Forgiveness

© kuvaaja ei halua nimeään mainittavan

Historiaa

Syytän arvon Vieno Nevanlinnaa, jota narriksikin kutsutaan, kaikesta. Tai ainakin Dönerin lempinimestä. Jo valkattuani Falafelin sulhoksi Juron saatesanoin "teette mulle sit oikein tykin tammavarsan, eikös?" ystäväni alkoi kiusoitella, miten tässä on nyt Döner tulilla. Sama levy pyöri pyörimistään koko kantoajan eri variaatioin, keskiössä aina se Döner. En tietenkään myönnä itse pohtineeni Pitaa tulevan varsa mahdolliseksi lempinimeksi.. Sillä tosin ei ole mitään väliä mitä minä mietin, sillä se Döner tarttui niin pahasti narrin kautta muihinkin ihmisiin, ettei antamillani projektinimillä ollut pienintäkään selviämismahdollisuutta. Joten Döner mikä Döner, jo ennen kuin emä oli edes kantavana.

Ja se kantoaikahan ei kiinnostanut Falafeliä sitten ollenkaan. Esikoistaan odottaessaan Falafel oli ollut kiukkuinen, tällä kertaa kiukku ainoastaan kasvoi. Taasko tätä vatsan kasvua ja nulikka, joka ensin potkii kylkiä ja sitten kärttää nisälle ollen tavalla tai toisella koko ajan tiellä!! Odottavan emän lempeä hehku kiersi trakehnerini kaukaa, samaten vasta varsoneen emän huojentunut, onnellinen lempeys. Kyllä Falafel jälkikasvunsa pystyyn ja nisälle huolehti, päästi minutkin lähelle antaen koskea varsaansa vaan ei itseään. Falafel mulkoili minua, aivan kuin tietäen tämän olevan taas minun päähänpistoni sekä syyni.

Sain toivomani tammavarsan, jonka Falafel kasvatti melkoisessa kurissa. Vieroituksen tamma hoiti oikein reippaasti ja näppärästi aivan keskenään pikku-Dönerin alkaessa hyppiä turhankin kanssa silmille. Uhitteleva, isoegoinen neiti kahdeksan kuukautta kaipasi emänsä mielestä elämän kovaa koulua perusasteelta yliopistotasolle, joten hellurei ja hellät tunteet, varsa omilleen ja emä takaisin treeniin, eikö niin? Falafel ei jäänyt tyttärensä perään huutelemaan eikä tytär emänsä, helpoin vieroitus ikinä.
Emänsä haastamisen sijaan pikku-Döner keskittyi haastamaan minua, uusia tarhakavereitaan, vaikka ruokakuppiaan tai aitatolppia jollei elävää kohdetta löytynyt. Saatoin kerran jos kymmenenkin huokaista sekä epätoivoisesti etsiä niitä meedio-joogalevitaatiokursseja, joita oletin tämänkin neidin kanssa tarvitsevani, jahka satulaan laitto tulisi ajankohtaiseksi.

Luonne

Tämän hevosen nimi on yksi vitsi. Oikeastaan molemmat, niin virallinen kuin lempinimikin. Yksikään järkevä ihminen ei paiskaa hevosta sellaisella lempinimellä kuin Döner. Virallisen nimen vitsi aiheuttaa enemmän itkun nieleskelemistä kuin hartioiden nauruhytkyntää, sillä arvon neiti Forgiveness ei todellakaan anna anteeksi. Mitään, koskaan. Jos hevonen voi jäädä kantamaan kaunaa ja hautomaan asioita, tässä minulla on moisen toiminnan tuleva olympiavoittaja. Muistan nähneeni joskus sarjakuvan tammasta lauantaipäivänä kouluradalla, jossa ensin nätisti kulkenut hevonen pohtii ratsastajalleen, muistaako tämä keskiviikkona tapahtuneen asian X. Seuraavassa ruudussa tuleekin komea stoppi, pukki tai jokin vastaava manööveri saatesanoin "tämä on siitä keskiviikkoisesta". Minun Dönerini tuntuu tekevän täsmälleen samaa, vaikkei moisen pitäisi olla mitenkään päin mahdollista. Fiksu sekä valitettavan salakavala tämä ainakin on, koskaan ei passaa luottaa Dönerin hyväntuuliseen olemukseen tai nättiin, kutsuvaan nassuun; pieni terve epäilys kera varpaillaan pysymisen auttaa tämän hevosen kanssa pitkälle. Meedio-opinnot pidemmälle, ihan samanlainen ratsastajan olemassa olosta nokkiinsa ottava herkkis tämä on kuin emänsäkin. Mikäli pilaat keisarin kuviot, Döner paiskaa sinut aivan itse korkeimman omakätisesti palatsin ikkunasta pihalle.

Kaunis, uteliaan seurallinen ilme voi muuttua hetkessä rumaksi irvistykseksi sekä "erota hevosen korvat sen niskasta" -peliksi. Harvemmin tamma tekee muuta kuin uhkailee kokeillessaan, saako pompoteltua ihmistä miten tykkää. Vatsan alunen, erityisesti nisät, ovat kuitenkin herkkä paikka. Jo ihan harjaaminen saa herneet hakeutumaan Dönerin sieraimiin, samaten pesu, satulavyön ja itse asiassa loimivyötkin saa kiinnittää ja ennen kaikkea kiristää todella hellävaroen, ellet ihan välttämättä halua hampaista. Mitään ihmeellisempiä kikkailuja kasvattini kanssa ei tarvita, hyvä hevosenlukutaito kera riittävän itsevarmuuden ja tekevän asenteen kanssa riittää mainiosti. Käytöskoulusta tuli alkujaan ehdot ja etenkin talutuskäytöksen suhteen Döner joutuu toisinaan kertauskurssille, mokoma kun koettaa ottaa hatkat etenkin porttien avaamisen aikana (tarhaan viedessä, tietenkin). Talvipakkanen, jäätynyt portti ja vapauden haistanut Döner, kas siinä aineksen aamun ylimääräiseen urheilusuoritukseen hippahölkän muodossa.
Vakavissaan, kyllä tämän hoitaa. Döner ei liiskaa ketään seiniä vasten, potki tai pure asiakseen, mitä nyt se vatsanalusen vääränlainen koskettelu voi aiheuttaa näykkimistä tai rajummankin käsivarteen tarraamisen. Tämän kun tiedostaa välttyy niiltä hampailtakin. Rehellisen vihainen, aggressiivinen tai vaarallinen ruunikkoni ei missään nimessä ole, edes minä en katselisi sellaista. Joskus Dönerin kanssa pitää keskustella matolääkkeen nielemisen mielekkyydestä sekä tarpeellisuudesta, joskus kaviot eivät meinaa irrota lattiasta tai häntäruoto takamuksesta lämmön mittausta varten, semmoisia tavanomaisia oikkuja. Sitten on päiviä joina kaikki sujuu. Vähän sellaista teinin tunnemyrskyaaltoilua tämä Dönerin tallikäytös.

Satulaan laitto varsinaisesta ratsuttamisesta puhumattakaan aiheutti melkoista tuskaa, lähinnä minulle. Kerran jos sadannenkin pohdin ulkoistavani koko homman jonkun toisen kontolle, joskin härkäpäisyyksissäni pyörsin aina moiset ajatukset - minähän laitan oman hevoseni satulaan, saatana! Laitoinkin, vaikka Dönerin kanssa menikin vähän pidempään kuin monen muun herkkiksen, lohikäärmeen, epävarman ahdistujan tai muutoin niin sanotusta perustyytyväisestä perushevosesta poikkeavan persoonan ratsuttamisessa. Alkujaan kasvattini ei tuntunut sietävän ihmistä ollenkaan selässään ja jahka sieti, niin jo suuntaohjeet, pyyntö pysähtyä sekä muut karvalakkimallin peruskäskyt saivat Dönerin kimpaantumaan. Ei häntä tartte eikä oikeastaan saakaan neuvoa!! Siinäpä sitten etsiskelin paitsi langatonta yhteyttä täydessä katvealueessa sekä sisäistä zen-mestariani.
Emänsä kuvahan tästä kasvoi, kuten aikoinani aavistelin. Hurjan herkkä, sisukas, taitava ja hieno, mutta herkkyyksissään taipuvainen sabotoimaan itseään. Döner ei siedä ollenkaan ratsastajaa, joka ei ole tasapainossa, joka jää suuhun kiinni, ei ole hypyissä mukana, puristaa polvella, tekee mitään muuta kuin käyttää pehmeitä, tasaisia, siistejä apuja. Eikä tämä kyllä aina siedä sitä kauniin harmonista ratsastamistakaan, joten joskus Dönerin kanssa ei vain voi voittaa. Tamma reagoi vähän kaikkeen isosti, vahvasti, terävästi, pehmeä käynti -ravi -siirtymä tai laukanvaihto ilman valtaisaa askelkuviota vaatii niin taitoa kuin tuuriakin, Döner kun ei kauhean paljon itseilmaisuaan sievistele vaan antaa palaa täysillä niin hyvinä kuin huonoina hetkinään.

Omansa kehuminen tietysti vaikuttaa kauhean ylimieliseltä ylpeilyltä. Kehun silti. Dönerillä on upeat liikkeet, irtonaiset lavat, vahva takaosa, tasapainoa, kokoamiskykyä, elastisuutta, ei mitään hätää lisäyksissä tai ihmettelemistä vaativissakaan liikkeissä. Kuten emänsäkin, Döner on valtavan paljon kapasiteetikkaampi kouluratsu kuin mihin se on koulutettu. Harmi vain, ettei trakehner voi liihotella kouluratoja läpi itsekseen, vaan ratsastaja on usein selässä hidasteena mielipahaa aiheuttamassa. Kerran jos toisenkin tammani on esitellyt keveää etuosaansa tai mielettömän upeaa sulkutaivutusta suoraan kouluaitojen ylitse, kylki pahki aitaa, kun ei vain voinut hidastaa kääntyä pysähtyä tehdä jotain muuta tehtyäni jotain perustavanlaatuisesti väärin satulassa.
Myös hypätessä ratsastaja aiheuttaa eniten päänvaivaa Dönerille. Jos tamma johonkin kompastuu, niin kimpaannuttuaan minuun. Toisin kuin emänsä, Döneriä eivät vinolinjat häiritse, oikeastaan tamma tuntuu kaipaavan kaikkea paitsi luotisuoraa, pitkää lähestymistä. Todella haastavat, jopa uhkarohkeat askelkuviot sekä reittivalinnat ovat vain lisämauste, jota Döner elämäänsä kaipaa! Mutta. Aina se mutta. Yksikin turhan kova tai pitkä pidäte, turhan vahva ponnistuspaikan ehdottaminen (Dönerhän valitsee itse mistä hyppää..) sun muut kuolemansynnit takaavat tilanteen perkelöitymisen, mikä näkyy vähintäänkin aikavirheinä laukan tahdin kadottua hetkellisen paikoillaan pomppimisen seurauksena.

Jälleen emänsä tapaan Dönerkin rakastaa yleisön huomiota paistatellen siinä mielellään muutoinkin kuin käsihevosena. Armoa ei kuitenkaan anneta tai edes tunneta, kasvattini osoittaa mieltänsä yhtä herkästi sekä (yli)dramatisoiden kuin kotonakin. Emästään poiketen Döner saattaa järjestää kohtauksen myös käsihevosalueella, Falafelhan käyttäytyi varikolla ja käsihevosena aina tavattoman hyvin ja arvokkaasti. Tytär ei, aristokraattimaisen taitava edustuskäytös katoaa tyystin teiniuhmakiukuttelun tieltä mikäli Döner kokee moiseen aihetta. Sentään tämä on yleensä ihan asiallinen lastata ja kuljettaa, semmoinen toista tuntia kestävä lastausrumbahan kaiken kruunaisikin! Parempi koputtaa puuta.

Voisimme olla aivan mieletön tiimi, parhaimmillamme olemmekin. Yleensä jokin menee vikaan, yhteys särisee, katoaa, Döner tuohtuu, ja sitten mennään eikä yhtään sellaisella kivan seikkailullisella aikaansaavalla sijoituksia tai edes hyvän mielen tuovalla tavalla. Döneriä täytyy kuunnella todella tarkalla korvalla, ymmärtää sen oikkuja, korjata käytöstä jämäkän lempeästi sekä joskus vain ohittaa jotkin asiat turhana kiukkuna, joka kyllä laantuu itsekseen. Ei mitenkään helppo hevonen, eikä aina tunnu opettavaiseltakaan vaikka sellainen onkin. Tiedän kuitenkin parkuvani Dönerin perään vuolaammin kuin monen muun hevoseni, kun väistämätön irtipäästö joskus koittaa.

Sukutaulu

Kilpailumenestys

Päiväkirja & valmennukset