Pöhmöinen Possupehmo

25.02.2023 Pöhmön Seikkailu Rihtniemen hiihtoratsastuskilpailuissa

Yleensä lähden vähintään puolitosissani kilpailemaan, poislukien tietysti junnuhevosten kokemuksenhakureissut ja sen sellaiset. Hiihtoratsastus lukeutuu kuitenkin sellaisen ilonpidon piiriin, etten edes hiihtoratsastuskilpailuissa lähde rinta rottingilla voittamaan, ennemmin pidän vain hauskaa. Siksi valikoin ratsuksenikin Pöhmön, supersympaattisen sydänkäpyseni, joka kotonakin lähtee jokaiseen päähänpistooni riemumielin mukaan. Hiihtoratsastus nyt ei ole Pöhmölle uutta hommaa, Takapajulan metsät ja hevoskäyttöön jätetyt pellot ovat tulleet tutuiksi myös suksiurheilun muodossa.

Rihtniemi kilpailuineen oli Pöhmölle aivan ilmiselvä, kiistämätön, vielä kokematon Seikkailu, johon piti tietysti valmistautua vakavissaan. Niin minua kuin suksien päällä taiteilevaa Sarlottaa nauratti kahta kauheammin; me lähdimme pitämään hauskaa, Pöhmö taas pelastamaan valtakuntaa lohikäärmeeltä tai tekemään muita sankaritekoja. Kokemuksesta tiedän Pöhmön otsaryppyjen katoavan viimeistään lähtömerkin jälkeen, joten verrytellessämme moikkailin hymyissä suin tuttuja ja tuntemattomiakin sekä naureskelin heidän kanssaan hieman yliryhdikkäänä pörisevälle uljaalle ratsulleni.

Olin jo hyvissä ajoin ennen koko häppeninkiä hehkuttanut tulevaa rataa. "Rihtniemessä o kuule panostettu, kunnon latu ja hyppyreiden lisäksi oikein pujottelukeppejäkin!" Latuintoilu jatkui vielä kilpailupäivänäkin, ilmeisesti sellaisessa mittakaavassa, että unohdin opetella radan. ..ja lukea niitä radalle hyvin ystävällisesti laitettuja opastekylttejä. Oli syy mikä tahansa mielellään jokin kivasti minusta johtumaton menninkäisten väliintulo, aluksi kaiken hehkutuksen arvoinen hiihtoratsastuslatu vaihtui vähemmän laitelluksi metsätieksi. Ei hyppyreitä, ei pujotteluita, ei oikeastaan sitä latuakaan. Pöhmö eteni korvat töttöröllä, ihanana innokkaana itsenään mennen just sinne minne nenä näytti, Sarlotta tuli perässä (eikä mokoma sanonut yhtään mitään!) ja kaiketi minä kanavoin sisäistä Suomalaista Miestäni, koska en todellakaan pysähtynyt kysyäkseni reittiohjeita tai edes mielipidettä tilanteesta Sarlotalta.

Tarinalla, ja Pöhmön Suurella Seikkailulla, oli onneksi onnellinen loppu. Pääsimme onnellisesti maaliin ilman hiihtäjän kaatumista tai muitakaan vaaranpaikkoja. Mitä nyt teimme kunniakierroksen hyvin herttaisen eläkeläispariskunnan pihaan, jotka saattelivat meidät takaisin matkaan. Saapumisemme huomattiin varmasti, sillä satulasta keikkui mukaamme pakattuja pullia ja porkkanoita, "vähän matkaevästä teille ja hevoselle". Ja minähän en sitten harhautunut reitiltä, autoin vain Pöhmöä seikkailemisessa. Se kuulostaa paljon paremmalta kuin "olin kyvytön lukemaan selkeitä opasteita".

09.06.2023 Uittoseikkailu, kirjoittanut Antonia (Assi)

"Lähdetään uittamaan hevosia, nyt on kesä!" näkyi puhelimeni näytöllä, kun heräsin ensimmäisen kesälomaviikkoni perjantaina pitkiltä päiväunilta. Ensin mietin, että leikkisin, etten olisi nähnyt koko viestiä ja jättäisin sen loman ajaksi lukemattomaksi, mutta sitten koin huonoa omatuntoa, sillä Liisa oli käynyt moikkaamassa (tosin ilmoittamatta) kasvattiaan Kropsua vähän aika sitten meillä asti ja pitänyt aivan valmennuksen. Lähetin innokkaan "OK" viestin takaisin ja kävin kaivamassa kaappien perukoilta uimapukuni ja lähdin kohti Tuonista.

"Minkä ratsun sä tällä kertaa annat mulle?" kysyin vähän otsaani rypistäen muistellen kaikkia niitä Liisan hevosia, joita olin aikaisemmin käynyt ratsastamassa. Onneksi minun diivaponin Limen varsa Witching Hour ei ollut vielä sen ikäinen, että Liisa olisi voinut minut sen selkään laittaa kostona niin ihanasta kenttäponista.
"Saat mun Possun", Liisa kertoi iloisena ja meni itse laittamaan "Perunaa" valmiiksi. Mikä Liisalla oli normaaleja lempinimiä vastaan, mietin itsekseni, kun menin "Pöhmöinen Possupehmo" nimikyltin takaa löytyvän orin luokse. Ei se onneksi possulta näyttänyt, vaan todella suloisesta hörökorvaiselta suokilta. Ori olisi halunut haistella minut päälaelta varpaisiin saakka, mutta onneksi sain haistelun lomassa Possun myös varustettua ratsastuskuntoon.

"Mitä sä satulan sille laitoit?" Liisa kysyi ihmeissään taluttaessani tämänkertaisen ratsuni ulos karsinasta. Tosiaan, olin laittanut kaikki varusteet normaaliin tapaan Possulle, vaikka luonnollisesti uintireissulla vain suitset olivat tarpeelliset. Otin hieman nolona turhat varusteet pois - pinteleitä Liisa ei onneksi ehtinyt huomata, ennen kuin olin kääräissyt ne ja heittänyt nurkkaan piiloon - ja kampesin itseni kottikärryjen päältä kimon orin selkään.

"Siis tän mä haluun joka kerta kun sä mut tänne huijaat!" Ilmoitin Liisalle siirrettyäni Possun vauhdikkaan laukkasuoran jälkeen käyntiin. Ori puhisi ja tuhisi kuin nimikaimansa konsanaan mutta asettui kiltisti kävelemään ja en voinut olla halaamatta sitä kaulasta. Liisa hymyili oman ratsunsa selästä ja sanoi, että Possu on monen suosikki. Pian saavuimme läheiselle rannalle, jonka pohja oli Liisan mukaan onneksi hevosenkestävä ja pitkälle matala.

"Me mennään ensin!" huusin rohkeasti ja ohjasin ratsuni veteeni, vain kääntääkseni sen kiljuen takaisin, kun jalkani olivat menneet veden alle.
"ÄÄÄÄK! Täähän on kuin avannossa uisi", kiljuin ja yritin potkia kylmenneisiin jalkoihini takaisin tuntoa.
"Sulla mitään kokemusta avannosta ole", Liisa naureskeli vedestä kuin vesipeto konsanaan. Mutisten ohjasin Possun Perunan viereen takaisin veteen.

"Mä olen märkä ja aivan jäässä, koska sun tää hevonen keksi sukeltaa veteen!! Mä en edes tiennyt, että hevoset voi sukeltaa", huusin kannustaessani Possun tallille vievälle tielle. Olin jo päässyt veden lämpötilan alkushokista ohitse, kun Possu oli tosiaan päättänyt sukeltaa hieman syvemmässä kohtaa koko ruumillaan veteen. Liisa vain piteli vatsaansa nauraen aivan liian kuivana ja käänsi myös oman ratsunsa kohti tallia. Sellainen uintireissu tällä kertaa, pitää varmaan pyytää Liisa uittamaan Witching Hourin emää Limeä Fältarviin niin nähdään kuka nauraa viimeisenä.

10.07.2023 Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

♪ ♫ Ne hämmästyttää, kummastuttaa, pientä Pöhmöä. ♩ ♬

Ollapa kuin Pöhmö! Kovastikin aikuisen hevosen ikään ehtinyt ikinuori seikkailijani jaksaa kummastella, ihmetellä, vähän kaikkea vuodesta, kuukaudesta, päivästä toiseen. Olen yllättänyt Pöhmön jutustelemasta naakoille ja fasaaneille, istumassa aitatolpan edessä katsellen tolpannokassa istuvaa kissaa (seuraavan kerran tarhan ohitse kulkiessani Pöhmö makoili maassa katti selkänsä päällä), tutkimassa, ihmettelemässä, äärettömän hellävaroen laiduntilkulleen loikkinutta sammakkoa. Sammakko taitaa edelleen olla Pöhmön jännittävin löytö, ystävä, niin lumoutunut ori tuosta kurnuttajasta oli! Kakkossijaa pitänee eräs hyvin kiukkuinen siili, joka kipitti pihan poikki taluttaessani Pöhmöä iltamyöhällä (no hyvä on, yöllä) takaisin laitumelle. Äänekkäästi mielipiteensä läsnäolostamme ilmaissut piikkikasa mennä viipotti menojaan kadoten pihaa reunustavaan pusikkoon jättäen jälkeensä hölmistyneen Tuonisen sekä lumoutuneen Pöhmön. Kovasti oriparkani koetti ehdotella minulle pusikon tutkimista, vaan joutui reppana taipumaan ja kävelemään suoraan laitumelle. Olin varma, ettei siili kaivannut uteliaan hevosen turpaa yhtään lähemmäs itseään.

Pöhmön kyky löytää kaikesta jotakin ihastelemisen arvoista tai muuttaa arkisinkin askare pieneksi seikkailuksi kirvoittaa minussa kerta toisensa jälkeen hymyn, joskus ihan ääneen nauramista. Urhea sorkaton porsaani, päivieni yksi suurista iloista ja valoista, yksi lutumussukka. Hevonen, jonka kanssa unohdun kahlailemaan ties kuinka pitkiksi ajoiksi, joka luo kaikkein tylsimpiinkin rutiininomaisiin tekniikkahiomisiin jotain hienoa. Aivan kuin taustalla soisi jatkuvasti jos ei nyt The Eye of the Tiger, niin ainakin Muumien seikkailullisempia melodioita. Joka ikisellä hevosihmisellä pitäisi ainakin kerran elämässään olla oma Pöhmö. Eihän tämänkään kanssa olympialaisia tai edes rotumestaruuksia voiteta, mutta Pöhmön jos kenen kanssa puuhatessa sitä muistaa, miksi sitä lähti teininä ja lähtee yhä edelleen kaiken maailman paskasäihin kuskaamaan heinää, korjaamaan aitoja, soittamaan putkimiehelle kun omat vippaskonstit eivät tepsineetkään, treenaamaan yhä uudestaan ja uudestaan asioita, joiden kanssa on hakattu päätä seinään jo pidemmän aikaa sekä etsimään jotain mielekkyyttä oheisliikunnasta – siis muustakin kuin pikahölkästä lähimmälle pikaruokapaikalle juuri ennen sulkemisaikaa.

Älä ikinä muutu, rakas urhea seikkailijani.

22.07.2023 Yritys hyvä kymmenen, tulos laiha nelonen

Miten sitä löytääkin itsensä jääkaapilta keskellä yötä, ja kuinka näillä yöreissuilla käteen sattuukin aina jonkin sortin juusto? Yllätin itseni pohdiskelemasta täysin hevosiin liittymättömiä asioita harjatessani Pöhmöä semmoiseen kuosiin, että satulan ilkesi pistää selkään. Herra kun on vähän pyörinyt sateen jälkeisissä kuralätäköissä.. Pöhmöä tämä pohdintanuokkumiseni ei tuntunut isommin haittaavan, höppänä oli oma aurinkonen itsensä, kenties sekin pohti jos ei juustoa niin jotain muuta herkkupalaa. Tai sitä vastustamattoman ihanaa kuralätäkköä, jossa Pöhmö kaiketi koetti uida käsipohjaa. Sään ja lavan tietämillä oli puhdasta, selkään ja kylkeen päin mennessä oli havaittavissa jotain kevyttä puhdistustoimen yritystä. Kasasin itseni, sysäsin jääkaapit ja juustot mielestäni, ryhdyin ihan ajatuksen kanssa harjaamaan uljasta uimamaisteriani.

Aikani puunattuani sain Pöhmön puhtaaksi. Satula selkään, minulle kypärä päähän ja hanskat käteen, Pöhmölle suitset ja pihalle. Kiristäessäni satulavyötä ennen selkään nousua huomasin vasemman nimettömän sekä pikkurillin kurkistelevan hapertuneen kankaan alta, minkä vuoksi muistutin itseäni uudemman kerran siitä, ettei sitä kannata ostaa muuta kuin nahkaisia ratsastushanskoja. Tekninen kangas pfft, ihan kivan tuntuiset kädessä vaan eivät nuo ainakaan minulla käyttöä kestä. Nahkaiset Roecklit, kiitos! Ovat nuo Roecklit muutenkin hyviä, materiaalista viis, turhan herkästi reikiintyviä vain. Vika voi toki olla käyttäjässäkin ja siitä, miten ratsastushanskat eksyvät käsiini vähän muissakin tallihommissa..
Innokas pörinä kohosi ilmoille Pöhmön tajutessa meidän jäävän maastoreittien puolelle Susirajan kentälle kaartamisen sijaan. Rehellisyyden nimissä lienee mainittava kenttäpuuhastelunkin aikaansaavan intopörinän. On tämä ihana, aina valmiina kaikkeen, iloinen ja innokas - aivan toista luokkaa kuin illalla sohvalle lahonnut omistajansa, joka ehkä sai itsensä aamulla ylös muttei välttämättä aidosti käyntiin.

Kyllä minä koetin kasata itseni ja ajatukseni, ihan aidosti ratsastaa silkan matkustelemisen sijasta. Aika puolivillainen esitys se kyllä oli, Pöhmö sai kulkea melko rauhassa juuri sitä tahtia mitä sattui tarjoamaan melkoisen pitkänä makkarana. Koetin selitellä itselleni tämän olevan muutenkin rento sielunhoidollinen reissu, vaikken uskonut mokomaan itsekään. Pöhmö oli liikkeellä reippain, seikkailullisin mielin yhtä kaikki, mielissään puiden keskellä, tiellä, missä nyt samoilimmekaan. Sattuneista syistä koko reissumme oli pelkkää käynti- ja ravihölkkää, joka kyllä nosti meidän molempien mielialaa, mutta jota ei oikein voinut liikunnaksi kehua.