French Toast Puff

14.10.2023 Nuorten welshponien arviointi

Suoraan ja kaunistelematta, meillähän meni Ranskiksen kanssa homma aivan päin helvettiä. Käytöksestään tamma sai jopa yhden, yhden, pisteen, ja vaikka minulla on näitä yhtä ja kolmea pistettä kiskoneita käytöksen kultaisen kirjan ignooranneita yksilöitä ollut ennenkin niin Ranskiksen kohdalla häpesin tosissani silmiäni päästäni. Ilmeisesti hoputin nuorta neitiä turhan useasti, paljon ja päättäväisesti, sillä Ranskiksen yleensä niin muovailuvahamainen mukautuvuus katosi tilaisuuden aikana tyystin. Tietenkään nuoren ei tarvitse olla valmis, uusissa paikoissa sekä tilanteissa jännittäminen on täysin sallittua enkä minä sellaisesta jaksaisi murehtia - oppimistilannehan tuokin arviointi oli. Ranskiksen tapauksessa kyse tuntui olevan muusta, ei se tuomaristoa tai mitään muutakaan jännittänyt. Tässä ei auta kuin koettaa pohtia, missä meni pieleen, jotta ensi kerralla esiintymään lähdetään eri eväin ja toisella asenteella. Homman pitäisi olla kivaa Ranskiksellekin!

Rakenteestaan kaksivuotiaani sai perusookoo kuusi pistettä, päästä ja kaulasta kaksi pistettä, rungosta kuusi ja kinttuosastosta erittäin hyvän yhdeksän pistettä. Ei tämä nyt niin kauhean epäsuhta ole, joten en voi kauheasti kamelimaista kasvuvaihettakaan syyttää. Ranskiksesta tuskin kasvaa semmoista näyttelyiden katseidenkääntäjää kuin isänsä on, vaan ei väliä, kunhan on terve käyttöponi joka täyttää rotumääritelmän. KTK-III riittää oikein hyvin, kakkonen tietysti olisi toiveissa mutta kolmonenkin riittää. Liikkeet sen sijaan.. Ainakaan näissä nuorten kinkereissä arvon welshtuomaristo ei nähnyt kuin tasaisena käyränä heikommaksi muuttuvat liikkeet, laukkaa tamma esitti vain muutamia askeleita joten kaksi pistettä on oikeastaan hyvinkin avokätinen arviointi. Ravista poni sai kolme pistettä, käynnistä viisi, mutta kyllä jo käynnin aikana Ranskis mateli, vastusteli ja muutoinkin ilmoitti minulle, ettei tästä tule mitään. Minä koetin hoputtaa, mikä osoittautui virheeksi. Miten tähän poniin saa liikettä? Vinkkivitosia kellään? Askellajien keskiarvoksi jäi masentavan matala 3 pistettä, askellajikokeesta tuli sama masentavan matala numero. Kaikkeen tähän lisättiin suvusta myönnetyt kaksi pistettä, jolloin kaikkea paitsi kivan rennon letkeä esiintymisemme kokonaispisteet ja palkinto olivat 15 pisteen Quality Welsh Youngster.

Tietysti olen harmissani. Tulos olisi paljon, paljon helpompi hyväksyä, jos Ranskis olisi jännittänyt tai säikkynyt. Nyt minä taisin pilata kummankin päivän, hoputtelin neitiä tavalla, joka sai sen tavanomaisesti pitkän pinnan katkeamaan totaalisesti. Oma vika pikkusika, peiliinhän tässä saa katsoa.

Käytös: 1p
Rakenne: 6p (pää ja kaula/runko/jalat ja kaviot - 2/6/9 p)
Liike: 3p (käynti/ravi/laukka - 5/3/2 p)
Irtohypytys/askellajikoe: 3p
Suku: 2p

Yhteispisteet: 15p - Quality Welsh Youngster

05.01.2024 Tässähän on tehty ihan tulosta, mutta kuinka?

Niin inhaa kuin asian julki lausuminen onkin, en todellakaan tiedä, miten Ranskista pitäisi ratsastaa. Välillä tunnen saavuttavani jonkin läpimurron tai edes ontuvan valaistumisen löytyvän valokatkaisijan muodossa, vaan ei, seinä ei anna periksi ja jos katkaisija löytyykin niin sulake palaa. Ranskis on ratsutettu, kyllä, treenaamme (tai ainakin minä sitä treenaamiseksi väitän) aktiivisesti, kilpailemme ja nyt se uskomattomin osuus; olemme tehneet tulostakin. Ranskis on noin periaatteessa koulupuolella valmis, kenttäratsastuksen saralla olemme sijoittuneet reilu kymmenen kertaa. Joka ikinen hyvältä tuntunut rata on tietysti ollut voitto itsessään, noista ihan oikeista voitoista ja sijoituksista puhumattakaan. Tragikomedian ainekset ovat kuitenkin kasassa, sillä en osaa ollenkaan nimetä, mikä juuri noissa sijoituksiin päättyneissä kisapäivissä onkin mennyt niin hyvin! Mitä olen tehnyt ratsastajana oikein. Haluaisin nimittäin uskoa tehneeni jotain oikein ja Ranskiksen väläyttelevän jotain auttavia kilpaponin ominaisuuksia sen sijaan, että kaikilla muilla osallistujilla sattui olemaan kollektiivisesti huono päivä.

No, päivä kerrallaan, hitaasti kuin Ranskis itse. Kenties jonain päivänä hoksaan, missä olen mennyt vikasuuntaan kaikki nämä vuodet tai sitten kilpamenestystämme edesauttaneet ahaa-elämykset jäävät vastaisuudessakin tietoisuuteni tuolle puolen. Saan hiukan lohtua useammankin valmentajan päänraavinnoista, Ranskis ei ole ollut erityisen helppo tapaus valmentajanäkökulmastakaan. Alitempoisia estetreenejä sekä totaalisen ponnettomia koulutreenejä, joissa lisäystä ei erota ei löydä eläväisimmälläkään mielikuvituksella. Lienee parasta vain olla tyytyväinen, kun poni on terve eikä aiheuta tuhoja ympäristölleen, pystyy tarhaamaan porukassa eikä muutoinkaan aiheuta tämmöisten asioiden suhteen huolia, murheita tai päänvaivaa. En minä tätä silti ymmärrä, taidan tajuta noita kiukkuiitojani paremmin kuin Ranskista.

Tammikuu 2024, kertomuspohdintoja Ranskiksen esikoisesta ja kuinka tässä nyt näin kävi

Paperitöiden parissa ahertaessani vilkuilin varsomiskameran kautta Ranskista sekä sen Lotte-tytärtä, jotka pakkasten vuoksi eivät ulkoilleet yhtä paljon kuin muut Tuonisen hevoset. Tämäkin varsa oli jos ei nyt täysi yllätys niin jotain siihen suuntaan; olin laittanut tutulle hevosfoorumille puolitosissani pienen avautumisen Ranskiksesta sekä siitä, kuinka tamma voisi vähän mammalomailla. Kisaura kesken ja ties mitä, mutta minulla tuntui siinä kohtaa olevan vähän takki tyhjänä ponini kanssa. En ajatellut kenenkään tosissaan tarttuvan tarjoukseen, vaan vielä mitä! Saksasta, Heimdallista, otettiin yhteyttä. Kohta minulle jo esiteltiin Ceiriosenissa asuvaa törkykomeaa, monipalkittua D-ori Gwynedd Amerawdwria, jota Heimdallin päässä olivat Ranskiksen sulhoksi kaavailleet. Totesin jotain "juujuu anti palaa, kärrään tamman lähimmälle oriasemalle" -tyylistä, ja tässä sitä ollaan.

Oletettavasti eläväisen isäorin toivottiin tuovan menoa ja meininkiä jälkikasvuunkin, mutta pahoin pelkään pikku-Loten olevan emänsä tytär. Eihän tuolla pienellä poninalulla ole ikää juuri mitään, voihan tamma yllättääkin reipastumalla iän myötä. Pahoin pelkään, ettei moista yllätystä tule tapahtumaan.. Lotte tuntuu uppoutuvan aivan omiin maailmoihinsa, toisinaan sen emäkin joutuu useamman kerran tuuppimaa ja tönimään varsaansa hereille saadakseen edes jonkin reaktion sellaista kaivatessaan. Harvemmin Ranskis kyllä tytärtään herättelee, emäkin keskittyy lähinnä märehtimiseen.. siis olemiseen, syömiseen. Helppoahan sillä on, Ranskis nyt sopeutuu muutenkin asioihin todella hyvin, ja kun esikoisensa on vielä tuollaisen rauhallisen verkkainen painos niin mikäs hätä Ranskiksella on. Nytkin kamerasta näkyy kaksi makaavaa myttyä, Ranskis sekä vähän kauempana pienempi Lotte-mytty, joka on niin omituisella kiepillä etten heti hahmota kumpi pää on takamus.

Lotte on kyllä ollut mukava kaveri, kunhan sen on saanut hereille. Päitsiin sekä loimiin varsa suhtautui hyvin mutkattomasti, eikä se kyllä minua tai muitakaan ihmisiä ole isommin arastellut tai vierastanut. Ranskiksesta ei tosiaan kuoriutunut mitään varsansa luo päästämätöntä lohikäärmettä, se toivotti minut välittömästi varsomisen jälkeen tervetulleeksi karsinaansa katsomaan, mitä oikein oli olkipatjalle puskenut. Lotella oli kestänyt tovi päästä ylös, epäilin jo varsassa olevan jotain vialla – tosin näin jälkikäteen ajateltuna neidillä vain ei tainnut olla mikään kiire nousta nisille maitoa hakemaan.. Ei neiti vieläkään kiirehdi yhtikäs mihinkään, aika vähänsorttisesti varsa on vetänyt rallia, hyppelehtinyt tai pukitellut. Jotain pientä jalkojen koettelemista, siinä se. Osin tästäkin syystä talutusharjoituksemme ovat sujuneet hyvin, Lotte kun on kävellyt (hyvin, hyvin hitaasti..) nätisti vierellä sen sijaan, että olisi muuttunut joka suuntaan sinkoilevaksi hyppykepiksi, kuten jotkut varsat tekevät.

Ajatukseni keskeytyvät aivojeni rekisteröidessä liikettä kamerassa. Ranskis nousee, pudistelee kehoansa, käväisee toiveikkaana ruokakupillaan johon ei, mystistä kyllä, ole siunaantunut mitään torkkujen aikana. Lottekin nousee, menee nisälle, imee hetken kävellen sen jälkeen verkkaisesti karsinaa ympäri, löytää uuden kivan hyvin pöyhityn olkikeon kellahtaen uudestaan torkkumaan. Toivottavasti eivät Heimdallissa kauhean paljoa pety ja pistä varsaa välittömästi takaisin Suomeen..

17.03.2024 Kuinka valmennus vaihtui maastoiluun ja mitä metsässä tapahtuikaan, kirjoittanut Mari H.

Minulla oli tarkoitus tulla valmentamaan Lissua ja Ranskista, mutta vähän ennen kun kaarsin autoni Tuonisen pihaan puhelimeni soi. Lissu ilmoitti, että Susirajassa oli jonkinlainen tilanne päällä, ja hänen oli pakko lähteä sinne selvittelemään asioita. Poni kuulemma oli tallissa, joten jos haluaisin tehdä tamman kanssa jotain niin ei muutakuin menoksi. Hoitajat voisivat kuulemma auttaa meidät liikkeelle. En koskaan kieltäydy kokeilemasta erilaisia hevosia, joten ilmoitin sen kummempaa miettimättä että kyllähän me jotain keksitään. Ajelin siis tallille ja löysin tieni sisälle talliin. Ei muutakuin pikainen vaatteiden vaihto ja sitten etsimään apukäsiä. Pian minulla olikin suloisen näköinen ruunivoikko kiinni käytävällä, harjapakki jaloissa ja varusteetkin olivat löytäneet paikalle. Ranskis sai alkuun huolellisen harjauksen, kavioiden putsauksen ja innostuimpa myös selvittelemään sen hännän ja harjan. Ranskis seisoi käytävällä hievahtamatta koko hoitotoimenpiteen ajan. Samalla kun laitoin ponia valmiiksi, minua auttanut hoitaja kertoili vähän tammasta. Koska tarinat kuulostivat siltä että Ranskis ei ollut mikään terävin menijä, totesin että ehkä parasta tehdä vain hyvän mielen maastoreissu eikä vieraana yrittää mitään hikitreeniä.

Huolellisen laittelun jälkeen olimme vihdoin pihalla ja hyppäsin ensimmäistä kertaa Ranskiksen selkään. Sain ohjeeksi vain seurailla reittejä; kuulemma mitään isoa vahinkoa ei saisi aikaiseksi kun Susirajankin maille sai vapaasti kuljeskella. Niinpä ohjasin tamman muiden jälkiä seuraillen kohti maastoreittejä. Heti ensimmäinen vaikutelma tammasta oli hidas. Se ei todellakaan lähtenyt innosta puhkuen liikkeelle, vaan otti oman aikansa. Yritin tietenkin heti aluksi vähän hoputella tammaa, mutta en saanut mitään vastakaikua. Ranskis veti vain korvat taakse, huiskautti hännällä ja sama tahti jatkui. No, koska tarkoitus oli mennä hyvän mielen maasto, taputin tammaa kaulalle ja totesin sille, että se saa päättää tahdin. Hieman piti tehdä itse selässä hengitysharjoittelua kun matelimme eteenpäin, mutta yritin keskittyä katselemaan maisemia ja kuuntelemaan lintujen laulua. Tuonisessa oli saatu pidettyä reitit varsin kivassa kunnossa, vaikka viime aikaiset vaihtelevat kelit olivat monessa paikkaa tehneet kepposet. Minulla ei oikeastaan ollut hajua mihin olimme menossa, mutta kerran Ranskis sai päättää vauhdin niin annoin sen aikalailla päättää myös suunnan. Jonkun aikaa edettyämme alkoi tamman askellus hieman piristyä, ja vaikkei menoa voinut vauhdikkaaksi kutsua niin ainakin etenimme nyt nopeampaa kun omien shettisteni kanssa.

Pian huomasin, että olimme päätyneet jonkinlaiselle leveämmälle suoralle ja kohta silmiini pilkisteli raviradan laitamainokset. Ranskis hieman pyöritteli korviaan ja pian kuulin itsekkin tasaisen lähestyvän töminän. Hieman paniikissa ohjasin Ranskiksen niin sivuun kuin mahdollista. Pian suoralle ilmestyikin lämminverinen kärryt perässään. Aiheutimme pienen säpsähdyksen ja sivuttaisliikkeen, mutta kärryillä oleva kuski oli onneksi hereillä. Valjakko hiljensi kohdallamme ja sain pienen opastuksen siitä, että olimme päätyneet hiittisuoralle ja se oli tarkoitettu pääasiassa ravureille. Pahoittelin tietenkin tilannetta, mutta samalla mieleeni hiipi ajatus miten voisin saada ratsuuni hieman vauhtia. Niinpä kysyin kuskilta, josko saisin lähteä heidän peräänsä hetkeksi. Tämä kävi, joten käänsin ratsuni valjakon perään. Ranskis oli vähän herännyt tähän yhtäkkiseen kaverin saamiseen, joten kun valjakko lisäsi taas vauhtia, sai ponikin jalat alleen. Annoin tamman päättää vauhdin ja se päättikin ilokseni ottaa kunnolla vauhtia ja edetä laukalla. Päästelimme valjakon mukana hiittisuoraa pitkin, kunnes he hiljensivät ja valmistautuivat kääntymään taas takaisin. Minä päätin että tämä yksi veto riitti kyllä meille, kiitin vetoavusta ja ohjasin Ranskiksen takaisin metsään. Ranskis päästi muutaman tyytyväisen pärskähdyksen ja rauhoittui sitten taas kävelemään omaa verkkaista tahtiaan. Minulla ei ollut suuntavaisto tässä vaiheessa enää ihan parhaimmillaan, mutta luotin että tamma kyllä osaa kotiin. Ranskis etenikin tasaisen varmasti ilman epäröintiä ja jonkin ajan kuluttua tunnistin Tuonelan tarhat.

Tallin pihaan päästyämme hyppäsin alas ponin selästä ja talutin sen talliin. Siellä sainkin heti apukäsiä tamman varusteiden purkaamiseen ja harjaukseen. Sujautin tietenkin Ranskikselle myös porkkanan kivasta (vaikkakin hitaasta) maastosta. Lissua ei vielä näkynyt tallilla, joten naputtelin hänelle lyhyen viestin jossa kerroin että kävimme maastossa hieman kävelemässä. Kun Ranskis oli saanut myös juomista, se lähdettiin viemään ulos ja itse suuntasin vaatteiden vaihtoon ja kotia.

25.04.2024 Mitä täällä tapahtuu?

Sulateltuani VWY:n 91. laatuarvostelutilaisuuden tuloksia vajaan viikon verran olen edelleen yhtä typertynyt kuin olin tulosten luvun aikana. Olin ilmoittanut Ranskiksen mukaan hakemaan toivottavastioletettavasti kakkospalkintoa, joka tammalle myönnettiinkin. Palkintoluokka ei siis ihmetyttänyt, sen sijaan 9 pistettä luonteesta, tilaisuuden korkeimmat luonnepisteet, saivat jokusenkin sarjakuvakysymysmerkin nousemaan pääni päälle. Luonneosiosta jaetaan korkeintaan kymmenen pistettä, ja minun hoputusta sietämättömälle, periaatteessa ihan mukautuvalle, kivalle mutta käytännössä aika vähänlaisesti mihinkään panostavalle ponilleni myönnettiin miltei täydet pisteet luonteesta. Mitä täällä tapahtuu?

Samaa voisin kyllä kysyä ihan yleiselläkin tasolla. Viime kuun puolella Marin oli tarkoitus valmentaa meitä, mutta koska Susirajassa puhkesi tilanne olin estynyt, ja valmentamaan tullut Mari-parka suostui liikuttamaan Ranskiksen itsenäisesti. En ollut uskoa korviani naisen kertoessa iloisesti, kuinka maastoretkellä vastaan tullut ravivaljakko oli antamallaan vetoavulla saanut Ranskiksenkin heräämään, lisäämään vauhtia. Tietysti tämmöisiä vippaskonsteja piti itsekin kokeilla, useampaankin kertaan. narri on muutamankin kerran ottanut jonkun omista suomenhevosistani kärryjen eteen, pari kertaa olen mankunut noilta Takapajulan oikeilta ravi-ihmisiltä lupaa lyöttäytyä heidän kärryjensä peesiin. Ranskis ei todellakaan ole tuntenut mitään vauhdin hurmaa, kärryt ovat kadonneet näkyvistä ponini pitäessä aikaisemmin päättämänsä, yleensä auttamattoman hitaan, jopa velton tahdin. Ehkä minä vain ihan aikuisten oikeasti olen aivan väärä ihminen tämän ponin kyytiin.

No, katsotaan. Jos meillä ei nyt pienen mammaloman ja peruskuntokauden jälkeen rupea kenttäpuoli sujumaan, isken Sarlotan Ranskiksen selkään kokeilemaan onneaan loppujen kenttäsijojen metsästyksen kanssa. ..tai ehkä minä vain soitan Marille, mangun hänet ottamaan jälkiruokawelshini kisakaveriprojektikseen. Joo. Näin minä teen, jos mikään muu ei auta ja rupean saamaan harmaita hiuksia ennen aikojani.