Delights from the Garden of Eden

© Tilli

Historiaa

Whitfieldin täysiveriset ovat jo hyvän tovin olleet aktiivisella kyttäyslistallani. Pohdiskellessani Ranskiksen pistämistä uudelle mammalomalle totesin täysiverisen olevan omiaan tuomaan vähän ruutia, vauhtia, eloa seuraavaan sukupolveen, ja jollei näin kävisi voisin painaa leukani takaisin rintaan samalla hyväksyen Ranskiksen vauhdinpuutosgeenien dominoivan kaikkea. 130-radoilla mukavan mittavan esteura tehnyt kantakirjaori Nox East of Eden vakuutti tietysti jo urheilusuorituksillaan sekä selkeällä kestävyydellään - ei joka välissä saikuttava lasijalka tuollaista kilpauraa tee! Orinpitäjän kuvaus hevosensa persoonasta sai minut hymyilemään, en murehtinut edes sanoja "rauhaton" ja "levoton". Eivät ideaaliominaisuuksia, mutta Ranskiksen jälkeen kokeilisin melkein ilolla levotonta hyppykeppiä. Ties vaikka ymmärtäisin semmoisen mielenmaisemaa paremmin kuin ymmärrän Ranskiksen sielunelämää. Whitfieldin väki näytti suunnitelmalleni vihreää valoa, ori vietiin pukille ja minä kärräsin tammani oriasemalle. Kertareissu riitti, Ranskis tiinehtyi ensiyrityksellä.

Maaliskuun lopulla Ranskis pyöräytti varsomiskarsinansa oljille ruunivoikon varsamytyn, orin. Olin tietysti toivonut tammaa, kuten miltei joka kerta, mutta tämä varsa oli alusta asti tehty kotiin. Orivarsalla oli kyllä jalkaa enemmän kuin muuta varsaa, nivelet vain eivät olleet sieltä isoimmasta päästä, vaikka olin toivonut isäorin tuovan myös kokoa. Ei muuten tuonut, on tämä sentäs emänsä kokoinen eikä ihan poniponi.
Nimen kanssa tuskailin vielä enemmän kuin yleensä; emän ensimmäinen varsa oli jälkiruokateemainen ja ajatus jälkiruokalistasta Ranskiksen jälkikasvun kohdalla houkutteli. Toisaalta isän nimen komea kaiku Edeneineen kaikkineen puhutteli minua yhtä vahvasti kuin ruokateema. Päädyin sitten puolivälikompromissiin, josta saan jatkuvasti kuulla "Et sitten yhtään pidempää nimeä keksinyt?" -tyylisiä naljailuja. En keksinyt, en. Onneksi virallista nimeä tarvitsee harvemmin lausua, eikä yksikään kisakuuluttaja ainakaan toistaiseksi ole lähettänyt minulle ikävää postia tai edes kettuillut Instagramissa. On tuo Delights from the Garden of Eden kyllä yksi nimihirviö, myönnän.

Ja Gourmethan tämä yrittää olla, vaikka kaikille on varmasti selvää, ettei tuommoinen lempinimi oikein taivu suomalaiseen suuhun ainakaan arkikäyttöön. Ravintolaympyröissä ehkä, talliympäristössä ei sitten niinkään. Joten jos allekirjoittanut kälättää Kurmeesta tai vielä väsyneemmin Kurkusta, meinaan tätä ponia.

Luonne

Mitäpä tästäkin sitten sanoisi. Emän koulukapasiteettiin tuli pieni notkahdus, estekapasiteettiin taas parannus. Mikään liikeihmekään Gourmetista ei tullut; puhdas, tahdikas käynti, saisi olla matkaavoittavampaa, sama laulu ravissa ja vaikka laukka noin muuten kiva onkin, kyllähän se saisi enempi ylämäkeen olla. Joku tokaisi Gourmetilla olevan estehevosen askeleet, semmoiset joilla pärjää esteillä ja kentän kouluosuudella, muttei ihan heti kannata lähteä Oikeita Kouluratsuja haastamaan askeleen pidennyksissä. Kismittää myöntää lausunnon todenperäisyys, kyllä ponini vetää rata- sekä maastoesteet huomattavasti sulavammin, paremmalla menestyksellä, kuin kouluradat. Ja emä kuitenkin on totaalisen koulusukuinen tapaus! Hyppytekniikka sentään on oikeasti priimaa, Gourmet käyttää jalkojaan mainiosti, kykenee korjaamaan ja tasapainottamaan. Joskus se vetää vähän selättömänä ihme laakahyppyjä, joista ei tyylipisteitä jaeta, mutta joilla este ylittyy yhtä puhtaan helposti kuin niillä paremmilla hypyillä, joita herra tuntuu säästelevän jollekin aivan muulle kuin minulle.

Gourmet on nimittäin emänsä poika, valitettavasti. Se osaa, se tekee, mutta täysin omilla ehdoillaan, omaan tahtiinsa. Kyllähän tämä sinänsä hyvillä mielin, positiivisella asenteella lähtee tekemään pohkeenväistöjä ja takaosakäännöksiä, hyppäämään sarjaesteitä sekä Susirajan metiköiden ihmeellisimpiä maastoestevirityksiä, ei siinä. Vauhtia, yritystä sekä tunteen paloa vain saisi olla enemmän. Paljon enemmän. Gourmetin onnistuu lipsutella monet tehtävät vähän turhan avoimessa (suomeksi: levällään olevassa) muodossa, alitempoisesti, sinne päin. Tämä on malliesimerkki ratsusta, jonka etu- tai takaosa laiskottelee, hypyistä puuttuu parhain terä, mutta jotenkin homma tulee kutosen-seiskan arvoisesti tehdyksi. Yritettyäni kaikki kikkakolmoset, käytettyäni kaikki vippaskonstit sekä ylipäätäni tehtyäni kaiken paitsi PowerPoint-palaverin totesin, ettei poika tee asioita yhtään sen todennäköisemmin kuin emäkään. Ei Gourmet sentään matele, sen ratsukoulutus sujui kohtalaisen itkuvapaasti enkä aivan joka treenin jälkeen kyseenalaista omaa osaamistani. Kaiketi tämmöisellekin persoonalle löytyy juuri oikea ratsastaja. Valitettavasti se en ole minä.

Ihan hyvin meillä silti menee. Gourmet lähtee mielellään maastoon ja uimaan; vedessä polskiessa welshiin tulee poikkeuksetta eloa sekä vauhtia. Niin kevyemmät venyttelyverryttelypäivät kuin teknistä hiomista sisältävät tehovalmennukset sujuvat nekin, joskus reippaammin, joskus verkkaisemmin, yleensä sillä turvallisella kutos-seiskalinjalla, josta valmentajat eivät tosiaan minua kehu taikka ylistä. Toisinaan Gourmet vallan repäisee, löytää itsestään ripauksen herkkää, menevää täysiveristä (..jota tässä pitäisi olla 75%, saisinko pari kauhallista täysiveristereotypiaa pikatoimituksena?), oikeasti liikkuu omalla moottorillaan takaosa kunnolla työntäen, polkien, ponnistaen. Askeliin tulee joustoa, vähän ilmavuuttakin, vaikkei Gourmet tieten parhaimmillaankaan liikeihme ole. Hypyissä ero on selkein, niin ponnistuksessa, hyppykaaressa kuin kaikessa muussakin. Reippaina päivinään Gourmet taipuu ongelmitta melkoisen tiukkiin kurveihin ja riskiratkaisuihin, jotka löysempinä päivinä (tai vähemmän varmalla hyppääjällä ratsastettaessa) aiheuttaisivat aika varmasti puomien kolinaa sekä muita virhepistetiliä kerryttäviä ohohupsiksia.

Emää ei tarvitse muutoinkaan arvailla, Gourmet on aivan samanlainen muovailuvahamaisen sopeutuva kaveri, joka tyytyy kaikkeen löytäen tyytyväisyyden aihetta hyvinkin pienistä asioista. Kurja sää, alati kiljuva naapuritarhan asukki, muiden mielestä myöhästyneet päiväheinät tai kerta kaikkiaan naurettaviin mittoihin venähtänyt satulansovitus eivät saa ponista kummoistakaan reaktiota irti. Gourmetia ei tunnu harmittavan tai ärsyttävän, kaiketi sillä on vilkas mielikuvitus, jolla viihdyttää itseään läpi pitkäveteisimpienkin tilanteiden.
Kilttikin tämä on, kaikki käy -tyyppinen poni. Helppo hoitaa, lääkitä, kengittää, madottaa, raspata.. En äkkiseltään keksi tilannetta, jossa Gourmetin kanssa olisi mitään ongelmia. Tämä tykkää rapsutuksista ja tekee mielellään venytystehtäviä leipäpalojen eteen, eikä ole heti naama nurinperin jos hoitajaan iskee valtava halailuhinku. Siinäpä roikkuu kaulassa, tuumii Gourmet. Talutettavana tämä tieten on hitaansorttinen, mutta ainakaan Gourmet ei livistä porteista tai haraa vastaan lastatessa. Se vain kävelee aika verkkaiseen tahtiin tuttujakin maisemia ihaillen.

Saati sitten uusia! Kisareissuilla Gourmet tuntuu keräävän henkistä valokuva-albumia, sellaiseen tahtiin sen pää kääntyilee orin tähytessä vieraan maneesin lautaverhoilua sekä liputtajan parhaat päivänsä nähnyttä talkooteepaitaa. Kyllä tämä keskittyy töihin kun vähän herättelee, joskus herra ihan innostuu esiintymään ja tekemään siltä pyydetyt asiat muutoinkin vähän suuremmalla innolla kuin kotosalla. Ei läheskään aina, kisauraamme mahtuu turhankin monta totaalinukahdusta, alitempoista aikavirheistä esterataa sekä kouluohjelmia, jotka mieluiten unohtaisin.

Josko seuraava sukupolvi jo liikkuisi pyydettyä vauhtia eikä omaa, ilmeisen hidasta, tahtiaan. Saahan tuota toivoa. Laittanen kuitenkin leuan takaisin rintaani vasten uuden, todennäköisesti väistämättömän, pettymyksen edessä.

Sukutaulu

Kilpailumenestys

Päiväkirja & valmennukset