01.02.2024 Kantakirjatilaisuus
19 + 20 + 18 = 79,17 %
- Tekniikaltaan erinomainen, mutta rotuleima saisi olla parempi. Hieman leveä kaula. Vuohiset vennot. Upea kokonaisuus.
- Näyttävä tamma. Hyvät leimat, toivoisin hieman elegantimpaa päätä ja parempa sukupuolileimaa. Vahva, hyvin kehittynyt kaula. Erinomaisen rungon mittasuhteet. Seisoo jalat kovin yhdessä, antaa erityisesti takaosasta kapean vaikutelman. Hyväasentoiset etujalat, mutta vennot vuohiset. Hieman täyttyneet kintereet, takasääret kevytluustoiset. Esitetty erinomaisessa kunnossa, hieno tekniikka.
Nippa nappa kakkosen puolelle jäätiin, mikä kieltämättä harmittaa. Ne pienet erot, puolikkaat pisteet ja vähäiset desimaalit, ruukaavat jäämään mieltä kiusaamaan pidemmäksi aikaa kuin selkeämmän tappiot. Harmituksestani huolimatta hymyilen, melkein virnuilen, suupielet ja posket kipeinä, taputtelen ja silittelen Kotkoti kaulaa, säkää, lapoja, mihin nyt satunkaan kätöseni iskemään. Tiesin vieväni Kotkotin tiukan seulan eteen, tämä tuomaristo ei turhan paljoa niitä ykkösiä jakele joten näinkin korkeat pisteet pitänee ottaa voittona. Kotkot itse käyttäytyi läpi tilaisuuden erinomaisesti, kuten yleensäkin. Se katseli silmät suurina niin tuomaristoa kuin muita osallistujia, maisemia, selkeästi kaikesta kiinnostuneena kuitenkaan missään vaiheessa minua unohtamatta. Rakennearvostelun aikana jouduin vähän maanittelemaan Kotkotia pitämään jotakin ryhtiä ja päätänsä pystyssä, koivetkin menivät turhan herkästi rungon alle vaikka pariin otteeseen asentoa korjasin tai heitin pikku ympyrän saadakseni tamman jalat vähän edustavammin. Tiedä sitten tuleeko kouluratsastuksen tasajalkapysähdys läpi. Onneksi tätä hevosta ei asennon (epäonnistunut) hienosäätö tai jatkuvasti suupieliä pyyhkinyt, höseltävä tätiomistaja paljoa haitannut.
Kolmen KTK-SERTin päälle korkeiden prosenttien KTK-II. Ei pöllömmin, vaikka se ykkönen olikin tuskallisen lähellä. Kotkotin rungosta tuomaristo oli täysin yksimielinen, muutoin pisteissä oli pientä hajontaa. Tämä on aivan luonnollista, ja kokonaispisteitä (19 – 20 – 18) katsoessa erot eivät ole mitenkään suuren suuret, sellaisessa haarukassa joka itsestäni on tuomaroitaessa OK. Yksi tuomareista näki Kotkotin ensimmäisen palkinnon tammana, mikä ilahduttaa erityisen paljon. Eihän tällä maailman elegantein pää ole, sukupuolileimakin saisi olla piirun parempi, olemus feminiinisempi, ja löytyyhän sitä sanottaa vähän sieltä, vähän täältä, kuten joka hevosella. Täydellistä ei ole olemassa, erinomaisia kyllä. Saatan tietysti katsoa omaani vähän ruusunpunaisten lasien lävitse, myönnän.
Leivon kyllä jonkin sortin kakun Kotkotin kunniaksi, pitää soitella ystäviä ja tuttavia kahvittelemaan. Kotkot itse jää kyllä ilman, mutta eiköhän sille syöttämäni pussillinen porkkanoita korvaa puuttuvan kakkukahvikutsun mainiosti.
05.02.2024 Saura Winter Dressagen jälkimasennus
Saura Winter Dressage meni osaltani täysin metsään; ei ensimmäistäkään sijoitusta, jokunen tulos luokkien keskivaiheilta mutta enimmäkseen sieltä peräpäästä, kaiken kruununa kaksi hylkyä. Vähemmän yllättäen Dönerin ja Kampelan kanssa. Vähemmän viehkeästi ilmaistuna vituttaa. Aina ei voi voittaa tai edes sijoittua, kokonaisuutena tämä reissu vain tuntui niin penkin alle menneeltä farssilta ettei tosikaan. Tarvitsen vähän enemmän aikaa, jotta voisin oikeasti katsoa tuloksia neutraalin analyyttisesti. Hevosilleni en tietenkään kostanut mitään, enkä ruvennut kiukuttelemaan kilpakumppaneilleni, käyttäydyin ihan ihmisiksi ja vilpittömästi onnittelin tuttuja ja tuntemattomia sijoittujia, joiden kanssa toisemme ohitimme tai päädyimme juttelemaan. Kiukuttelin aivan itsekseni, saatoin laittaa kiukkuitkuisen ääniviestin poikineen narrin suuntaan..
Hieman yllättäen ratsastin yhden niistä vähemmän noloista, raivostuttavan heikoista suorituksistani Kotkotin kanssa. Ei tästä parkettien partaveistä tai tosissaan tanssahdellutta Travoltaa tälläkään kertaa kuoriutunut, mutta sen verran reipastahtinen ja ennen kaikkea tasaisen harmoninen suorituksemme oli, että se riitti vaativa B -luokan sijalle 12/35 prosentein 63,987 %. Ei paras, muttei heikoinkaan suorituksemme. Melko räikeän kontrastin tälle suoritukselle antoi Tetra, joka harasi jokaista apuani vastaan ja jonka kanssa hirveä 50,696 % tulos johti oikeutettuun häntäpäätulokseen 32/35. Vaativa B:n voittoon ratsastettiin prosentein 73,977 %, viimeisen sijoittuneen ratsukon tulos oli 68,133 %, joten meillä ei Kotkotin (saati Tetran..) kanssa ollut mitään asiaa kunniakierrokselle. Harmittaa, olen vähän turhankin voitontahtoinen ja kunnianhimoinen eivätkä nämä piirteet oikein pelaa yksin sen ikävän faktan kanssa, kuinka huono häviäjä olenkaan.
Tiedän kuitenkin olevani tyytyväinen Kotkotiin, jahka pääsen harmistani ylitse. Ratamme ei ollut parhaitamme, mutta kuten totesin, se oli tasainen. Joka askellaji, kummatkin kierrokset, kaikki liikkeet. Miellyttävän tasaista menoa ilman haparointeja, harha-askelia tai hämmennystä. Kommunikaatiomme toimi, Kotkot tuntui rennon hyväntuuliselta kuten yleensäkin, tammahan oli ihan maisemia katselemassa ja mukana osallistumisen riemusta ilman haaveita tai paineita menestymisestä. Parannettaavahan tästäkin radasta löytyy, prosentitkin sen kertovat, ja olihan meidän muotomme.. ei nyt levällään, mutta pitkähkö ja vähän vapaampi. Kotkot kuitenkin käytti niin selkä- kuin vatsalihaksiaankin, toi takaosaansa alle, keveni edestä. Hyvä aihio, jos ei muuta, valmennussuorituksena tämä olisi ihan hymyn arvoinen. Kiitin ja kannustin tammaani moneen kertaan verkassa, radalla sekä vielä varikollakin. Ehkä se feeniks sieltä vielä joku päivä herää. Nyt pihakana kuitenkin teki vähän boheemin, kuitenkin ihan ehyen ja kehityskelpoisen radan, johon minäkin ymmärrän olla tyytyväinen viikon, parin perästä. Hieno on Kotkot, vaikkei juuri parastaan esittelekään.
09.05.2024 Estevalmennus, jossa hevosen sijaan hikoaa ratsastaja, valmensi Kirsiina
Lissu oli vastassa parkkipaikalla, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, tullessani tallille. Olin lupautunut valmentamaan häntä ja hänen täysiveritammaansa esteillä, ja kun jostain kumman syystä satuin olemaan tällä suunnalla viikon ajan, sovimme tänään olevan hyvä päivä. Sää oli hieman eri mieltä, mutta pieni tihkusade ei meitä haitannut.
"Kotkot on tuolla karsinassa valmiina, jätin sinne varusteineen, kun tuskin se jaksaa mitään riekkua", Lissu lausahti. "Että mikä?!" Pysähdyin, ja jäin tuijottamaan naista. Tämä kohautti olkiaan. "No meidän Chicken Dinner tietty." Hetken keräilin ajatuksia päässäni - täysiverinen, nimeltä Kotkot? Chicken Dinner? Rehellisesti, en tiennyt mitä odottaa. Olin kuvitellut täysiverisen sellaiseksi kuumaksi nopeasti syttyväksi ilotulitteeksi, mutta Lissun antama kuvaus Kotkotista ei todellakaan vastannut kuvitelmiani. Jos aiemmin olin innoissani näkemään tamman, niin nyt vasta olinkin. Jäin pihalle odottamaan, kun Lissu kipaisi hakemaan Kotkotin ulos. Ulos asteli tamma, joka ei tosiaan ollut se kuumaverinen touhottaja, mitä olin kuvitellut. Ei sillä, että se laiskaltakaan olisi näyttänyt, mutta...
Kävelimme alkulämmittelyinä Susirajan maille, sillä Tuonisessa oli kyllä kenttä, mutta estekalusto oli vajaampi. Susirajan kentälle päästessämme ryhdyin raahaamaan puomeja ja tolppia kentälle. Siellä oli myös pari valmista estettä jätettynä, joita aikoisin hyödyntää, vain korkeutta tarvitsisi säätää. Kun minäkin olin saanut lämmiteltyä oikein urakalla, oli ratsukkokin jo käynyt jokaisen askellajin läpi ja oli valmiina aloittamaan. Ihan ensin ohjeistin heitä taivuttelemaan kentän toisella pääty-ympyrällä molempiin suuntiin, sillä mielestäni Kotkot saisi liikkua vähän paremmin, työskennellen enemmän takajaloilla. Tamma liikkui ihan hyvin - ei ehkä niin joustavasti kuin olisin halunnut, mutta kohtuullisesti. Sillä oli pohjimmiltaan todella hyvät liikkeet, mutta näytti siltä, ettei Kotkot ollut ihan täysillä mukana. Kiltisti se kyllä totteli.
Esittelin pientä kokoamaani rataa Lissulle ja ohjeistin. Ensimmäisenä oli vuorossa kolmen pystyesteen jumppasarja, joissa oli yksi laukka-askel välissä. Lissu ohjasi Kotkotin tarkasti jokaiselle esteelle, ja hevonen ylitti ne kevyesti ja puhtaasti. Kotkotin liikkeet olivat pehmeitä ja hallittuja, ja se suoritti tehtävän vaivattomasti. Ehkä oudonkin vaivattomasti, sillä tamman suoritus oli sellainen... Minimaalinen. Juuri ja juuri yli, mutta kuitenkin niin vaivattoman näköisenä, että Kotkot näytti olevan lomalla. Sarjan jälkeen oli vuorossa kolme pystyestettä tiukoilla käännöksillä. Käännökset olivat aseteltu mutkaisesti, mutta raudikolle se ei näyttänyt olevan ongelma. Se kääntyi niin sulavasti ja melkein kuin automaatiolla. Lissu ei tosin näyttänyt siltä - hänen otsallaan kypärän alta pilkottivat hikipisarat. Hän ihan tosissaan yritti saada tammasta kaiken irti, joskaan Kotkot ei tästä niinkään välittänyt. Suoritus oli teknisesti hyvä. Jos sitä arvoitaisiin tyylipistein, se ei huippupisteitä saisi. Mutta suoritus oli puhdas ja niin vaivattoman näköinen, että jäin tätä ihmettelemään.
Ratsukko sai kokeilla esteitä vielä pariin kertaan, toisella niistä eri suuntaan. Valmennuksen loppupuolella Lissu päätti antaa Kotkotille mahdollisuuden näyttää parastaan. Hän kannusti hevosta eteenpäin ja hyppäämään muutaman esteen täydellä voimallaan. Alku näyttikin oikein lupaavalta, sillä tamma keräsi voimaa ensimmäiseen hyppyyn... Ja lässähti. He ajautuivat liian lähelle yhtä estettä, mutta sekään ei näyttänyt olevan ongelma Kotkotille. Se nimittäin hyppäsi oudosti ylös ja siitä eteen. Lissulle tämä hypyn laatu tuli yllätyksenä, mutta hän pysyi taitavasti selässä, mihin monikaan ei olisi pystynyt. Oudosta alusta huolimatta he suorittivat miniradan loppuun ongelmitta. Kotkot oli tuskin hengästynyt, kun Lissu huohotti senkin puolesta. Näin, että hän oli tehnyt kamalasti työtä saadakseen tamman liikkumaan paremmin kuin "ihan ok", mutta se näytti edelleenkin olevan kuin lomailemassa. Kaikesta ponnistelusta huolimatta Lissu oli tyytyväinen suoritukseen, ja niin olin minäkin - ainakaan mitään ei tippunut, vahinkoja ei sattunut ja tekniikka on ainakin jotenkin hallussa. "Tällainen se on aina ollut. Mä tiedän, että sillä vois olla potentiaalia enemmänkin, mutta tälle riittää semmonen minimisuoritus", Lissu tokaisi. En voinut kuin ihmetellä. Kävi kyllä järkeen, miksi se ei laukkaradoilla pärjännyt.
Kävelimme takaisin Tuoniseen hoitaen samalla loppuverryttelyn. Minulla oli menoa muualla, joten sovimme kahvittelevamme myöhemmin joku toinen päivä. Lissu vei Kotkotin talliin riisuttavaksi, kun itse lähdin kohti autoani.
21.05.2024 Kyllä kisastressi kannattaa aloittaa kuukautta etukäteen
Juhannussuunnitelmani menivät kertaheitolla uusiksi hoksatessani Erikan Tallin estekilpailukutsun. Rantasauna sekä mato-onki saivat kyytiä valkatessani mieluisan kokoonpanon, tällä kertaa kuusi hevosta. Kaksi metriin, kaksi metrikymppiin, kaksi metrikahteenkymppiin. Sellanen mukavan reipas rykäisy taas, jonka jälkeen tietää ratsastaneensa.
Etenkin, kun yksi ratsuistani on tämä Kotkot-Kanaseni. Hevonen, joka lähtee humputtelemaan metrikahdenkympin maastoesteillekin, eikä viime aikoina ole yrittänytkään esitellä niitä harvinaisia tosissaan tekemisen elkeitään. Pyh pah, sain taas viime valmennuksessa aivan uudelta valmentajalta ihmettelyjä siitä, kuinka täysin minimipanoksella tehty suoritus saattoi olla niin sulava ja vaivaton kuin mitä se Kotkotin tapauksessa aina on. En sentään itkua tuhertanut, huokailin kyllä selittäessäni jälleen kerran, kuinka tämä hevonen nyt vaan sunnuntaihölkkää myös siellä kapasiteettinsa ylärajalla.
Ja sitä humputtelua on tässä taas ihmetelty useamman ihmisen voimin. Itse lähdin tietysti välittömästi ilmoittautumisen jälkeen pistämään treenikalenterit kuosiin, rakentelemaan sopivia esteratoja ja sileäpuolen tehojumppaa sekä sirottelin runsaasti maastoilua tuulettamaan niin omaa kuin hevosteni pääkoppaa. Kotkotin kohdalla en ollut isommin huolissani tulevan radan teknisyydestä, ulkoisista häiriötekijöistä tai ratsuni dramaattisesta luonteesta kera taipumuksesta kiskoa hernepeltoa sieraimiinsa, tämmöiset kun eivät Kotkotia koske. Se on täysin tyyni, zen, aina ja kaikkialla, Kotkotilla on kaikki hyvin vaikkei muilla olisikaan. Murehdin kuitenkin jo hyvissä ajoin etukäteen hyvin todennäköistä.. no ei nyt alisuoriutumista, kyllä me kunnialla maaliin pääsemme kun ei tämä esteitä keilaa, mutta kun se ratavauhti. Hypyistä puuttuva voima ja terävyys, ylipäätään suorituksen kädenlämpöisyys. Kotkot lähtee tunnelmoimaan, minä kilpailemaan voitosta, enkä toistaiseksi ole keksinyt kuinka nämä näkemyserot naitetaan menestyksekkäästi yksiin. Onhan meillä onnistumisemme, ruusuke poikineen, tosin ihan sillä kun tamma itse on sattunut esittelemään sisäistä feeniksiään oikeaan aikaan sen ainaisen pihakanan sijaan.
Tämänkin päivän estetreeni sujui. En nyt lähtisi isommin analysoimaan, sujuiko meillä hyvin vaiko huonosti, totean vain että sujui. Kotkot liikkui mukavan rennosti, ei ihmetellyt niitä hirveimpiä hienoimpiakaan johteita, jotka olin kentälle kantanut (silakkajohteet tunnetusti jakavat niin kaksi- kuin nelijalkaisten mielipiteet) tai kauhistellut, vaikka osa lähestymisistä oli minimaalisen lyhyitä ja reittivalintani jokseenkin jyrkkiä. Kyllähän tämä kääntyi ja hyppäsi, reittivalinnoilla on hyvä pelata aikaa, etenkin kun ne hypyt olivat taas sieltä harrasteosastolta. Puomit pysyivät kannattimillaan, kyllä, estekorkeus ei ahdistanut, mutta minua ahdisti. Aivan sama miten nätisti pyysin ja innostin Kotkotia reippaampaan laukkaan tai ottamaan sen 120cm trippelin niin tosissaan, että tekisi sille sellaisen Oikean ja Kunnollisen tr00 esteratsun hypyn niin ei, ei vahingossakaan. Kintut nousivat juuri ja juuri tarpeeksi nopsaan ja tarpeeksi ylös, ja kyllähän minä tunsin, kuinka paljon hyppy jäi niin sanotusti piippuun. Vähän hidasta leijumista se oli. Ei pisteitä, vaikka puhtaasti yli mentiin. Hypyn jälkeen Kotkot jatkoi samaa kivaa rentoa laukkaansa, josta puuttui kaikki vauhti, voima ja ylipäätään yritys. Puomeja nostelemassa ollut Sarlotta koetti lohduttaa minua, jutteli miten on ihan yksi lysti jos meno on vähän puolivillaista, jos hevonen kuitenkin suoriutuu tehtävistä noin helposti, isommin hikoamatta. Puuskahdin takaisin jotain siitä, miten minä hikoan molempien puolesta. Tammani vain roikotteli alahuultaan silmät puoliummessa.
Onneksi juhannukseen ja kisoihin on vielä aikaa. Ei Kotkot treeniä tarvitse, minä sen sijaan saan tehdä jotain mentaaliakrobatiajumppaa itseni sekä asenteeni kanssa.
12.07.2024 Pihakanan Pähkähullu Puskarata
Taitaapi olla pihakanapäivä, pohdiskelen itsekseni taluttaessani Kotkotia Erikan tallin varikkoalueella. Toki tamma saattaisi vielä repäistä, virkustua ja suorastaan syttyä verryttelyissä sekä lähtömerkin kuullessaan, mutta rohkenin epäillä asiaa jo valmiiksi. Hissukseen venyvä, tuulenvireen mukana keinahteleva kuolavana, joka roikkui Kotkotin vasemmasta suupielestä, oikein alleviivasi epäilyksiäni. Tai sellaisena minä sen otin, sillä näyttihän puoliunisena, kuolahuulisena perässäni tallusteleva hevonen kaikkea muuta paitsi kisavireältä tuloslistan kärkipaikkatoivolta. Odotettavissa oleva lopputulema, ja silti minua harmitti – Kotkotini voisi todellakin olla se tuloslistojen kärjen lempilapsi, vakiovieras, vaan kun tammaa itseään ei kiinnosta panostaa ihan niin paljoa. Humputellaan sitten.
Noustessani Kotkotin selkään huomaan sen venyneen kuolarihman kadonneen. Minun tuurillani kaikki se kuola löytyy takkini selkämyksestä tai ratsastushousujeni syrjästä, niin kovin kuin halusinkin uskoa kuolavanan tipahtaneen maahan kävelylenkkimme aikana. Kotkot seisoskelee rauhassa paikoillaan, silmät nyt täysin auki, ilmeisesti maisemia ihastellen mikäli pään sekä korvien rauhallisesti kääntyilystä pystyi jotain päättelemään. Ja kuten yleensäkin, Kotkot liikkui vähän hitaasti, ei mitenkään valuen tai tahallaan hidastellen, me kyllä etenimme eikä tamman askelpituutta tai kropan käyttöä voinut moittia. Sen vain onnistui jälleen tehdä asiat minimipanoksella, kaikkea muuta kuin sataprosentti, ilman että sitä kuitenkaan pystyi moittimaan laiskottelemisesta. Omituinen tunne satulaan, ja todella hankalaa selittää ainakaan ilman täydeltä typerykseltä kuulostamista.
Hyvä haltiakummi jätti heilauttamatta taikasauvaansa, kurpitsa ei muuttunut vaunuiksi tai pihakana feeniksiksi verryttelyjen aikana. Minun ei tarvinnut erikseen ratsastaa Kotkotia rennommaksi, pehmeämmäksi, vastaanottavaisemmaksi, raudikko oli alusta asti tutussa täyden tyytyväisen zen-tilassaan, jossa kireyttä tai murheita ei ollut olemassakaan. Niin käynti, ravi kuin laukkakin tuntuivat periaatteessa hyviltä, samaten verryttelyhyppymme, mutta jotain niistä jäi taas puuttumaan. Ikään kuin kaikki mitä täysiveriseni tänäänkin tarjosi olisi ollut muodollisen pätevää, kuitenkin onttoa. Kyllähän jokainen hyppy asiansa ajoi, puomit eivät kolisseet, ponnistukset osuivat kohdilleen eivätkä puoli askelta ohi rytmistä, vinompi lähestyminen sujui siinä missä suorempikin. Kotkot vain ei tarjonnut parastaan, tiesin ja tunsin sen. Tätä tulisi todennäköisesti jälleen perussiisti peruskiva rata, jonka aikana tamma vain nauttisi maisemista sekä liikunnasta kokonaisvaltaisena elämyksenä siinä missä minä hokisin itselleni, miten tämmöinen tekee todella hyvää liian sijoitusorientoituneelle huonon häviäjän mielenlaadulleni. Tietenkin minä kehun, kiitän tammaani, jokaisen hypyn jälkeen, anna sen laukata vähän pidemmällä ohjalla rennossa muodossa ilman sen suurempia odotuksia edes sille minimipanokselle.
Hetki ennen lähtövuoroamme vedän syvään henkeä, muistutan itseäni siitä, ettei ruusukevuori saa olla ainoa syy kilpailla, vaikka miten olen ammattiratsastaja. Hevonen ei ole väline, vaan kilpakumppani, työtoveri, ystävä, ja joskus muidenkin kuin junnujen kanssa osallistuminen voi ja saa olla palkinto itsessään. Kotkotin pehmeä hörinä, sen lapojen värähtely tamman hätistellessä kärpäsiä, kilpailupäivän muut äänet ja häly. Lähtömerkki. Hymy kohoaa jälleen huulilleni, kuten se oli kohonnut Rinkelinkin kanssa. Minulla on ihanat hevoset, olen rehellisen etuoikeutetussa asemassa ja hyvänen aika, minulla, meillä Kotkotin kanssa, on kivaa! Siinä pitäisi olla palkintoa riittämiin.
..tosin en minä kunniakierroksesta, ruusukkeesta tai nimestäni tuloslistan kärjessä kieltäydy. Kotkotia nyt ei tuommoinen kiinnosta, tamma tuntuu lähteneen taas hyvän mielen hölkälle tekemään kevyen hiettömän maastoestelenkin. Viimeistään ensimmäinen este pyyhkii nämäkin turhat mietteet mielestäni keskittyessäni oikeasti suoritukseemme ja hevoseeni. ..sekä ehkä ihan vähän siinä edempänä odottavaan puiseen hirveen.
4.8.2024 Komia Dressage ja pohdinnat ennen luokkaa, jonka lähdin häviämään
Komia Dressagen kilpailukutsu osui silmiini juuri sopivaan aikaan. Osallistumisaika oli tieten juuri umpeutumassa, joten pistin ilmoittautumistietoni eteenpäin viime tipassa kuten kuvioon kuuluu. Sopiva aika johtui enemmän mielentilastani, viime aikojen kisamenestyksestä - tai pikemminkin sen laihuudesta, suoranaisesta puutteesta, sekä iloista käsikynkkää kisamenetykseni kanssa tanssahteleva huono urheilijahenkeni. Olen uskomattoman huono häviäjä, mitä sitä kiertelemään, ja vaikkei aina tai edes joka kerta voi voittaa niin kyllä kuulkaa korpeaa. Joten kyllä, Pohjanmaalla eli käytännössä katsoen naapurissa järjestettävät kouluratsastuskilpailut olivat juuri sitä mitä Tuonisen Liisa nyt kaipasi.
Minä lähdin opettelemaan häviämistä, hyvää urheiluhenkeä, joten voisinko valita parempaa ratsua kuin Kotkotin, tuon pihakanan höyheniin pukeutuneen feeniksin. Hevosen, joka todennäköisesti lähtisi radalle maisemamatkailemaan samalla kun oma asenteeni ja voitontahtoni olisivat kaikesta mentaaliakrobatiasta huolimatta kuin olympiafinalistilla. Puuskahdan, koetan rentouttaa niskaani ja hartioitani, kumarrun taputtamaan Kotkotia. Tamma taitaa torkkua, ainakin pilkkiä, sen pää ja koko kaula painuvat välillä alemmas vain nytkähtääkseen pian takaisin ylös. Norkoilemme hyvän matkan päässä verryttelyalueesta, varustin Kotkotin turhan aikaisin, selkään olisi ehtinyt myöhemminkin. Jokaisessa luokassa, tässä meidän vaativa beessäkin, starttaa kymmeniä ratsukoita, minä siellä häntäpäässä. Verryttelyyn ei todellakaan ole kiire. Ehdinpähän katsella muita ratsukoita, vilkuttaa tutuille, vähän jutellakin kohdalle pysähtyvien kanssa. Iloista sananvaihtoa, naurua, se ihana kamala odotuksen ja tulevan lähtövuoron aiheuttama kouraisu vatsanpohjassa. Joudun jälleen muistuttamaan itseäni siitä, miksi olen täällä. Tietysti menestystä saa tavoitella, ammattiratsastajana pitääkin, muttei niin veren maku suussa kuin Tuonisen likka on viime aikoina tehnyt. Kotkot on hyvä hevonen, onhan meillä mahdollisuus pärjätäkin, mikäli kaikki osuu kohdilleen ja täysiveriseni herää esittelemään mitä osaa. Tuskin herää, sillähän minä raudikon ratsukseni valitsin - selväpäinen hevonen, jonka luonteenlaadun ja ihmeen pätevällä minimipanoksella työskentelyn vuoksi kilpailumenestyksemme ennustaminen sujuu helposti. Hyvä jos edes tuloslistan puoliväliin pääsemme, kaikkien noiden Oikeiden Kouluratsukoiden seassa kaiken hyvän päälle. Kenttäkoulu sujuu himppasen löyhemmällä nutturalla.
Mutta juuri siksihän minä Tervajoelle läksinkin, Komia Dressagen tunnelmasta nautiskelemaan, ihan oikean koulukilpailun tuomaristoa kauhistuttamaan, vähän turhankin avoimella (lue: vapaalla) muodolla järkyttämään. Emme me Kotkotin kanssa tule voittamaan tai edes sijoittumaan, ellei universumin huumorintaju ole yhtä nyrjähtänyt kuin tyylitajuni. Sehän se koko jutun juju olikin, lähteä hakemaan ennakoitavissa oleva semiookoo peruskiva tulos sieltä tuloslistan vähemmän glooriaa tuovalta puolelta. Treenata etupäässä omaa pääkoppaani, turhan vakavaksi mennyttä suhtautumistani, löytää semmoinen kisavire jossa jokainen sijoituksilta tipahtaminen ei aiheuta turhautumista tai ärräpäiden kertaamista.
Ajatukseni katkeavat Kotkotin pään nytkähtäessä vähän rajummin takaisin ylös. Tamma katselee hieman hölmistyneenä ympärilleen, pää ja korvat hitaasti vasemmalta oikealle kääntyen, kunnes täysiverinen kaartaa kaulansa oikein kunnolla tönäisten oikeaa saappaankärkeäni turvallaan jättäen siihen kuolasta kiiltelevän läntin. Näkyipä sitä kuolaa roikkuvan vanana hevosen suupielestäkin. Hymyilen, kumarrun taputtelemaan molemmin käsin uljaan pihakanani kaulaa ja huikkaan heipat ja tsempit ohi ratsastavalle Malmilan Miljalle, jonka upea herasilmäinen Primadonna näyttikin Oikealta Hienolta Kouluratsulta, toisin kuin tämä minun mehtäkanani.
"Kyllähän me ny noille hävitään, eikö hävitäkin, muttei anneta sen haitata ollenkaan", juttelin Kotkotille joka piti epämääräistä, pörisevää ääntä aiheuttaen ohi kulkevissa ihmisissä lievää huvittuneisuutta.
Kyllä tämä taas tästä, kunhan radalle asti pääsisimme.
08.08.2024 Muutakin kuin tiputanssia Guldholm Summer Festivalissa
Ny muuten sattuu poskiin, silmäkulmiin, joka ikiseen kasvojen lihakseen. Koko Guldholm Summer Festival sujui Tuonisen sekametelisopalta häkellyttävän hyvin, varsinkin viime aikaiseen laskevana käyränä edenneeseen menestyksen puutteeseen nähden. Nyt ei puhuta enää satunnaisesta onnistumisesta, kun nappasin kuusi sijoitusta ja yhden luokkavoiton! Eivätkä ne ei-sijoittuneetkaan suoritukset mitään sen luokan maailmanloppuja olleet, että olisin parkunut ulinaviestejä narrin puhelimen täyteen. No, Döner 43/47, mutta se nyt onkin Döner.
Yksi suurimpia irvikissavirneen aiheita oli kuitenkin yksi 6. sija, ja siinä on kuulkaas semmonen vihreä ruusuke jonka taidan ihan kehystää pelkän sellaisenaan seinälle ripustamisen sijaan. Oli meinaan minun ja Kotkotin 6. sija ja vihreä ruusuke, minun pihakanani, joka vihdoin ja viimein pörhisteli niitä feeniksin höyheniään! Tamma oikeasti syttyi tekemään muutakin kuin maisemamatkailunsa mahdollistavan minimin! Mullistuttavaa! Ihmekään, miten sain erityisesti palkintojenjaon jälkeen kummeksuvia katseita osakseni..
Olihan niissä osakokeissa paljonkin parantamisen varaa, esimerkiksi esteradan 12 virhepistettä on jotain mistä en aivan välttämättä halua antaa essee- tai haastatteluvastausta, en kirjoittaa edes Instagramin kuvatekstiä. Luokan taso oli todella kova ja radat haastavia, tuomaritkin asiaankuuluvan tiukkoja mutta palkitsivat onnistumisistakin avokätisesti. Aivan mahtavaa nähdä koulutuomareiden käyttävän koko skaalaa arvostelussa turvakutosten sijaan! Suuremmat tekniset analyysit saavat kyllä odottaa, ehdinhän minä pohtia mikä kaikki meni pieleen, missä onnistuin, minkä muut tekivät paremmin ja olisiko sittenkin kannattanut tehdä tiukempi mutka sen kolmosesteen jälkeen niin hevonenkin olisi ehkä syttynyt jo siinä eikä vasta seillä vitos-kutos -välillä. Nyt pitää minunkin, takakireän stressaaja-suorittajan, nauttia onnistumisesta ilman jossitteluja. Kotkot tietysti sai osakseen tavallistakin enemmän rapsutuksia, kiitoksia, herkkupaloja sun muuta, hemmottelin koko hevosen varmasti pilalle yhden vaivaisen huoltohetken aikana. Ja jestas miten ihanan rento ja tyytyväinen Kotkot olikaan tänään, oikeastaan koko kolmipäiväisen kisan ajan. Mukavan virkku ja hereillä, hyvällä tavalla terävämpi, laukkakin eteni aivan eri malliin kanaseni oikeasti edetessä esteeltä esteellä eikä maisemamaamerkiltä seuraavalle turistikohteelle.
Ainahan menestyminen tuntuu hyvältä, mitä tuota kieltämään. Aivan samalla tavalla ne heikot suoritukset ja hylkäykset tuntuva pahalta, joskus jäävät ihan kiusaamaan kummitellen mielessä lykäten nukahtamista tuntitolkulla. Kotkotin kanssa sijoittumisessa vain on jotain erityisen hienoa, tamman luonteenlaatu kun ei ole mitenkään näyttämisentahtoinen. Kotkot ei syty yleisön edestä, ei sitä kiinnosta pistää jalkaa toisensa eteen reippaampaan tahtiin tai näyttää parhaita hyppyjänsä, kunhan yli pääsee edes useimmiten puhtaasti. Hangossa kanaseni pöyhi höyhenpeitteestään muutakin kuin tiputanssia, väläytteli sitä potentiaalia jonka tasan tarkkaan tiesinkin olevan olemassa. Voi Kanaseni hupsukkaiseni, miten iloiseksi huolestuttavaa vauhtia tätiytyvän omistajasi teitkään!
Guldholm Summer Festival -ruusuke © Venja
26-27.10.2024 Rihtniemi Spooky Games
09.11.2024 Naurua ja hyvää mieltä Yorca Warmbloodsin hallikisoissa
Komia Dressage meni miten meni (ei mennyt edes huonosti), mutta Guldholm Summer Festivalissa sekä Rihtniemi Spooky Gamesissa kanaseni todellakin pörhisteli sulkiansa - siinä määrin, että seuraavalla Madonna-reissullani juustohampurilaista hakiessani höpötin tutulle grillinpitäjälle muuttavani hevoseni nimen vielä Phoenix Dinneriksi. Nyt, Kotkotin lopetettua Yorcan varikkoalueen tuijottelun ja valahdettua takaisin torkkumisen pariin, pohdin nimenvaihdosjulistustani vielä uusiksi. Kyllä se kana taitaa kuitenkin passata punaiselle täysiveriselleni feeniksiä paremmin, niin tykki kuin Kotkot kykenee halutessaan olemaan.
Olin parkkeerannut rekkani Kurkisen Ainon rekan viereen. Tuttuja on tietysti aina kiva moikata, nyt tosin halusin moikata hänellä kisauksessa olevaa Ruttu-tammaani sekä vähän valaa uskoa Ainoon, jota Rihtniemen matalat prosentit jäivät kaihertamaan vielä pahemmin kuin omat mokani, heikot suoritukseni minua. Ja minä kun luulin olevani kova vellomaan mönkään menneiden asioiden parissa! Ruttu irvisteli rekasta perin juurin loukkaantuneen oloisena, mikä kertoi minulle kimoni olevan hyvissä voimissa ja oma itsensä. Kotkot sen sijaan oli hörissyt korvat hörössä, koettanut jutustella ja tehdä tuttavuutta, minkä barokkini oli ilmeestä päätellen ottanut henkilökohtaisena loukkauksena.
"Ei kärsi pistää noita samaan tarhaan jahka Ruttu palaa kotiin", olin tuumannut ääneen Ainolle, joka vaikutti vähintäänkin kiusaantuneelta. Taidan olla turhan rempseä hänen makuunsa, vaikka juttuun tulemmekin.
Aino oli ihana ja laittoi Kotkotin kuntoon minun paikatessa kisakamppeitani. Takistani oli jossain kohti irronnut nappi, eikä edes hihasta vaan yksi takin sulkevista napeista. Ei ylin tai alin, vaan siitä keskeltä, paikasta josta puuttuvan napin varmasti huomaisi. Onneksi pidän varanappeja ja pientä ompelutarvikesettiä mukanani, joten siinä sitten istuin rekan livingin portailla kieli keskellä suuta nappia kiinnittämässä Ainon leperrellessä onnesta soikealle Kotkotille, miten soma ja hieno tamma olikaan.
Kenties Ainon sokeriset sanat saivat Kotkotin askeliin pientä keveyttä, sillä me melkeinpä hypähtelimme hyväntuulisesti kuin missäkin musikaalissa verryttelyalueelle. Muutenkin tammani oli jotenkin kevyen kuplivan iloinen, ja vaikkei moinen välttämättä sijoitusta tarkoittanut olin tietysti tyytyväinen hevoseni iloiseen mielialaan. Iloisen kepeä askellus toi mukanaan pienen hälläväliä-asenteen, sellaisella vasemman käden heilautuksella Kotkot teki kulmat, vaihdot ja pysähdykset, oikeastaan kaiken muunkin. Epäuskoisen typertymisen sijaan nauraa hytkyin itsekseni satulassa. Minä kun olin maalaillut meille loisteliaan ruusukkeen täytteisen tulevaisuuden viime kisojen ruusukkeiden myötä, ja nyt hymyhuulin kuvitteellisen purkkapopin tahtiin hypähtelevä Kotkot pysähtyikin koivet niin ihmeellisesti harallaan, ettei yksikään itseään kunnioittava tuomari antaisi moisesta esityksestä edes vitosta. Ääneen en ilennyt nauraa, vaikka olisi kenties pitänyt. Nyt taisin näyttää kaksin verroin tärähtäneemmältä kuin rehellisen naurunpuuskan aikaan olin.
Emmepä ainakaan murjottaneet suorituksemme aikana! Nappikin pysyi paikoillaan, vaikkei ompelujälkeni saisikaan peruskouluaikaisen käsityöopettajani hyväksyntää.
09.11.2024 Ehkä sittenkin Phoenix Dinner (eli uusi ruusukesija egoani paisuttelemaan)
Kerrankin olisin halunnut kuvan typerästä ilmeestäni, niin suurena yllätyksenä nimeni kuuluttaminen palkintojenjakokutsun yhteydessä tuli. En ollut isommin seurannut luokkaamme tai kenenkään prosentteja siirryttyäni Kotkotin kanssa loppuverryttelymme jälkeen varikkoalueelle, itse asiassa en palannut halliin ollenkaan vaan juorusin tuttujen kanssa varikolla sekä pusuttelin hevostani. Kotkot torkahti aika lailla välittömästi, siinä uljas kiivas herkkä (juuei) täysiveriseni pilkki kuola suupielestä roikkuen. Kuolavana alkaa hissukseen muodostua Kotkotin tavaramerkiksi.. Joten kun minua sitten huhuiltiin palkintojenjakoon yllätyin, sitten vähän hätäännyin, herättelin Kotkotin ja satuloin ratsuni ennätysvauhtia. Emme me täydessä tällingissä odottaneet, todellakaan! Puolijuoksua takaisin maneesiin, kolmas sija, aha selvä, valkea ruusuke heränneen, uteliaana toimihenkilöiden hihoja ja hattuja nuuhkivan Kotkotin suitsiin, kunniakierros Radetzky Marchin tahtiin. Näytin taatusti idiootilta käsitellessäni puskista tullutta ruusuketta Kotkotin maisemahumputtelulaukatessa kahden muun sijoittujan perässä, rennon iloisena itsenään, ilman isompaa kiirettä. Eipä tällä kyllä yleensäkään ole kiire mihinkään.
Vasta varikolla, Kurkisen Ainon kanssa jutellessani, kolmas sijamme iskostui kunnolla tajuntaani saakka. Hymyilin, nauroin, painoin oikein ison märän suukon Kotkotin turvalle ja sain samanmoisen takaisin tuputettuani tarpeeksi kauan poskeani Kotkotia kohden. Tammaa itseään olisi kiinnostanut Rutun kanssa jutusteleminen, Ruttua vain ei kiinnostanut ottaa minkään sortin kontaktia siivettömään kanalintuuni. Sekin sai minut typerän hyväntuuliseksi, jotenkin koin kauhean hauskaksi kuinka erilaisia hevoseni, etenkin nämä kaksi, oikein olivatkaan.
Kotkot sai taas hengailla aivan keskenään rekassa, enhän minä kotimatkalle malttanut lähteä vaan rupesin laittelemaan Ruttua valmiiksi Ainon pikku apulaisena. Onnekseni Kotkotia ei tämäkään haitannut, ihana hupsuni tuntuu olevan aina tyytyväinen oloonsa ja elämäänsä. Tuommoinen lutuinen mamman mussukka, ja taas uusi ruusuke! Ehkä minä ihan oikeasti vaihdan Kotkotin virallisen nimen Phoenix Dinneriksi, kun uramme on ottanut tämmöisen kevyen nousukiidon..
Yorca Warmbloods -ruusuke © Oresama
