Viipurinrinkeli

Viipurinrinkelin emä on ravisukuinen, ratsuksi siirtynyt harrastehevonen, isä taas erittäin meritoitunut estehevonen, isänisäkin yhtäläisen lahjakas mutta varovaisuutensa vuoksi vähemmän meritoitunut hyppääjä, isänemä suoranainen estepiirien (nimenomaan estepiirien, ei pelkästään suomenhevostenpiirien!) legenda. Sinänsä tamman suku on ratsusuomenhevoselle kovin tavanomainen, ratsu- ja ravisuunnan hevosia yhdessä suvussa sulassa sovussa, koko ajan enemmän ratsupuolelle nojaten. Viipurinrinkelin emän vanhemmat tekivät uransa ravureina, myös montélähdöissä. Itse asiassa Viipurinrinkelin emälinjan tuotoksiin lukeutuu yksi meidän päiviemme menestyneimmistä montéhevosista, ruuna Keittiömestari.
Silti suvun ehdottomasti suurin tähti on isänemä Heta, joka varsin kirjaimellisesti pyyhki kilpakumppaneillaan pöytiä antamatta edes 155cm uusintaradan hidastaa menoaan. Tästä on tietysti kiittäminen tamman legendaarista ratsastajaa, ties kuinka suuren pinon arvo- ja mestaruusmitaleita kerännyttä Jaakko Veikonluomaa, joka osasi luovia kilpakumppaneitaan hieman hitaammalla, vielä selkeämmin kapasiteettinsa äärirajoilla olevan hevosen kanssa niin, että hyppääminen pysyi hevoselle reiluna ja mielekkäänä. Heta teki Jaakosta esteratsastuksen suurnimen, aivan samalla tavalla kuin Hetan poika ja Viipurinrinkelin isä Pahka teki Marko Etelävaarasta arvostetun ammattilaisen. Viipurinrinkeli itse ei ole läheskään samanlainen suurlahjakkuus kuin isänsä ja emänisänsä, mutta ehkä sopivaan oriin yhdistettynä esteratsastusmaailma saa ihmetellä uutta puoliverisillä lattiaa pyyhkivää suomenhevosta! Saahan sitä haaveilla. Voi, jos Heta olisikin jättänyt tyttäriä, siinä olisi emälinja, josta maksaisin melkein mitä tahansa!

i. Aikanaan Pahka (tummanpunarautias, 161cm) oli laajalti tunnettu esteratsu, joka kisasi pääasiassa eteläisemmässä Suomessa aina avoimissa 125cm luokissa asti, vieläpä erinomaisesti menestyen. Nopea, ketterä ja varmajalkainen ori taipui hyvinkin uskaliaisiin reittivalintoihin; ominaisuus, jota ratsastajansa Marko Etelävaara taitavasti hyödynsi. Sittemmin, Pahkan kanssa menestyttyään, Marko sai alleen puoliverisiä päätyen ammattiratsastajaksi Sveitsiin, mikä on aivan toinen tarina. Suomenhevosori oli joka tapauksessa erinomainen kilparatsu ja opettaja; herkkä, kovapäinen, kuitenkin yhteistyöhaluinen hevonen, joka ei sietänyt kovaa kättä, liiaksi liikkuvaa jalkaa tai pientäkään apujen välistä ristiriitaa. Raudikon hermot pitivät tiukimmissakin paikoissa, lähinnä sitä turhautti, mikäli ratsastaja jännitti tai epäröi. Käsiteltäessäkin Pahka oli melkoisen vahva ja omanarvontuntoinen, eikä se edes jalkaansa nostanut mikäli hoitajansa oli epävarma. Rataesteiden lisäksi orilla kilpailtiin hieman koulua perushyvin tuloksin sekä muutamia kenttästartteja. Laji kuitenkin vakiintui esteisiin, menestystä tuli seurarankingvoitosta rodun estekultaan ja vähän kaikkeen siltä väliltä. Pahka saavutti aika lailla kaiken, mitä 120-125cm ratoja hyppäävällä (suomen)hevosella saattoi Suomessa saavuttaa.
Suuri, pyöreä, vahva laukka oli selkeästi Pahkan paras askellaji. Käynti ja ravi olivat hyvätahtisia ja pitkäaskelisia, kuitenkin laukan varjoon jääviä. Alle metrin esteillä raudikon helmasynniksi muodostui etujalkojen roikottaminen, korkeammilla esteillä tätä ongelmaa ei näkynyt, vaan hevonen käytti koko kroppaansa etusiaan myöten erinomaisesti. Rakenteeltaan Pahka oli ryhdikäs, kevytrunkoinen ratsuhevonen valitettavan lyhyellä kaulalla sekä suttuvarpaisilla etusilla. Ulkonäöltään varsin tavanomainen hevonen, joka alkujaan hyväksyttiin R-suunnalle kolmannella palkinnolta. Kantakirjaluokka nousi kilpailutulosten myötä ensimmäiseen palkintoon saakka.
Erinomaisen kilpailumenestyksensä sekä pitkän uransa myötä Pahkasta tuli kohtalaisen suosittu jalostusori, vaikka se suosiossa jäikin kouluorien varjoon. Pahkalle syntyi yhteensä 86 jälkeläistä. Emätamman luonne oli ensiarvoisen tärkeä, sillä tulisten tai arkojen tammojen kanssa Pahka teki suorastaan surullisenkuuluisan haastavia varsoja. Pahkalaisilla on yleensä hyvä laukka, lyhyt mutta kaareva kaula sekä ensiluokkaiset kaviot. Pahka lopetettiin sen ollessa 27-vuotias.

ii. Tummanrautias, 163-senttinen Kääpä oli vikoineenkin näyttävä hevonen, ryhdikäs ja hyvätyyppinen, kaarevalta kaulaltaan, ylälinjaltaan sekä takaosaltaan erinomainen. Valitettavasti orin etuset olivat suppuvarpaiset ja kintereet käyrähköt, yläpurentaakin sillä oli 4mm verran. Kaviot olivat priimaa, siitä ori sai jatkuvaa kiitosta kengittäjältä. Liikkeet olivat hieman ahtaansorttiset (laukassa väljät), oikea etunen meloi. Joka askellajissa oli kuitenkin oiva tahti ja poljenta, paljon venyvyyttä, hyvä tasapaino. Hypätessä ori oli hyvin varovainen, nuorena jopa arka, se käytti etenkin selkäänsä ja takajalkojaan erinomaisesti. Aluksi näyttikin, ettei Käävästä tule hyppääjää ollenkaan sen epäröidessä varsinkin sarja- ja pituusesteillä sekä maastoesteillä, etenkin porrastetuissa mäissä ja muissa perus risuesteitä ja tukkeja haastavammissa tehtävissä. Ikä ja rutiini kuitenkin auttoivat, ja parhaimmillaan Kääpä starttasi 115cm radoilla. 120-125cm olisi saattanut korkeuden puolesta sujuakin, mutta sarjat sekä pituusesteet (pitkä vesi, trippeli) koituivat aina kompastuskiviksi, pudotuksiksi tai kielloiksi. Yhtä kaikki ori oli hyvin lahjakas hyppääjä, jonka uraa varjosti jo liiallinen varovaisuus.
Kääpä oli muutenkin harkitsevainen, huolestumiseen taipuvainen ja miellyttämisenhaluinen luonne. Ori tuntui olevan alati huolissaan ratsastajansa miellyttämisestä, eikä ori oikein rentoutunut ilman vuolaita kehuja. Kilttihän se oli, periaatteessa ihan hyvähermoinen, vaikka murehtikin paljon ja esteillä löi helposti jarrun pohjaan. Huolestuneen oloisesta luonteesta sekä suuresta miellyttämisenhalusta huomautti myös kantakirjakokeen testiratsastaja, joka myös kehui Kääpää sen eteenpäinpyrkimyksestä, yhteistyökyvystä, venyvyydestä sekä tarkoista, herkistä reaktioistaan. Alkuperäinen RKTK-III nousi ajan ja kilpakokemuksen myötä toisen palkinnon kautta ensimmäiseksi.
28-vuotiaaksi eläneestä Käävästä jäi valitettavan vähän jälkeläisiä, (sentään) 33, todella heikon sperman vuoksi. Käävän jälkeläiset ovat kautta linjan todella lahjakkaita hyppääjiä, kapasiteetiltaan ja teknisesti, mutta moni on joko todella kova tai todella herkkä, huolestunut, arka. Aroille tammoille Kääpä ei sopinut ollenkaan, orin parhaat jälkeläiset ovat liki järjestään rauhallisten, itsevarmojen tammojen jälkikasvua. Olkoonkin, että ehdottomasti paras Käävän jälkeläisitä, Pahka, on melkoisen voimakasluonteisesta Hetasta.

ie. Heta, punarautias, 156cm korkuinen tamma Kajaanista, tuli aikanaan tuntemattomasta (ratsu)suvusta. Tamma kuitenkin teki itselleen nimeä ympäri maata haastaen - ja voittaen - silloiset huippunimet, niin suomenhevoset kuin puoli- ja täysiverisetkin. Siihen(kään) maailmanaikaan estesuomenhevosia ei ollut turhan paljoa, puhumattakaan niillä 135cm perusradoilla, joille raudikko kipusi kuin leikiten. 125cm aikaluokissa Heta ratsastajineen (Jaakko Veikonluoma, jonka pitäisi olla joka ikiselle esteihmiselle tuttu nimi) oli jos ei nyt voittamaton, niin ainakin likimain satavarma sijoittuja. Rohkea, varovainen Heti oppi nopeasti, hyppäsi loistavalla tekniikalla, selkeästi nautti siitä mitä teki. Se oli tosin melko vahvatahtoinen, ylpeä tamma, joka ei ihan joka ratsastajan kanssa liikkunutkaan - saati hypännyt. Pienikään suuhun kiinni jääminen tai muu hypyn tai lähestymisen häiritseminen aiheutti pahimmillaan sen, että tamma kyllä hyppäsi - ulos koko kilpakentältä aidan ylitse. "Heta opetti minut ratsastamaan", Veikonluoma kertoi eräässä haastattelussa, "sen tamman jälkeen olin paljon parempi ratsastaja ja hevosmies - tai hevoseni ylivoimaisesti Hetaa helpompia!".
Ilmeikäs pää, upea ryhti, kevyt kaita runko, hyvät etuset mutta käyrähköt kintereet. Kiireinen, muutoin hyvä käynti, tahdikas säännöllinen ravi sekä upea, vahva, pyörivä elastinen laukka. Kaikkinensa loistava hyppytekniikka vahvasta ponnistuksesta kropan käyttöön sekä venyvyyteen esteillä. Heta ei näyttänyt erityiseltä eikä ollut mikään näyttelyvoittaja. Se oli urheiluhevonen, kilparatsu, joka hyppäsi ihan mitä tahansa kunhan nätisti, suoritusta häiritsemättä, pyydettiin. Ei mikään ihme, ettei kantakirjaus mennyt kaikin osin putkeen, ja testiratsastaja totesikin tamman olevan haastava, kovasuinen, kuitenkin kapasiteetikas hevonen. Palkinto oli, luonnollisesti, ensimmäinen, pitkälti Hetan uskomattoman uran ansiosta - tamma oli voittanut käytännössä kaikki ja kaiken, useamman rotumestaruuskullan ynnä kaiken muun siihen päälle. Pitkän uran tehnyt raudikko on syystäkin laji- ja rotulegenda.
Heta varsoi pelkkiä orivarsoja, neljä kappaletta, näistäkin kaksi ruunattiin. Huudan sisäisesti asianlaidan vuoksi, ja nykypäivänä, emälinjojen mitokondrioiden päälle ymmärrettäessä, huutajia lienee muitakin. Tamma periytti pojilleen kevyen rungon sekä lyhyen kaulan, valtavasti kapasiteettia, itsevarman sekä rohkean luonteen - joskin kaksi pojistaan on varsin kovia, hieman haastavia hevosia. Tamma eli 29-vuotiaaksi hyvin terveenä, oireilematta jalkojaan tai selkäänsä ollenkaan.

e. Kasvattajan toiveista huolimatta Markkinaherkku (153cm, tummanrautias) ei osoittanut kummoisia juoksijanlahjoja, ei varhain eikä myöhemmällä iällä. Tammalla treenattiin ja startattiinkin useamman kerran, myös jokunen montélähtö, ennen kuin raudikko myytiin. Uusi omistaja lähti koulimaan harrasteravurista ratsua. Tällä kertaa toive tai tavoite ei ollut kilpakentillä, vaan Markkinaherkusta toivottiin monipuolista, vähän joka hommassa toimivaa tyyntä ja turvallista koko perheen harrastehevosta. Sellainen tammasta tosiaan tuli; mitä ikinä omistajansa perheineen keksikään kokeilla, tummanrautias suomenhevonen pysyi tyynenä tehden aina parhaansa. Markkinaherkku hyppäsi 80-90cm korkeudessa ihan mitä tahansa, 100cm simppelit yksittäisesteetkin menivät (kokonaiset radat eivät edes helpoilla esteillä), kouluratsuna se häilyi jossakin helpon B:n ja A:n välillä. Tamma veti kärryjä, hiihtäjää, pulkkaa, puita, mitä ikinä sen perään laitettiinkaan. Vikellys, jousiammunta, paikallisen kesäteatterin näytös – Markkinaherkku oli niin hyväluonteinen, että kun torille kaivattiin kärryhevosta tai teatteriin hevosnäyttelijää, raudikko oli aina ensimmäinen vaihtoehto.
Markkinaherkku tosiaan oli tyynen, viisaan ja rauhallisen hevosen perikuva. Sen hyväntuulinen lempeys sekä työinto olivat tarttuvaa laatua, tamma yritti aina parhaansa muttei turhautunut pitkistäkään toistopätkistä tai kokemattoman ratsastajan/ohjastajan ristiriitaisista avuista. Tamma oli huomattavasti vanhempiaan tasaisempi, mikä nauratti kasvattajaa sekä sukututkimusta tehnyttä omistajaa. Juoksijasukuinen tamma hyppäsi yllättävän hyvin, oli varovainen ja fiksu, joskin olisi voinut avata paremmin takaa sekä käyttää kaulaansa paremmin. Liikkeiltään raudikko ei ollut ihmeellinen, se meloi eikä käynnissä ollut kunnollista yliasuntaa. Ravissa sekä laukassa liikerata oli suorempi sekä askel pidempi ja ilmavampi. Kaunis pää, kaulan pituus, hyvä lapa sekä hyväasentoiset takaset paikkasivat kaulan paksuutta, selän ja rungon pituutta.
Markkinaherkku hyväksyttiin R-suunnalle nippa nappa kolmannella palkinnolla. Sen sulhasiksi valikoitiin sen hetken menestyneimpiä ratsuoreja, jotka vahvoina periyttäjinä toivatkin Markkinaherkun jälkeläisiin toivottuja ratsun kykyjä. Tamma itse periytti vahvasti mutkattoman helppoa, positiivista luonnetta sekä turhankin pitkää runkoa ja selkää. Laitumella pahasti murtunut jalka (pirstoutunut alanivel) koitui raudikon kohtaloksi sen ollessa 21-vuotias.

ei. Torituliainen (tummanpunarautias, 160cm) ei tosiaan ollut varhaislahjakkuus, josta jo ensimmäisten juoksujen jälkeen veikattiin kuninkuuskilpailijaa ja jalostusoria. Nuorena raudikko oli melko levoton ja hermostunut, jäykkä ajaa sekä ratsastaa (monté), minkä lisäksi ori rikkoi herkästi laukalle ottaen hylkyjä liikojen laukkojen vuoksi. Valmentaja vaihtui usein, välillä Torituliainen oli pidemmällä treenitauolla starttaamatta ollenkaan. Moni olisi jo lyönyt hanskat tiskiin, mutta satunnaiset kotona tehdyt loistojuoksut saivat omistajat uskomaan hevoseen sekä sijoittamaan aina lisää rahaa sen kilpauraan. "Ensimmäinen ravurimme, joten aloittelijan uskoa ja intoahan tuo oli – emme me enää samaan malliin hevosta juoksuttaisi, vaikka Torituliainen alkoikin vanhemmiten juosta”, sen omistajat nauroivat eräässä varikkohaastattelussa. Vasta kymmenen ikävuoden paikkeilla Torituliainen muuttui keskittyneeksi, ravivarmemmaksi hevoseksi, jolla oli itseluottamusta sekä tyyneyttä juoksuaan tukemaan. Ori kerrytti itselleen arvokisamenestystäkin, muutamia muistoajosijoituksia sekä montén SM-hopean.
Perusluonteeltaan raudikko oli varsin leppoisa, kenen tahansa käsiteltävissä oleva lupsakka hurmuri. Se kuitenkin oli melko levoton ja hermostunut niin ajaen kuin ratsain, osin silkkaa liikainnokkuuttaan. Iän myötä Torituliainen tasoittui muuttuen etenkin kotioloissa ihan keltanokkakuskeillekin sopivaksi luottohevoseksi. Pientä melomista lukuun ottamatta ori liikkui hyvin; pitkä, tahdikas askel, erinomainen työntö takaa. Rakenteeltaan Torituliainen ei ollut ihmeellinen, joskin mieleen jäävä; hyvin neliömäinen, kaiken kaikkiaan kulmikas hevonen leveällä kaulalla, vahvalla takaosalla, hyvällä ylälinjalla ja valitettavan selkeällä alakaulalla kera sapelihakuisten etusten ja hyvien takasten.
Alkujaan J-suunnalle ilman palkintoa hyväksytty Torituliainen sai kilpailunäytöillään korotettua palkintoluokkansa JKTK-II asti. Jalostuksessa se jäi pitkään tasaisemmin juosseiden orien varjoon, kunnes orin ensimmäinen ikäluokka osoitti olevansa luonteeltaan kuin kyvyiltäänkin selkeästi varhaiskypsempää, radoille valmiimpaa mallia kuin isänsä. Torituliaiselle syntyi 88 jälkeläistä, joista valtaosa teki vähintään keskiverron raviuran. Ratsukoulutetut jälkeläiset ovat pärjänneet enemmän esteillä kuin kouluratsastuksessa. 26-vuotiaana suolistovaivojen vuoksi lopetettu Torituliainen tunnetaan rennon itsevarmoista, helpoista jälkeläisistä, joilla on mukavan reippaat askellajit sekä korkea työmoraali. "Aloittelevan ravi-ihmisen unelmahevosia, kivaluonteisia ja pärjäävätkin", eräs useampia torituliaislaisia ajanut ammattivalmentaja kuvaili.

ee. Vaaleanrautias, 155cm korkea Makea oli lähinnä perushyvä ravuri, jonka uran huippukohta oli päästä kuningatarraveihin (joskin tamma jäi kokonaistulosten toiseksi viimeiseksi ja oli muutoinkin mukana vähän täytehevosena). Montéssa raudikko menestyi hieman paremmin, mutta kohtalaisen pitkästä, sairaslomavapaasta raviurastaan huolimatta Makea muistetaan jälkeläistensä kautta. Emälinjansa tavoin Makeakin jätti hyviä juoksijoita, selkeästi itseään parempia, sekä pari ratsuksi siirtynyttä keskijuoksijaa. Urasta puuttuivat ravikuningattaruudet sun muut arvokilpailuvoitot ja -sijoitukset, mutta perushyvä juoksu riitti tuomaan sen verran rahaa pöytään, että Makeaa kannatti pitää radoilla juoksemassa ratsuksi kouluttamisen sijaan. Montéa enempää ratsain tehtäviä töitä Makealle ei koskaan opetettu.
Makealla oli todella kaunis pää, hyvän mittainen kaareva kaula, pitkä selkä, lanne sekä runko sekä ohutsääriset, hieman ventovuohisiset jalat. Käynti oli ahtaanlaista, ravi selkeästi väljempää, liikkuminen kevyttä sekä tahdikasta. Laukaltaan raudikko oli varsin keskinkertainen, vaan mitäpä ravuri nyt laukalla tekisikään? Makeaa kuvailtiin koppavaksi, hevoseksi jota sydämistyi helposti vähän kaikesta, eikä ollut ihan se helpoin ajettava. Henkilökemioiden mennessä yksiin tamma kuitenkin toimi kuin ihmisen mieli ollen mutkaton, rento, mielellään töitä tekevä sekä täysin ongelmaton käsitellä. Joidenkin ihmisten kanssa Makea taas oli uppiniskainen, kovasuinen jyrä, johon ei oikein saanut kontaktia. Jokainen tamman kanssa töitä tehnyt kuvaili sitä rohkeaksi, jopa tyhmänrohkeaksi, vahvatahtoiseksi ja ylpeäksi hevoseksi, jonka hermot kestivät kyllä kisaamista ja treeniä mutta eivät välttämättä ihan arkisia asioita, jos ne teki Makean itsensä makuun väärä ihminen.
JKTK-III -palkittu tamma ei onneksi periyttänyt luonnettaan, Makean jälkikasvu on huomattavasti sävyisämpää, ihmisiä valikoimattomampaa sorttia mitä emänsä. Makean jälkeläisillä on erittäin hyvät hermot, ahdas käynti ja reipas ravi – neljä kuudesta on tähtiaikainen, hyvän raviuran tehnyt juoksija. Lisäksi makealaisia leimaa monen ruumiinosan, erityisesti selän ja rungon, pituus. Erinomaisten juoksijajälkeläistensä vuoksi Makealla onkin korkein mahdollinen jälkeläisarvokirjain. ("Paikkasivat emän juoksuja", veisteli omistaja.) Terästamma lopetettiin sen ollessa 28-vuotias hammasongelmien vuoksi.

Sukuselvityksen kuvat © kuvaajat eivät halua nimiään mainittavan, VRL-01811 & Tuoninen

02.01.2023 Roska silmässä ja sielussa tiristettyä Rinkelihölinää

Haaveilin Rinkelin jälkeläisten, tai ainakin niiden jälkeläisten, osoittavan suuren suuria hyppylahjoja kohoten avoimiin 120cm luokkiin, kenties jopa 130cm radoille. Laskuja maksellessani tai karsinoita siivotessani oli kutkuttavan hauskaa hoilata nuotin vierestä karsealla lausunnalla Rammsteinia samalla Rinkelin jälkikasvun lahjakkuudesta unelmoiden. Kyllähän ne superlahjakkuudet aina jostakin tulevat, ja Rinkelillä sentään on lähisuvussaan ravureiden lisäksi vallan esteaatelia, aikansa huippuhyppääjiä.

Kaikista haaveistani huolimatta meinasin mennä raiteiltani tajutessani Eurojackpotvoiton, tässä tapauksessa sen huippuhyppääjän, syntyneen omaan talliini. Suoraan Rinkelistä, ei esimerkiksi sen tyttärestä.

Rinkelin esikoinen, Vakka, jumahti metriin, mikä on vallan passeli taso sekin – erityisesti Vakan isän, Taaran, työsuvun sekä isän matalan kapasiteetin huomioiden. Toisen varsan isäksi valikoin oikein ratsuratsun, Karsikon. 115cm ratana ja orilla itsellään isänä ori, joka kisasi avoimissa 120cm luokissa startaten myös 130cm luokkia. Toivoin, ajattelin, laskeskelin tämän olevan yhdistelmä, josta on hyvä lähteä tekemään sitä 120cm ratojen tähteä, vaikka kenttäratsastus päälaji onkin. Enkä nyt sano, että joka hevosesta ja rodusta pitäisi leipoa World Cup -ratojen menijää, olen vain aivan satavarma suomenhevosista olevan vaativampiin luokkiin kuin mitä niillä nykyään mennään! Kun on ennenkin menty. Nähdäkseni vika on vähemmän yllättäen ratsastajissa; kyllä se 120cm puokilla menee paljon helpommin mitä se menee suokilla.
Asiaan. Rinkelin toinen varsa, Kalmisto, osoitti jo nuorena hyppypäätä, rohkeutta, kykyä, ja hyvä etten ihan itse askarrellut jotain kämäistä pahviplakaattia periyttäjätammalleni Kalmiston noustessa 130cm radoille saakka. Tietenkään tamma itse ei ymmärrä tästä yhtikäs mitään, mutta minä meinaan tihrustaa itkua silkasta onnesta hevoseni ollessa paitsi äärettömän hienoluontoinen, ihana ja terve, myös periyttäjä. Poikansa ovat katseenkestäviä, terveitä sekä järkeviä, kyvykkäitä ja ties mitä – sellaisia, joita katsellessani voin todeta jalostuksen menevän oikeaan suuntaan takapakin sijaan.

Kyllä onni on hyvä tamma. Olenhan minä onnellisen ylpeä pilkkutammastani muutenkin kuin sen poikien vuoksi, tietenkin! Rinkelin kanssa puuhatessa saan suupieleni aina kohoamaan. Rinkeli ja Vieska, suurimmat kultakimpaleeni, ihanat nelijalkaiset työkaverit ja ystäväni.

12.07.2024 Edessä Pähkähullu Puskarata (puinen hirvi, puinen hirvi!!)

Tunnen Rinkelin kylkien rauhallisen, hengityksen tahdittaman liikkeen jalkojani vasten, sekä rauhaa. Tyytyväisyyttä. Viime aikojen melko vuoristoratamainen, valitettavasti vähemmän ruusukepitoinen kilpailumenestykseni, tai pitkälti sen puute, sai minut nappaamaan Rinkelin pitkästä aikaa kisaratsukseni. Kilpakäytöstä eläköitynyt kullanmuruni on tietysti ollut aktiiviliikutuksessa, en minä hevosparkaa pystymetsästä kisoihin tuonut. Pitkästä aika tien päälle pääseminen, oman verryttelyvuoromme odottaminen, ei tunnu Rinkeliä hetkauttavan. Ei tämmöinen ennenkään hetkauttanut, joten miksi nytkään, rautahermoinen hevonen joka ei yhden kisapäivän anna pistää polviansa veteliksi tai tutiseviksi. Rapsutan tammani säkää, kumarrun taputtamaan sen kaulaa, kuuntelen ratsuni rauhallista hengitystä, muutamaa syvempää, puhahduksenomaista uloshengitystä. Ei Rinkeli rauhallisuutensa vuoksi mukaan päässyt, tai siksi, että olisi jotenkin ylimaallisin hieno, satavarma sijoittuja. Rinkeli pääsi mukaan, koska olen järisyttävän huono, asennekorjausta vailla oleva häviäjä – mutten Rinkelin kanssa. En koskaan Rinkelin. Tämän tamman kanssa onnistun aina hymyilemään aitoa hymyä, vaikka koulukoe olisi mennyt perseelleen tai maastoesteillä olisi tapahtunut suunnittelematon jalkautuminen tie minkä vuoksi.

Yksi ratsukoista poistuu verryttelystä vapauttaen paikan meille. Tervehdin muita ratsastajia sekä kisahenkilökuntaa ratsastaessani ohitse, annan Rinkelin kävellä pitkänä hevosmakkarana, sitten ravata pitkänä hevosmakkarana. Rento, kuitenkin reippaasti etenevä hevonen, pitkästä vapaasta muodostaan huolimatta. Rinkeli makustelee tyytyväisenä kuolaintaan keskittyen minuun, vaikka tietysti tamma on hoksannut esteet ymmärtäen pääsevänsä itsekin hyppäämään. Ensimmäiset laukatkin nostan sen verta pitkällä hevosella, että melkein naurattaa. Äkkiäkös tämmöisen hevosen kasaa, kokoaa fiksumpaan muotoon, mukavampi se on hevosen jumpata itsensä kunnolla auki ennen kuin pyydetään lyhyempää tai korkeampaa muotoa. On tämä silti melkoisen boheemia touhua, etenkin minulta, joka suhtaudun kilpailemiseen aivan liian tiukkapipoisesti. Rinkeli todellakin tekee minulle hyvää. Takaraivossa kuiskii silti tuttu, menestymisen perään huuteleva ääni, sekä toinen, vähän mukavampi ääni. Se maastoesteistä itsestään innostunut ääni, joka haikailee etenkin sen ennalta mainostetun puisen hirven perään. Puinen hirvi! Minäkin haluan! Vähänkö semmoinen näyttäisi komealta possutukkiemme seassa.

Ratsastan Rinkelin lopulta kunnon työmuotoon. Tamma on edelleen rento ja tyytyväinen, se ei rynni esteille tai muutu kovaksi, avuille kuuroksi, niin mielellään kuin se verryttelyn esteet ylittääkin. Hyppään melko säästeliäästi, ihan turha prässätä valmista. Ponnistukset ja hyppykaaret tuntuvat hyviltä, Rinkeli omalta, varmalta, rehdiltä itseltään. Se kuuntelee, tekee osansa, korjaa sen kerran kun arvioin lähestymisemme puolen askeleen verran väärin.
Ratsastaessani odottamaan lähtömerkkiä kutkuttava jännitys, innostus, nostaa päätänsä. Tietysti voitto, sijoitus, maistuisi makealta, ehkä vähän joltain pikku revanssilta viime kertaisen vähän vähemmän menestyksekkään Erikan tallille tekemäni kisareissun jälkeen. Juuri nyt odotan kuitenkin kaikkein eniten sitä tervetullutta pientä adrenaliinipiikkiä, vauhdin hurmaa, maastoesteiden jännittävyyttä ja sitä puista hirveä, josta olen jo etukäteen höpöttänyt jokaiselle raukalle, joka minua on suostunut kuuntelemaan. Yhteistä suoritusta, hauskanpitoa, Rinkelini kanssa. Juuri tätä minä kaipaan, pipon hölläämistä, sitä miten voi kisata tosissaan kuitenkin hauskaa pitäen, ilman veren makua suussa.

Lähtömerkin jälkeen en mieti enää mitään ylimääräistä. Vain hevostani ja rataa, estettä toisensa perään, hevoselleni mahdollisimman reiluja linjoja.