ja kasvattajakilvan estepuolella sijoitus oli jo seitsemäs varsin kovatasoisena vuonna.
Luonteeltaan yritteliäs, mutkaton ja elämäniloinen Lapintakka kisasi niin ammattilaisen kuin junioriratsastajan alla monipuolisesti koulua (heB-A), esteitä (90-100cm) sekä kenttää (tuttari-helppo), menestyen parhaiten este- ja kenttäradoilla. Rotu- tai pienmestaria kimosta ei tullut, kohtalaisen menestynyt ratsu kuitenkin. Kouluratojen suoritukset olivat rennon letkeitä sekä hyväntuulisia, muutama kür esitettiinkin lastenohjelmien musiikin tahtiin. Hypätessä Lapintakasta löytyi enemmän vauhtia ja ruutia, muttei koskaan niin paljoa, että ori olisi kadottanut korvansa, intoutunut ilopukkeihin tai muutakaan sellaista.
P-suunnalle toisella palkinnolla jalostusarvosteltu Lapintakka sai myöhemmin korotettua palkintoluokkansa ensimmäiseksi kilpailunäytöillään. Jalostusmarkkinoilla kimo sai hieman lisähuomiota värillänsä sekä toki kilpanäytöillään, mutta sen heikko tyyppi sekä etenkin pitkä runko rokottivat tammamäärää. 25-vuotiaaksi eläneestä orista jäi 23 jälkeläistä, joista joka ikistä leimaa pitkä runko yhdistettynä matalajalkaisuuteen. Varsoissa on kuitenkin myös liikettä ja hyppykykyä, osasta on tullut menestyneitäkin kilpahevosia. Suurin osa kimon perikunnasta kuitenkin kunnostautuu harrastehevosina.

ii. "Ponimainen pötkylä", kuului erään nimeltä mainitsemattoman keskustelufoorumin tuomio Tulisijasta (145-senttinen punarautias). Aivan tuulesta temmattu moittiva luonnehdinta ei ollut, sillä ori ei ollut se tyypikkäin suomenhevonen, rungoltaan se oli varsin tasapaksua, vankkaa mallia, matalajalkainenkin se oli. Kaula oli kuitenkin muodoltaan ja liittymiltään hyvä, lapa ja satulansija hyvät, jalat kestävät, vaikka lyhyet, sapelihakuiset ja ventovuohisiset olivatkin. "Pikkuponimainen töpöttäjä", luonnehti samainen keskustelupalsta raudikon liikkeitä. Askel olisi tosiaan saanut olla pidempi ja ilmavampi, tahtia, tarmoa sekä takaosan työntöä sen sijaan löytyi. Tulisijan hyppykykyä kukaan ei päässyt kiistämään, sillä oli hyvän tekniikan lisäksi lahjoja; jo laatuarvosteluissa ja kasvattajakilpailuissa ori sijoittui jokaisena vuonna viiden kärkeen hevoskokoisten rotutovereittensa sekaan.
Innokkuudestaan ja energisyydestään huolimatta Tulisija pysyi hyvin lapasessa, minkä lisäksi se oli järkevä ja kiltti. Näistäkin syistä osan sen starteista ratsasti taitava ponijunnu. Koulukilpailuissa raudikkoa ei juurikaan nähty, jokunen satunnainen rata silloin tällöin, eikä näistä kisoista kannettu ruusukkeita kotiin. Este- ja kenttäradoilla pikkuori sen sijaan loisti keräten urallaan lukuisia voittoja ja sijoituksia aina pienhevosmestaruuskultaa myöten. 100-110cm radat sujuivat miltei näytösluontoisesti, samaten kenttäluokat tuttari-helppo.
Alkuperäinen PKTK-III nousi kilpailutulosten ansiosta ensimmäiseksi palkinnoksi. Tulisija sai harmillisen vähän tammoja, osin "ponimainen pötkylä" -leiman, osin varsin yleisen sukunsa vuoksi (sen oma emänisä oli ja on edelleen hyvin yleinen nimi pienhevossuvuissa). 18 jälkeläiseen mahtuu kirjava joukko rakenne- ja luonnevariaatioita; Tulisija ei tosiaan ollut periyttäjä näiltä osin! Sen sijaan sen hyppykyky periytyi todella vahvasti, tosin myös melko vaatimattomat liikkeet tulivat lähes satavarmasti hyppykyvyn mukana. Pikkuori lopetettiin sen ollessa 26-vuotias.

ie. Kaunis pää ja lempeä ilme, pitkä todella hyvin runkoon liittynyt kaula, hyvin pitkä pyöreä runko, pitkä selkä, lanne ja lautanen, suuriniveliset hajavarpaiset jalat. Myös Vastavalkean (tummanrautiaankimo, 146cm) askel oli pitkää kaikissa askellajeissa, käynti oli hieman ahdasta edestä, ravi ja laukka selkeästi väljemmät. Pitkissä askelissa oli myös rentoutta ja tarmoa, liikkuminen sekä hyppääminen oli varsin vaivatonta, vaikkei tamma pitkine runkoineen siltä sporttisimmalta urheiluhevoselta näyttänytkään. 80-90cm sekä aluetason heB-A -radoille hevonen kuitenkin sopi vallan mainiosti, etenkin kun omistaja kilpaili kilpailemisen ilosta, ei menestyäkseen. Ratsukko teki kyllä hyviä, siistejä suorituksia, esteiltä tuli jokunen ruusukekin. Vastavalkea oli kuitenkin ehdottomasti harrastehevonen, ei kilparatsu.
Lempeys ei jäänyt ilmeeseen, kimo suhtautui vähän kaikkiin lempeän äidillisesti, loputtoman ymmärtäväisesti sekä kärsivällisesti. Täydellisenä luottohevosena ja viilipyttymäisen rauhallisena peruskalliona se sopi kaiken tasoisille hevosihmisille lajiin katsomatta; oppivainen tamma hoksasi perusteet nopeasti pärjäten juuri niin hyvin kuin siltä odotettiin. Talvisin tamma kunnostautui hiihtoratsastuksessa, kesät talvet sillä myös ajettiin, kesäisin käytiin uimassa, toisinaan ratsastusvaelluksilla.. Match show siellä, rotunäyttely täällä, hankilaukat tuolla ja naamiaisratsastusta viikonlopulle.
Nipin napin PKTK-III -palkittu tamma teki vanhemmalla iällä vielä kolme varsaa, yhden pienhevosorin ja kaksi hevoskokoisten orien kanssa. Vastavalkea periytti vahvasti pienhevosmaisuutta, niin tyyppiä kuin kokoa, valitettavan pitkää runkoa sekä pitkäaskelisia liikkeitään. Etenkin laukastaan pikkukimon varsat ovat saaneet kehuja. Leppoisia eläkepäiviä Vastavalkea vietti varsin pitkään, vasta täytettyään 31 sen hampaat menivät niin huonoon kuntoon, että omistaja lopetti tammansa.

e. Noenpoltto ei ollut tyypikkäin tamma, mutta kaunis, ilmeikäs pää ja hyvä ryhti sillä oli. 146-senttinen, musta pienhevonen ei muutenkaan ollut rakenteeltaan ihmeellinen; leveä, mutta hyvin liittynyt kaula, piirteettömät lapa ja säkä, syvä pitkä runko, painunut selkä, pitkä huipukas lanne, lyhyt jyrkkä lautanen, ventovuohisiset, sapelihakuiset ja pihtikinttuiset jalat. Varsanäyttelyistä tulikin vain kolmatta palkintoa, suurimmat kehut pikkutamma sai liikkeistään. Pitkä, elastinen, pehmeä käynti, tarmokas aktiivinen ravi sekä varsanäyttelyissä huomiotta jäänyt hyvin pyörivä, helposti säädeltävä laukka. Noenpoltto myös hyppäsi hyvällä asenteella ja helpon näköisesti, siitäkin huolimatta, ettei käyttänyt selkäänsä tai kaulaansa kunnolla (jalkatekniikassa sen sijaan ei ollut moitteita).
Hyväntuulinen, mutta helposti asioita unohteleva ja keskittymiskyvyltään heikonsorttinen pienhevonen oli ikänsä harrastehevonen, jolla kilpailtiin vain leikkimielisissä, epävirallisissa ratsastuskisoissa ja mätsäreissä. Tamman jalostusarvostelu (P-suunta, hyväksytty ilman palkintoa) oli ainoa virallisempi tilaisuus, johon Noenpolton kanssa osallistuttiin. Suurinta menestystä pienhevosen kanssa niitettiin kuitenkin hiihtoratsastuksessa sekä muissa epävirallisissa lajeissa ja tapahtumissa, esimerkiksi kouluradoilla (niin kotona kuin harjoituskisoissa) Noenpoltto lisäili ohjelmaan helposti omiaan tai unohti kesken liikkeen, mitä oltiin tekemässä. Kaikesta huolimatta musta tamma oli hurmaava, elämäniloinen ja kiltti, tomerat lapsetkin pärjäsivät sen kanssa. Lapsista kaikki ennakoimattomat tempaukset olivat tietenkin hurjan hauskoja, minkä lisäksi Noenpoltto itse piti hurjasti ihmislapsista.
Vähän vanhemmalla iällä Noenpoltto varsoi kolmesti. Yksi varsoista kuoli vain vuoden iässä, kahdesta muusta kasvoi terveitä, hyväluonteisia käyttöhevosia. Kummankaan varsan, Hormin tai siskonsa Savumerkin, rakenne ei ole erityisen hyvä, minkä lisäksi molemmat tuntuvat olevan vähän yksinkertaisia, unohtelevaisia tai muuten hupsuja. Kilttejä kyllä, monipuolisia käyttöhevosia, joilla on tarpeeksi kapasiteettia sekä kykyjä myös kilpakentille. Tästä tosin on kiittäminen valittuja isäoreja. Noenpoltto eli 25-vuotiaaksi.

ei. Noki-Pala (147cm, musta) jalostusarvosteltiin P-suunnalle toisella palkinnolla, minkä lisäksi sitä oli varsana käytetty näyttelyissä (joista tuloksena kolme II+ -palkintoa). Muita julkisia esiintymisiä ori ei tehnyt, sillä ei kilpailtu, eikä sitä koskaan tarjottu jalostukseen. Noki-Palan ainoat jälkeläiset ovat sen omistajan tai omistajan ystävien tammojen jälkeläisiä. Periyttäjänäkään ori ei ollut kaksinen, sen kahdeksan jälkeläistä ovat melko sekava seurakunta, joista näkee selkeimmin emien sukujen vaikutuksen.
Pikkuori oli kyllä kaunis katsella, hyvätyyppinen ja ryhdikäs, ilmeikäspäinen ja kauniskaulainen. Runko tosin oli pitkä, säkä ja lanne piirteettömät, etuset sapelissa mutta takaset hyväasentoiset. Kaunista oli Noki-Palan liikkuminenkin; suoraa, väljää, rentoa ja tarmokasta, isoa eleganttia liikettä pieneltä hevoselta kaikissa askellajeissa. Hypyissä oli keveyttä ja helppoutta, skouppia löytyi, joskin kaulaansa tai selkäänsä ori ei juuri käyttänyt. Umpikiltti, yritteliäs pikkuori teki aina parhaansa, ja sen helpon mutkaton luonne olikin yksi suurimpia syitä Noki-Palan orina pitämiseen. Sen kanssa kokeiltiin ja harrastettiin vähän kaikkea, parina jouluna haettiin kuusikin kotiin hevosvoimin. Mikäli omistajansa olisi ollut kiinnostunut kilpailemisesta, Noki-Pala olisi voinut pärjätä aika lailla missä tahansa ratsastuksen lajissa tai valjakkoajossa.
Raju ähky, tarkemmin sanottuna ähkyleikkauksen jälkeiset komplikaatiot, koituivat orin kohtaloksi sen ollessa vasta 14-vuotias.

ee. Rantsilan ulkopuolella kukaan ei tiennyt Sammalvarpiosta mitään, sillä tamma toimi ikänsä opetusratsuna, joka kilpaili ainoastaan tallikisoissa. Jalostusarvostelu tapahtui omalla tallilla, eikä tamma kumpikaan jälkeläinen tehnyt nimeä itselleen (ja sitä kautta emälleen). 143cm korkea, tummanrautias pienhevonen hurmasi jokaisen lapsiratsastajan sekä tarpeeksi lyhyen aikuisen, tosin pitkätkin ihmiset haikailivat Sammalvarpion selkään. Tamman liikkeet olivat pehmeät ja helpot istua, askel oli pitkä, väljä ja tasainen, takaosa työnsi hyvin. Harjoitusravikaan ei pomputtanut ollenkaan, laukka taas oli niin miellyttävää, että takaisin raviin siirtyminen aiheutti usein pettyneitä parahduksia. Hypätessä raudikko yritti parhaansa, sen tekniikka vain oli keskinkertainen ja hypyt hieman laatikkomaisia.
Sammalvarpion korkea työmoraali, energisyys yhdistettynä kärsivällisyyteen ja malttiin tekivät siitä oivan kaverin niin talutustunneille, alkeiskursseille kuin kokeneemmillekin ratsastajille. Noin helppo A -tasoinen tamma tuntui rakastavan kaikkea ja kaikkia, huonot päivät jäivät tuntemattomaksi käsitteeksi ja koko pikkuraudikko vain säteili tyytyväisyyttä ja elämäniloa. Luonteestaan ja ratsastettavuudestaan se sai kehuja myös jalostusarvostelussa (hyväksytty ilman palkintoa), rakenteesta kehuja keräsi ryhti, kaulan liittymä, lapa, säkä sekä rungon syvyys. Tyypeiltään tamma oli kuitenkin vaatimaton ja raskas, selkä oli painunut ja jalat ventovuohisiset sekä käyräkintereiset.
Tuntitöistä eläköidyttyään Sammalvarpio muutti toisen ratsastuksenopettajan luo saaden kaksi varsaa. Molemmista kasvoi hyväluonteisia, vähän laiskoja ja/tai unohtelevaisia harrastehevosia, jotka eivät rakenteeltaan ole kummoisia mutta paikkaavat tätä monipuolisilla, hyvillä käyttöominaisuuksillaan. Sammalvarpio lopetettiin sen ollessa 26-vuotias.

Sukuselvityksen kuvat © vipeltäjä & luvat on, yksinoikeudella

09.03.2023 Aina ei mene ko Strömsössä

Koko helmikuun Hormi tuntui ajattelevan ainoastaan ruokaa liikkuen vain ruoan oletettuun suuntaan. Tai näin minä olen päätellyt ja antanut itseni ymmärtää helmikuun melko laihojen treenitulosten vuoksi. Viime kuussa oikein mikään ei mennyt putkeen, enkä ihan vielä kykene löytämään noiden vähemmän onnistuneiden treenien ja harjoitustehtävien komediallista aspektia, joten en sen kummemmin selosta mikä kaikki meni pieleen. Tai lähinnä miten meni pieleen, sillä ne onnistumiset olivat hyvin, hyvin harvassa..

Ehkä juhlin liian aikaisin, mutta maaliskuun alkupuolisko on sujunut paljon helmikuun epäonnistumiskollaasia paremmin. En minä ole saanut Hormista sen parasta osaamista esille, tosin otan erävoittona jo sen, ettei kimo puomitreenipäivänä kompuroinut ensin puomeihin, sitten omiin jalkoihinsa. Joskus mietin, kuka tämän hevosen on oikein saanut koulutettua tälle tasolle..

10.03.2023 Vierailijoita, kirjoittanut Tuire

Tulimme kymmenvuotiaan siskonpoikani Oskarin kanssa Takapajulaan entiselle ravitallille, joka on sittemmin muutettu kenttäsuomenhevosten myyntitalliksi. Joku voisi ihmetellä minkä takia myyntihevosien luokse tuotaisiin pieniä lapsia? Pitäähän jonkun niitäkin harjata ja hoitaa eikä kaikki kilpahevoset, varsinkaan suomenhevoset, ole mitään ruutia täynnä olevia laukkahevosia.

Ja sellaiseksi ei meidän päivän hoidokkia Hormiakaan voi kutsua. Kimo, hieman alle puolitoista metriä korkea ori odotteli kiltisti karsinassaan, vaikka kaikki muut kaverit olivat jo menneet tarhaan tai töihin. Se kuikuili karsinan puolioven yli tulijoita ja Oskari melkein tärisi innosta. Hän ei ollut hetkeen päässyt tervehtimään hevosia ja oli höpöttänyt koko kolmen vartin ajomatkan mitä kaikkea hän aikoi ponin kanssa tehdä. Kyllä, hänelle kaikki hevoset ovat poneja, myös se lähes kaksimetrinen shire, johon eräissä näyttelyissä nähtiin.

Kävimme hakemassa orin harjapakin hoitohuoneesta ja nappasimme sieltä varmuudeksi mukaan pienen jakkaran, jotta Oskari yltää harjaamaan myös selän ja jouhet. Poika odotti malttamattomana, kun laitoin Hormin käytävälle ketjuihin, mutta osasi silti käyttäytyä rauhallisesti, kuten oli opetettu. "Haluatko sinä ottaa ensin pölyharjalla vai käytkö harjan kimppuun?" kysyin häneltä. Hän tuijotti harjapakkia ja nappasi sieltä sitten pölyharjan: "Mä aloitan tällä." Niinpä itse otin mustan kamman ja rupesin selvittämään Hormin pitkähköä valko-harmaata jouhistoa.

Hormia ei paljon kiinnostanut minun ja Oskarin toimet, se vain seisoi hiljaa ja vaihtoi välillä painoa puolelta toisen. "Hormin omistaja kertoi, että ori tykkää paljon ruuasta", sanoin ja siihen siskonpoika vastasi: "Ihan niin kuin minä!" Naurahdin, koska se oli ihan totta. "Miksi tällä ponilla on valkoisia pilkkuja?" Kerroin Oskarille, että Hormi oli kimo, mikä aiheuttaa sen, että se saattaa vanhetessaan muuttua jopa täysin valkoiseksi, samalla tavalla kuin Oskarin isoäidin hiukset ovat muuttuneet valkoiseksi. "Siihen liittyy usein myös papurikkokuviointi, jollaiseksi näitä valkoisia kolikkomaisia palloja kutsujaan."

Harjauksen lopuksi näytin Oskarille kuinka hevosen kaviot putsataan, mutta Hormi ei jaksanut olla täysin yhteystyökykyinen. "No niin Hormi, nostahan nyt se koipi ylös", sanoin orille ja siirsin kättä jalkaa pitkin alaspäin. Toisella kerralla ori vihdoin antoi periksi ja sain nostettua jalan ylös. "Sinä saat auttaa seuraavan kavion kanssa, mutta muistathan varoa tätä sädettä", kerroin osoittaessani kyseistä kohtaa kaviossa, "Sitä ei saa käsitellä liian kovakouraisesti, ettei siihen tule vaurioita."

Veimme harjapakin ja jakkaran takaisin paikalleen, minkä jälkeen Oskari pääsi taluttamaan Hormin tarhaansa, kuten omistajan kanssa oli sovittu. Itse tietenkin pidin talutusnarun loppupäästä kiinni ja kävelin ihan Oskarin vierellä, vaikka en uskonutkaan, että sille olisi tarvetta. Niin hienosti Hormi osasi pienenkin ihmisen kanssa olla. Ori oli silti paljon tyytyväisempi päästessään tarhan vapauteen ja näkemään hevoskavereitaan.

28.-30.04.2023 TYH:n Kevätmestaruuskilpailu 2023

Tiedä mikä kevätpörriäinen minuunkin iski ilmoittaessani kuusi hevosistani TYH:n kevätmestaruuskilpailuihin. Toki valtaosalla ilmoittamistani hevosista oli ennestään kokemusta työhevoskisoista, joten minä itse olin tässä lajinvaihdoksessa se syvään päähän hyppääjä. Jonkun verran työhevosjuttuja on tullut harrastettua jo Susirajan puolella, mutta kyllä minä ennen kaikkea kenttäratsastaja olen.

Ilmoitin Hormin käynti- ja juoksukokeisiin melko lailla kokeilumielessä. Pikkukimoni on mukavan monipuolinen kaveri, jolla olen ajanut paljonkin. Edellinen omistaja veti kuormaakin, meillä tämmöinen on jäänyt aika vähälle (lue: Hormin tapauksessa kokonaan pois). Yhteisten työhevoslajikokeilujen puutteen vuoksi ilmoitin Hormin käynti- ja juoksukokeisiin, niihin oli helppo valmistautua. Niin sanotusti oikeasti työhommat jäivät Taaran ja Einen harteille, Hormi ja neljä muuta Tuonisen hevosta pääsivät näihin simppelimpiin (ainakin omasta mielestäni) hommiin.

Ainahan Hormi on kilpailemisesta tykännyt, joten odotin ihan ajatuksella tehtyä, reipasta ja yritteliästä suoritusta. Mokoma itsensä tyhmäksi syövä ihana hölmö hevosenmokoma meni kuitenkin yllättämään minut totaalisesti millä tarmolla, tehokkuudella sekä ajatuksella se vetikään kummatkin luokat, joihin osallistuimme! En ole tainnut koskaan saada ratsain Hormin askeliin sellaista tarmoa, rentoa jäntevyyttä ja voimaa, mitä se näissä työhevosmestaruuksissa esitteli. Hormin suoritukset pöllämystyttivät minut niin, etten kummankaan luokan kohdalla ensin tajunnut tuloskuulutuksista yhtikäs mitään. Ja kun tajusin, pöllämystyin taas, aivan kuin joku olisi humauttanut minua halolla. Käyntikokeen kakkonen, juoksukokeen ensimmäinen ja näin ollen 2023 juoksukokeen kevätmestari. Minun Hormini! Ainahan olen tästä monipuolisena hevosena puhunut, mutta nyt on sitten vähän virallistettua todistettakin kilpailutulosten muodossa. Hormi se vain hörähteli tyytyväisenä, aivan kuin mokoma nauraisi minulle.

Kirjoitellessani Susirajaan päin kuulumisia vitsailin vaihtavani vielä kokonaan työhevospuolelle, kerran mestaruuksista lähti tämmöistä menestystä mukaan. Hormi nyt ainakin saa kenttäkisaeläkkeellä tehdä enempikin työhommia, kun ori selkeästi tästä kärryhommasta syttyi! ..katsotaan vain, niin kotona venytään vanutaan kompastellaan kinttuihin eikä tosiaan menestytä kuin syömisessä ja ruoansulatuksessa. Suomalainen positiivisuus kaikessa loistossaan.

16.08.2023 Tulos huono nelonen, eikä se yrityskään ollut hyvä kymmenen

Luovassa työssä, tai ainakin harrastuksessa, voi odotella inspiraatiota ja tehdä asioita vain kun siltä tuntuu. Hevosten liikuttaminen ei aivan toimi samalla tavalla. Olisin paljon ennemmin jäänyt kotiin kiroilemaan villasukkayritykseni pariin, vaan minkäs teet, hevoset pitää liikuttaa. Suureksi harmikseni Hormia ei kiinnostanut tulla liikutetuksi yhtään sen enempää kuin minun teki mieleni tehdä muuta kuin ihmetellä joustinneuleen oikeita ja nurjia silmukoita. Yhtä aikaa, todennäköisesti käsikynkkää karanneet kiinnostuksemme tietysti aiheuttivat varsin pitkäpiimäisen koulutyöskentelytuokion molemmille.

Yritin kannustaa niin itseäni kuin Hormiakin. Hedelmättömät yritykseni valuivat hukkaan ensi metreiltä alkaen, eikä oikeastaan mistään tullut mitään. Hormi liikkui alitempoisena, niin pitkänä makkarana kuin ikinä kykeni, etupainoisena ja ajatus kaukana, kaukana työnteosta. Tänään herralla oli pitkästä aikaa täysin kuuro päivä, sellainen, jona se jätti kaikki apuni huomiotta tehden täsmälleen mitä halusi. Eli lähinnä pysähteli, kääntyili jatkuvasti kohti kentän porttia, ei todellakaan nostanut ravia tai laukkaa kuin muutaman velton, nopeasti kuihtuvan askeleen ajaksi. Myönnän turhautuneeni, vaikken tietenkään kostanut sitä hevoselle, yritin koko ajan nätisti. Hormi sen sijaan ei yrittänyt oikein mitään, paitsi lopettaa vähäisenkin työnteon ennen kuin ne työt ehtivät kunnolla alkaakaan. On meillä ennenkin ollut tämmöisiä treenejä, joissa välillämme ei ole pienintäkään yhteyttä Hormin tehdessä kaikkea paitsi mitä siltä pyydän, joten ei tämä poikkeuksellista ole. Masentavaa kylläkin. Aina ei mene kuten Strömsössä, tämä oli ennemminkin ö-luokan paskakomedia, joka ei jaksa naurattaa edes tekijöitään, saati yleisöään.

No, huomenna uusiksi, toivon mukaan paremmalla menestyksellä. Hormi sai kyllä rapsutuksensa ja leipäpalansa, minä taas nappasin lannistuneena toisen hevosen liikutettavakseni. Sukanneulontasavotta saisi edelleen odottaa.