Vainaanvalkea VH18-018-0347 / #PKK2615

Onhan meillä ennenkin ex-ravureita ollut, nytkin tallissa seisoo kenttäratsua leikkivä ex-ravuri Mirri. Silti me vähän yllätyimme, kun joku Pertin naapuripaikkakunnalla asustava ravituttu (jota emme tosiaan tunteneet emme nimeltä, emme naamalta) ajoi pihaamme hevosrekalla, kiukkua puhisten.
”Pertti o aina puhunu omituisesta hevosmaustanne”, mies totesi kätellessään meidät vuoron perään läpi, ”nyt ois kyydisä sellanen omituisuus, ettei toiste tuu vastaan.”

Mies laski rekan lastaussillan, ja niin me – minä uteliaana, narri epäluuloisena – kiipesimme kyytiin. Rekan ainoa kyytiläinen, peräseinän viereen lastattu suomenhevonen, ei väliseinien takaa paljoa näkynyt. Mutta se valkopää, säihkyvänsininen herasilmä.
”Et Lissu innostu, me ei yhtään elikkoa osteta pelkän nätin naaman takia.”
”No tuosa ei paljoa muuta hyvvää olekkaan”, myyjä puuskahti, ja kuin todisteeksi ori päästi kimakan hirnunnan potkien takaseinää muutaman kerran, ”minulta meni hermot ko mokoma pisti toiset kärryt paskaksi.”
”Ei me mitään vitipäistä ex-ravuriprojektia tarvita”, narri vastasi heti.
”Nuori tämä on, isä jättäny hirveesti ratsujälkeläisiä. Ehitte te tämän koulia, jos se kouliintuu. Pilalle tätä ei saa, sitä se on jo.”
”Lissu ei älä tee sitä.”

Taisi olla Joku, joka viimeksi vei taluttajaansa kuin litran mittaa. Vainaanvalkeaksi esitetty ori tosin pisti vielä paremmaksi, sillä puolivälissä lastaussiltaa ori otti valtavan loikan alas, minkä vuoksi kaaduin ja hevonen pääsi irti. Lukuisten ärräpäiden ja pitkähkön metsästysreissun jälkeen Vainaanvalkea saatiin kiinni ja jotakuinkin tarkistettua.
”Pirunmoinen jästipää, tekkee puolet pirruuksistaan ihan tahalteen.”
”Me emme osta tuota.”
”Tarjotkaa kahavit niin hevonen on teiän.”
”Ei mis---”
”SOVITTU!”