Saalinki

Saalingin suvussa osataan hypätä! Toki kouluratsastuskin on sujunut ihan vaativiin luokkiin saakka, mutta katson silti suvun olevan etenkin hyppylahjojen sekä niiden periytyvyyden kannalta mielenkiintoinen. Isälinjaltaan tammani on varsin yleistä, tunnettua sukua, emästä taas on Saalingin lisäksi ainoastaan yksi varsa (ori), emänemästä ei ole kuin yksi tytär. Emälinja jatkuu muutenkin kuin Saalingin kautta eee. Viljavan muiden tytärten ansiosta.
Isän puolen suku on tietysti todella meritoitunutta ja hienoa, mutta taidan itse kuitenkin olla vähän kiinnostuneempi Saalingin emän suvusta. Yhtä kaikki yhdistelmä on ollut erinomaisen onnistunut, ja toivon mukaan osaan itse valita Saalingille oreja, joilla tamman suvun hyvät ominaisuudet vahvistuvat sekä vähän heikommat piirteet jalostuvat parempaan suuntaan!

i. Kreijari oli näyttävä hevonen, vikoineenkin hieno ja ennen kaikkea terve, kestävä ratsu. Ryhdikäs ja hyvätyyppinen, hyväkaulainen ja syvärunkoinen. Lapa oli pitkä ja jyrkkä, selkä sekä lanne pitkiä, takaosa hyvin kulmautunut. Etujalat olivat hyväasentoiset, kintereet valitettavasti käyrät ja pihtiset. Liikkeitä saattoi vain kehua; aktiivinen, elastinen, pitkä rento käynti, lennokas pitkäaskelinen tarmokas ravi, pyörivä, tasapainoinen, pitkäaskelinen laukka. Paljon venyvyyttä ja säädeltävyyttä joka askellajissa. Hypätessä ori käytti jalkojaan hienosti, kaulaansa se olisi voinut käyttää paremmin, ja vaikka hypyt itsessään olivat pyöreitä ja sulavia ponnistukset jättivät toisinaan toivomisen varaa. Yhtä kaikki Kreijari oli hyvä, lahjakas hyppääjä pärjäten 100-110cm radoilla sekä helppo/CIC1-kenttäluokissa aina välillä voittaen ja sijoittuen. Päälaji oli kuitenkin, pitkälti omistajan oman kiinnostuksen vuoksi, kouluratsastus. Siinä Kreijari sijoittuikin aina vaativa A -luokissa asti voittaen ja sijoittuen rotukoulumestaruuksissakin viitenä vuonna (kaksi kultaa ja pronssia, yksi hopea). 162-senttinen tummanrautias ori menestyi myös näyttelykehissä, niin varsana kuin aikuisena show-näyttelyissä. Laatuarvosteluissa nuori Kreijari oli kärjen tuntumassa, kasvattajakilpailussa se sijoittui esteillä sijalle 11. ja koulussa taas neljänneksi.
Muihin hevosiin varsin penseästi suhtautuva Kreijari perusti enemmän ihmisten sekä kissojen seurasta. Rauhallinen, fiksukäytöksinen ori oli hyvä, helppo käsitellä (madotusta lukuun ottamatta, matolääkkeen nieleminen oli ja pysyi orin kuolemaan saakka vastenmielisenä ja hankala askareena), kunhan toisiin hevosiin piti asiallisen välin. Ratsuna raudikko oli hyvin kuuliainen ja nöyrä, etenkin nuorena, vielä koulutusvaiheessa jopa vähän huolestuneen oloinen kaikessa miellyttämisenhalussaan. Kokemuksen sekä itsevarmuuden kasvaessa Kreijarista muodostui itsevarma ratsu ja esiintyjä, herkästi ja tarkasti apuihin vastaava luottohevonen lajiin kuin lajiin. Ratsastajan tosin piti osata asiansa, aloittelijoiden kanssa Kreijari lähinnä ärsyyntyi haraten vähän joka apua ja toivetta vastaan.
Nuorena orina Kreijari jalostusarvosteltiin ratsusuunnalle ja palkittiin kolmannella palkinnolla. Ajan sekä kilpailutulosten myötä palkinto kohosi toisen palkinnon kautta ensimmäiseksi palkinnoksi. Tämän lisäksi raudikolle on myönnetty korkein palkintoluokka jälkeläisistään. Kreijarin 121 jälkeläiseen mahtuu kaikkea täysin kilpailemattoman harrastehevosen ja rotumestaruuksissa meritoituneen kilpahevosen välillä, mutta yhtä kaikki Kreijari periytti lahjakkuutta, rohkeaa, fiksua luonnetta, syvää runkoa sekä yleensä myös vähintään perushyvää liikemekaniikkaa ja hyppytekniikkaa. Osa kreijarilaisista on varsin happamia ja epäsosiaalisia, toinen puolisko taas hyvinkin lupsakoita, kaikkea ja kaikkia rakastavia kavereita. Ori eli 28-vuotiaaksi.

ii. "Erittäin hyvät tyypit, ryhdikäs, suurilinjainen. Lyhyt kevyt pyöreä runko, kaareva kaula, jyrkkä lapa ja lautanen. Järeät jalat, etujalat sapelissa, muuten hyväasentoiset, takajalat hyväasentoiset. Suorat, väljät käyntiliikkeet, hyvä yliastunta. Tahdikas, irtonainen, lennokas ja matkaavoittava ravi. Jäntevä, tasapainoinen laukka, jossa hyvä säädeltävyys. Estekoe: hyvä jalkatekniikka ja selän käyttö, suurilinjainen, sulava hyppy, paljon kapasiteettia. Rehellinen, yhteistyöhaluinen hevonen, herkkä ratsastaa ja hyvä tarkistaa." Köli oli upea, paperilla ja muutenkin. Komea, hienoliikkeinen, yhtäläisen hienosti hyppäävä suomenhevonen, tuttu nimi helppo A - vaativa B - kouluratojen, 110cm esteluokkien sekä CIC1-kenttäratojen osallistuja- ja tuloslistoilla. Vanhemmiten orin kanssa keskityttiin eniten kouluratsastukseen omistaja-ratsastajan innostuksen vuoksi, mutta pitkään ori dominoi kenttäluokkia sekä napsi tasaiseen tahtiin estesijoituksia. Kölillä on vyöllään lukuisia kulta-, hopea- ja pronssimitaleita eri lajien rotu-, alue-, halli- ja seuramestaruuksista, ja sen kotitallilla Oulussa järjestetään vuosittain Kölin malja orin muistolle (laji vaihtelee vuosittain).
163-senttinen, sysirautias ori oli oikea leppoisa nallekarhu, oikea kullanmuru oriksi. Se ei stressannut tammoja tai toisia oreja, etenkin nuorempien orien huutelut menivät siltä täysin ohi korvien. itsevarma hevonen tiesi arvonsa osaten käyttäytyä tilanteessa kuin tilanteessa, ja kotonaan se olikin omistajansa lasten yksi opetusmestareista mitä hevosten käsittelyyn ja ratsastamiseen tuli. Köli pyrki aina miellyttämään sekä tekemään parhaansa, se oli eteenpäinpyrkivä, rohkea ja valpas, eikä mennyt hämmennyksiin yllättävissäkään tilanteissa. Rautahermoinen viilipytty ja herrasmies, kuten omistajansa totesi.
Kölistä jäi 148 jälkeläistä, joiden menestys on tuonut orille korkeimman mahdollisen jälkeläisarvopalkinnon. Köliläiset ovat kautta linjan fiksuja ja rohkeita, vaikka luonteessa olikin hapan tai kipakka sivujuonne, ja ne ovat tuttu näky ratsastuskilpailuissa vähän joka lajissa. Köliläiset ovat myös menestyneet laatuarvosteluissa, ja useammasta pojasta on tullut suosittu jalostusori. 30-vuotiaaksi eläneen orin isälinja sekä suku on selkeästi turvattu!

ie. Nuorena turvallisesti tuloslistojen puolivälissä täydellisenä keskivertohevosena oleillut Huvipursi, 158cm korkuinen punarautias tamma, kasvoi ja kehittyi loistavaksi kenttähevoseksi. Tammalla kilpailtiin myös koulua ja rataesteitä, niissäkin menestyen, mutta suurimmat meriittinsä Huvipursi hankki kenttäradoilta; lukuisia helppo-CIC1 -tason sijoituksia, rotumestaruuksien hopea- ja pronssimitalit, lukuisia alueellisia ja seuran sisäisiä mestaruussijoituksia pronssista kultaan. Huvipursi hyppäsi suurella sydämellä ja rohkeudella, sillä oli estesilmää ja loistava kehonhallinta sekä erinomainen laukka, joilla se kompensoi tavanomaista hyppytekniikkaansa. Myös raudikon käynti sekä ravi olivat hyvät, rennot, tahdikkaat ja elastiset.
Huvipursi nautti hyppäämisestä, uimisesta sekä kuivatusta ruisleivästä enemmän kuin mistään muusta. Seuransa suhteen se oli varsin valikoiva, joskin vain nelijalkaisen seuran. Ihmisten kanssa raudikko tuli aina toimeen ollen se kiltti, hyvätapainen, kuuliainen hevonen, jonka kanssa kaikki tykkäsivät touhuta. Toisille hevosille tamma sen sijaan oli herkästi äksy, eikä punainen rusetti keikkunut hännässä turhan päiten. Käsiteltäessä kullanmurumainen tamma osoitti ratsuna kipakkuutta protestoiden kovaa kättä sekä erityisesti kantapäiden käyttöä todella selkeästi äkkipysähdyksin, vastaan hangoittelemalla tai joskus pukittelemalla. Pehmein avuin ratsastettuna raudikko oli yhtä hymyä tehden pilkuntarkasti kaiken pyydetyn. Rohkea Huvipursi ei koskaan arastellut esteitä, puskia tai mitään muutakaan, ennemmin se osoitti hevosille epätyypillistä tyhmänrohkeutta mennen suuna päänä kohti sitä, mitä muut karttoivat.
RKTK-III nostettiin jalostusvaliokunnan kokouksessa RKTK-II:ksi. Jalostusarvostelussa Huvipurtta kehuttiin sen liikkeistä sekä asenteesta työntekoon, samaten käsiteltävyyttä. Rakenteesta kirjattiin ylös varsin tavanomainen suomenhevostamman arvostelu; hyvät tyypit, lyhyehkö kaareva kaula, korkea säkä, hyväasentoiset lavat, pitkä pyöreä avohko runko, pitkä selkä, kantava lanne. Hyvin kestäneet ohutsääriset jalat, ej hyväasentoiset, käyrät pihtiset kintereet. Huvipurren kaikki viisi varsaa ovat varsin samasta puusta; hienoliikkeisiä, lahjakkaita hyppääjiä, samat rakenteen hyvät ja heikot piirteet. Rohkeita, ihmissosiaalisia mutta hevosseurastaan nirsoja työmyyriä. Huvipursi lopetettiin hammasongelmien vuoksi sen ollessa 23-vuotias.

e. Toisinaan puhutaan hevosen olevan enemmän käyttöön kuin näyttöön, näyttöön kuin käyttöön tai käyttöön ja näyttöön. Kammottava lause, eikö? Elina (vaaleanrautias, 159cm) oli ehdottomasti enemmän käyttöön kuin näyttöön, vaikkei se susiruma tai erikoisen vinkurajalkainen yksilö ollutkaan. Tamman parhaita puolia olivat kaunis pää, syvä runko, kaulan muoto (tosin liittymät olivat hyvin leveät) sekä kestävät jalat ja kaviot. Jalat tosin olivat ohutsääriset, sapelihakuiset ja takaa pihdissä, runko oli pitkänlainen, lanne köyry. Säännöllisyydestään huolimatta käynti- ja raviliikkeissä oli ahtautta, tahti, suoruus sekä hyvä yliastunta hieman pelastivat tilannetta. Laukka oli selkeästi Elinan bravuuri, siinä ei ollut ahtautta tai oikeastaan muutakaan moitittavaa. Hyppytekniikasta ainoat moitteet olivat riittämätön takaa avaaminen, muutoin raudikko niitti kiitosta niin kehujen kuin ruusukkeiden muodossa. Sillä hypätä Elina osasi - ja halusi! 100-110cm esteluokissa sekä helppo/CIC1-kenttäluokissa tamma ratsastajineen oli tuttu näky, ainakin Keski-Suomessa lähialueineen. Koulukokeissa tamma harvemmin säväytti, niissä se teki enemmän tasavahvoja, perushyviä suorituksia, kun taas esteillä Elina ratsastajineen niin sanotusti asetti riman muillekin.
Suurimmat kehut raudikko keräsi kuitenkin luonteestaan ja ratsastettavuudestaan. Se oli rohkea, yhteistyöhaluinen, kaikin puolin toimiva luottohevonen kaiken tasoisille hevosihmisille. Tamman kärsivällisyys ei tuntunut loppuvan koskaan, lempeyttä riitti jokaiselle vastaantulijalle, olemus oli rennon rauhallinen ja rauhoittava. Pyydettäessä Elinasta kuitenkin löytyi ruutia, minkä lisäksi tamman sisukkuus ja rohkeus (kera hyvän estesilmän) rohkaisivat ratsastajaakin haastavilla (maasto)estetehtävillä, joilla Elina itse oli kuin kotonaan. Kilparatsun uran lisäksi Elina teki uraa ratsastuskoulun ykkössuosikkina; tamma asui ratsastuskoulun yksityispuolelle tehden kilpakauden ulkopuolella töitä kaiken tasoisilla tunneilla, alkeisryhmästä kokeneiden valmennustunteihin.
Kilpauransa huipulla raudikko jalostusarvosteltiin R-suunnalle ja palkittiin toisella palkinnolla. Vanhemmalla iällä tammalla teetettiin kaksi varsaa, joista kumpikin peri emältään järkevänrohkean, hienon luonteenlaadun, komean laukan ja hyvän hyppytekniikan kera mukavan kapasiteetin. Kumpikin varsoista, Saalinki sekä veljensä Melkein Einari, ovat kilpailleet hyvällä menestyksellä kenttää ja/tai rataesteitä. Elina lopetettiin sen ollessa 25-vuotias.

ei. Syväsalmen Eeron vanhemmat olivat ravureita, ja sellaiseksi Eeroakin alkujaan koetettiin. Varsin nopeasti kävi kuitenkin ilmi, ettei orilla itsellään ollut hölkkälenkkejä suurempia intohimoja raviurheiluun, joten ori myytiin ratsukäyttöön. 160cm korkea, tummanpunarautias Eero oli varsin kompaktirakenteinen sekä erityisen hyväjalkainen hevonen, sillä oli etenkin ratsun töitä ajatellen loistava niska ja kaula liittymineen ja vahva, hyvin kulmautunut takaosa. Hieno ryhti kera komean, ilmeikkään pään viimeisteli vaikuttavan olemuksen. Ahtaanlainen käynti oli orin suurin liikevirhe, ravi ja laukka olivat väljät, jokainen askellaji suoraa ja pitkäaskelista, venyvää ja tarmokasta, helposti hienosäädettävissä ja koottavissa. Orin hyppytekniikka sen sijaan oli parhaimmillaankin keskinkertainen, eikä esteistä herkästi innostuva hevonen itse ollenkaan auttanut asiaa roiskiessaan intopiukeana esteiden yli vähän miten sattui. Eero tuntui kuitenkin paikkaavan tekniikkaa innolla sekä asenteella; metrin radat sujuivat yleensä puhtaasti varsin hyvällä ajalla. Parhaimmillaan ori oli kuitenkin kouluradoilla startaten ja sijoittuen parhaimmillaan avoimissa vaativa B -luokissa. Rotukoulumestaruuksista raudikko toi kotiin kaksi pronssimitalia.
Hyppäämisen lisäksi Eero innostui herkästi vähän kaikesta muustakin. Innokas, eläväinen ori oli kuitenkin kiltti ja kuuliainen, todella nöyrä, rehellinen ja yhteistyöhaluinen hevonen, joka hieman varsamaisesta innostaan huolimatta voitti ihmiset helposti puolelleen. Ainoastaan kengitettäessä ori ei oikein malttanut olla paikoillaan, ja hyppääminen oli välillä vähän mitä oli, mutta muutoin Eero kyllä rauhoittui tekemään asioita keskittyneesti tai käyttäytyi kuten kunnon hevoskansalaisen odotettiin käyttäytyvän.
Alkujaan orin RKTK-III -luokitus nousi kilpailutulosten myötä RKTK-II:ksi. Eero astui ainoastaan luomuna, mikä rokotti valtavasti sillä astutettujen tammojen määrää. Lopulta Eerosta jäi vain 24 jälkeläistä, kaikki hyväpäisiä, pystyviä harraste- ja kilpahevosia, jotka tosin kaikki saivat isänsä ahtaansorttisen käynnin. Hyväasentoiset jalat eivät valitettavasti periytyneet, loistava jalkaterveys sentään siirtyi jälkipolville. Ori eli 27-vuotiaaksi.

ee. Valitettavan nuorena, vain viisivuotiaana menehtynyt Armi (vaaleanrautias, 157cm) oli ihastuttava persoona. Lempeä, rauhallinen ja rohkea, kuitenkin pilke silmäkulmassaan helposti innostuva, tomera tamma. Armi oli kaikkinensa vähän leveä- ja raskastekoinen hevonen, pitkä- ja syvärunkoinen, selkeästi T- ja J-linjoista polveutuva, kuitenkin ratsuksi aiottu. Järeät jalat olivat sapelihakuiset ja takaa pihdissä, kaula hyvämuotoinen, joskin leveästi liittynyt, lapa loistava, lanne pitkä ja köyry. Käynnistä ei löytynyt moitteen sijaa, ravi olisi saanut venyä vähän paremmin, laukkakin pyöri nätisti eikä ollut ollenkaan hullumpi. Hyppytekniikallaan Armi oli lyönyt kaikki ällikällä, tamman hypyistä ei tuntunut löytyvän moitteen sijaa ja kapasiteettiakin tuntui löytyvän enemmän kuin omistajansa oli arvellut. Mikäli tamma ei olisi loukkaantunut ja astutettu, se olisi varmasti osallistunut laatuarvosteluihin sekä kasvattajakilpailuun. Armi kuitenkin loukkasi jalkansa laatuarvosteluja ajatellen pahimpaan mahdolliseen väliin, joten aikansa tuumittuaan tamman omistaja totesi pidentävänsä sairaslomaa mammalomaksi.
Armi tiinehtyi hyvin, samaten varsominen sujui ongelmitta, samaten koko varsa-aika. Kun varsa, Elina, oli vieroitettu, Armi sai tarhakaveriltaan potkun juuri väärästä kulmasta juuri väärään kohtaan jalkaansa, ja tamma jouduttiin lopettamaan. Iloluontoinen, lupaava ratsun alku jätti sentään tyttären, joka peri paljon emänsä piirteitä ja ominaisuuksia jalka-asennoista köyryyn lanteeseen - ja hyppylahjoihin.

Sukuselvityksen kuvat © VRL-04373 & Fiktio

16.09.2022 Hyppäämään, hyppäämään, heti aamul lähdetään

Saalinki oli päivän ensimmäinen ratsastettava, ja suuntasimme kulkumme vähemmän yllättäen kohti Susirajan kenttää, Tuonisen pihapiiristä kun ei moista löydy. Ratsastamisen sijasta kävelin koko matkan tammani vierellä, tulipahan itsekin vähän verryteltyä ja oiottua jäseniään ennen selkään nousua. Pyynnöstäni narri oli reippaillut traktorin kanssa jokusen maastoesteen kentälle; possutukki, rengaseste, matala pöytä, kapoinen sienen mallinen tarkkuuseste. Tavan rataesteetkin oli järjestelty toiveitteni mukaisesti, kyllä täällä palvelu pelaa! Toki samaa treenirataa käytetään Susirajankin hevosilla.

Tallissa torkahdellut tamma karisti loputkin unihiekat silmistään noustessani selkään. Saalinki tuntui mukavan vetreältä lähtiessäni taivuttelemaan sitä, työstämään käyntiä selästä käsin sekä ravailemaan. Oikea ja vasen kierros tuntuivat samanlaisilta, tamma kantoi itsensä hyvin, asettui, taipui, suoristui, kantoi itse itsensä jättämättä vaikkapa päätään kannateltavakseni. Kulmissakaan Saalinki ei rojahtanut lapansa päälle, totesin itsekin istuvani oikein hyvässä tasapainossa valumatta kummallekaan kyljelle. Ihan varmasti istunnassani olisi tälläkin hetkellä korjattavaa, mutta iloitsin suoruudestani ja ryhdistäni.
Käytyäni kaikki askellajit läpi huolellisesti siirryin ensimmäisille esteille, pienen pienille ristikoille ja pystyille. Valitettavasti jouduin laskeutumaan satulasta puomeja nostelemaan, mikä tietysti vähän rikkoi työskentelyrytmiä. Olin kuitenkin kentällä yksinäni, Susirajan väki omissa töissään, joten tällä mentiin tällä kertaa. Saalinkia ei onneksi tuntunut haittaavan, eikä se koettanut kiskoa ohjia kädestäni nostellessani puomeja, kuten eräskin nimeltä mainitsematon trakehnertamma saattaisi tehdä..

Puomien nostelun tuoma pieni rytmirikko ei onneksi sotkenut työskentelyrytmiämme. Saalinki tuntui hypätessä yhtä hyvältä kuin sileälläkin, ja niin rata- kuin maastoesteet ylittyivät varmasti, hyvällä tyylillä ja hienolla asenteella. Suora linja, vino linja, pitkä lähestyminen, lyhyt lähestyminen, ympyrä sinne ja voltti tuonne, Saalinki pysyi tilanteen tasalla, hyppäsi kaiken ja aivan ilmiselvästi nautti treenistä. Minuakin hymyilytti, joka hypyn jälkeen vain enemmän ja enemmän. Tässä on kyllä kaikkinensa mainio tamma!

19.12.2022 Kengittäjän lempihevonen, ihan varmasti

Hyväkäytöksisen hevosen kenkäämisestä ei juuri löydy kerrottavaa, eikä löydy tälläkään kertaa itse kengityksen kulusta. Siisti kengät pois, vähän kavion raspausta ja säteen siistimistä, uudet kengät tilalle. Saalingilla on hyvä kavioaines, kaviot kuluvat tasaisen nätisti eikä se onneksi ole polkenut kenkiään; moisessa on aina myös kavion lohkeaman vaara. Raapustelen muutaman rivin tamman kengityksestä lähinnä siksi, että toinen vakikenkääjistäni, tällä kertaa paikalle tullut Haapalehdon Timppa, on alkanut ihan hupsuksi Saalingin kanssa. Noilla kahdella on aina omat lässytykset, rapsuttelut ja pusuttelut ennen ja jälkeen kenkien laiton – vannon Timpan lässyttävän tuolle hevoselle enemmän kuin minä! Ja minä ole kuitenkin se omistaja! Tällä kertaa Timpan vaimo, Marjut, oli myös mukana (meillä oli Marjutin kanssa ihan omat leivonnais- ja käsityöbisneksemme hoidettavanamme), ja kun jossain kohti siirryimme kahvikuppeinemme tallituvasta käytävälle tilanne näytti varmasti todella tehottomalta. Yksi kengittää, kaksi katsoo juoruten kuin viimeistää päivää. Saalinki torkkui, ei sen tarvinnut edes pitää jalkaansa kunnolla ylhäällä, jalka kun lepäsi tuen päällä. Timppakin piti pienen kahvipaussin saatuaan pari jalkaa valmiiksi syöttäen samalla Saalingille kuivattua ruisleipää perustellen asiaa sillä, kuinka epäreilua on, jos me mussutamme kahvipullaa eikä hevosparalle riitä mitään.

Marjutkin totesi miehensä muuttuneen ihan höpsöksi, ei Timppa kuulemma heidän hevosilleen ihan noin pehmeän pullava ole. Saalinkikin katselee Timppaa niin räpsyripsisen pehmeästi, että tässähän pitää kohta olla kateellinen oman hevosensa kiintymyksestä! Mutta nyt on Saalingillakin uudet kengät jalassa, vähän kuin joululahjana, jonka päälle tamma itse ei ymmärrä mitään.

31.01.2023 Salon Tuoninen

Saalingin pää on laskeutunut aika lailla niin alas kuin mitä se käytävällä ketjuissa seistessään saa päätään laskettua. Selkeän rentoutunut tamma ei ole moksiskaan kirjaimellisesti korviensa juuresta kuuluvasta saksien äänestä, se ei hätkähtele, kääntele korviaan tai edes pälyile minua epäluuloisena. Saan siistiä hevoseni kieltämättä melkoisen rehottavat korvakarvat kaikessa rauhassa, samaten vuohiskarvat. Tasoitan hännänkin, harja näyttää hyvältä eikä vaadi selvittelyä kummoisempaa. Pieniä viilauksia, joilla Saalingin ulkoinen olemus saa huomattavan ryhtiliikkeen. Johan tamma näyttikin melko metsittyneeltä, ei tosiaan semmoiselta "rento sotkunuttura ja vähän ryppyinen t-paita" -lomalookilta, vaan.. Uuno Turhapurolta. Puolustaudun sillä, että Saalinki tosiaan on ollut lomalla, kisalomalla, mammalomalla, omalla lomalla.. Joka lomalla. Melkein.

Lomaputkeen tulee kuitenkin katkos, ajattelin kiikuttaa Saalingin mammalomansa jäljiltä Kenttäratsastusjaoksen laatuarvosteluun. Hissukseen takaisin töihin ja peruskuntoa tekemään, näytille tosin mennään, ellei tässä tapahdu jotakin karmeaa onnettomuutta tai sairastapausta minulle, hevoselle tai kuljetuskalustolle.
Irrottaessani Saalingin ketjuista tamma vähän hörisee nostaen päätänsä. Askel on pitkä ja rento tamman seuratessa minua pihalle ja tarhaan. Eine, Rinkeli ja Vieska ovat jo pihalla, jokaisen pää kääntyy porttia kohti avatessani sen. Rinkeli tulee vastaan, käy moikkaamassa minua jääden sitten rapsuttelemaan Saalinkia, joka rapsuttaa takaisin. Vaikka näitä hevosia on taas kertynyt enemmän kuin piti, olen älyttömän onnellinen. Arkeni on yksinkertaisen ihanaa, ja niin ovat hevosenikin.

16.02.2023 Tuiki tavallinen maastoreissu

Hyvä sää on houkutellut minut kerta toisensa jälkeen maastoilemaan. Niin kävi tänäänkin, liikutin miltei jokaisen ratsastettavistani tänään metsän puolella, myös Saalingin. Metsäteillä ei ole samalla tavalla tilaa kuin kentällä olisi, mutta ihan hyvin me Sangon kanssa mahduimme tekemään vähän väistöjä, pidentämään ja lyhentämään askelta, kokoamaan vähän enemmänkin. Kaikkea sellaista, mihin ei vaadita useita kymmeniä tai edes useita metrejä tilaa joka suuntaan. Olisihan tässä omaa, ratsastuskäyttöön jätettyä peltoakin lähellä, vaan kun mieli halajaa metsään niin metsässä minä hevosineni pysyin.

Lähdin Sangon kanssa liikkeelle kaksin, Susirajan puolella väki oli siirtynyt kentän puolelle hyppäämään. Seuran puute ei tammani mielialaa lannistanut, eikä kyllä omaanikaan. Kaunis sää, mukavasti lunta eikä paljaita laikkuja, loskaa, jäätä tai muutakaan ikävää. Hyväkuntoiset maastoreitit, jokunen vastaan tuleva lenkkeilijä koiran kanssa tai ilman. Ravureita ei meidän reitillemme osunut.
Houkutus höntsäilyyn kutkutteli vatsanpohjassa, kuiskutteli korviini vähän turhankin hyvin argumentein. Pidin kuitenkin pääni, joten niin oma kuin Sangonkin kroppa joutui töihin. Keskivartalo tiukaksi, hevosen vatsa- ja selkälihaksetkin töihin jalkojen lisäksi. Rento, pehmeä vakaa käsi, koivet takaisin paikoilleen lonkista varpaisiin; nilkkani ja sitä myöten jalkateräni näkyy elävän aivan omaa elämäänsä, kun tarpeeksi rentoudun. Sanko kuunteli tarkkaavaisesti, tuntuma suuhun oli alusta asti pehmeä, koko hevonen oli pehmeä sillä hyvällä tavalla, ei vetelän pullavalla. Pyytäessäni pitkän, rennon makkamuodon jälkeen kootumpaa ja korrektimpaa muotoa ratsuni reagoi hyvin, ryhti parani, kroppa lyheni, takaosa tuli paremmin rungon alle.

Se oli hyvin arkinen maastoreissu ilman säikkymisiä, hauskoja tai edes tavanomaisia eläinkohtaamisia. Minä ja hevonen, mukava hyvän mielen maastoreissu sekä onnistunutta sileätreeniä niissä raameissa, jotka metsätie meille asetti. Sanko tuntui todella hyvältä, kuten aina, rennon pehmeältä ja taipuisalta. Tässähän voi hissukseen pohtia taas valmentautumista Sangon mammaloman jäljiltä, ainakin kevyitä koulu- ja istuntatreenejä. Ellen sitten siemennä tammaa kolmatta kertaa (mikä toki ei niitä treenejä estä, eihän tiineys saman tien lomaa tarkoita). Valintoja, valintoja.. Sanko on ollut oiva emä ja poikansa laadukkaita ratsuhevosia. Tammaahan minä Sangosta toivoisin, mutta kyllä seuraava varsa jää kotiin, vaikka olisikin ori.

04.04.2023 Koulutreeni kera kinttuihmettelyn

Oikea jalkani pysyy kiltisti missä pitääkin, vasen sen sijaan tuntuu seikkailevan ja jos ei koko jalka, niin ainakin jalkaterä, varpaat, haistelevat uteliaana uusia tuulia. Etenkin kulmissa ja kaarteissa huomaan jalkani elävän liiaksikin omaa elämäänsä, ja niin huomaa Sankokin. Tamman taivutus jää välillä vajavaiseksi, kulmat saisivat olla syvemmät, huomaan sen ilman ulkopuolista kertojaääntäkin, jota myös valmentajaksi kutsutaan. Pyydän Sangon käyntiin, nostan hetkeksi jalustimet ylös, tunnustelen istuinluitani, pyörittelen jalkojani lonkista asti auki.
"Johan on", pohdin kaiketi ääneen, sillä ratsuni kääntää hetkeksi korvansa minua kohti. Rapsutan Saavin säkää, annan sen kävellä pidemmällä ohjalla vapaassa, pitkässä muodossa. Saavi kantaa itsensä nopeasti matalampana, rentona, takaosa yllättävänkin aktiivisena mukana pysyen vaikken isommin pyydä tai herättele kaikelta siltä omien koipieni ihmettelyltä.

Lopulta totean, etten ainakaan ole jumissa, tai vaihtoehtoisesti jumi on jo sitä luokkaa, etten enää edes huomaa sitä. Pidän jalustimet Saavin kaulalla, lähden taas ratsastamaan tamman käyntiä ja muotoa, kerään hissukseen ohjat sekä itseni. Ryhti, katse, älä röhnötä, varpaat takaisin!, paskat urheiluliivit, osta paremmat. Saavi kuuntelee, odottaa, tekee pyydettäessä muttei lähde tukemaan tai paikkaamaan minua, ennakoimaan mitään. Siirrän Saavin uran sisäpuolelle, vaihdan suurella, vähän muotopuolella täyskaarrolla suuntaa. Teen saman täyskaarron muutaman kerran uusiksi todettuani, ettei valvovan silmän puute ole mikään syy lepsuilla, kaikkea muuta. Keskityn käyntiin, sen tahtiin, Saavin muotoon. Käynti paljastaa armotta hevosen kunnon; heikkokuntoinen hevonen pyrkii ennemmin hitaaseen raviin kuin reippaaseen, aktiiviseen käyntiin. En huomaa Saavista pienintäkään hinkua vaihtaa askellajia, enkä myöskään väsymisen merkkejä tehdessäni käynnissä vähän kaikkea peruutuksesta pohkeenväistöön, askellajin sisäisistä siirtymistä voltteihin ja kahdeksikkoihin.. Samalla tarkkailen jalkaani, joka vähemmän yllättäen edelleen vetää vähän omaa väliaikaohjelmaansa häiriten minua sekä sabotoiden suoritustamme. Saaville kymppiplusplus, minulle seiska jonka haluaisin olevan tsemppikasi, vasemmalle jalalleni vitonen.

Onneksi tammani on viisas. Se ei ihmettele, hämmenny tai stressaa, vaikka päivänselvästi kesken treenin tapahtui jokin perustavansorttinen suunnitelmamuutos. Eikä Saavi myöskään lähde paikkaamaan vajavaisuuksiani, vaan peilaa rehellisesti vasemman jalkani aiheuttamia puutteita. Tässähän joutuu taas tutkailemaan oheisliikuntaa sekä muutakin. Kauankohan tämäkin jalkaongelma on ollut olemassa ennen kuin huomasin koko asiaa?
Kävellessämme yhtä jalkaa Susirajan kentältä metsätietä pitkin takaisin Tuonisen puolelle Saavi kantaa kaulaansa, päätään, jälleen matalalla, rentona, askel askeleelta uneliaampana. Työt ovat ohi, tamma tietää sen, kohta pääsee torkkumaan. Rapsuttelen hevoseni kaulaa, Saavi heräilee, katsoo minua, painaa päätään jälleen alas. Tästäkin päivästä taitaa jäädä mieleen päällimmäisenä hevoseni hienous, ei jalkani yllättävä seikkailullisuus.

26.07.2023 Arkimerkintä, jossa ei tapahdu mitään

Pehmeä turpa osuu käsivarteeni kuin tervehdyksenä. Käännyn, katselen kaulaansa kurottelevaa Saalinkia, jonka turpa laskeutuu käsivarreltani alemmas kohti taskujani.
"Voi kuule tyttöseni, ei ole herkkuja", naurahdan, jätän tarhan siivoamisen toviksi ja rapsuttelen kovasti pyöristynyttä hevostani.
"Jatkahan torkkuja, vien sinut vähän myöhemmin takaisin laitumelle", jatkan jutusteluani samalla vaihtaen rapsuttamisen rystysten pyörittelyyn pitkin harjantyveä ja kaulaa. Vähitellen Saalingin silmät alkavat painua umpeen, torkahtaminen ei ole enää kaukana. Hevosen alahuulikin lähtee aavistuksen väpättäen venymään alemmas rentoutumisen myötä. Lopettaessani rapsuttelun oikein kuulen unikuplan puhkeavan, Saalinki avaa silmänsä katsellen minua hetken kunnes palaa hyvään aurinkopaikkaan jatkamaan aikaisempia torkkujaan, jotka äkillinen herkun- ja kosketuksenkaipuu keskeytti.

Hyvää tahtia pyöristynyt tammani on edelleen oma itsensä, kaikin puolin. Tiineyden aiheuttama ulkoinen pyöristyminen on jäänyt aika lailla ainoaksi muutokseksi, tässä on nyt niin helppo tiineys kuin olla ja voi! Ratsastamisen olen jo jättänyt, ja viime viikolla Saalinki taisi todeta piehtaroinninkin olevan tältä erää pannassa, sen verran raukka ähisi ja puhisi koettaessaan päästä kyljeltä toiselle – ja kylkiasennosta takaisin pystyyn. Saalinki punnersi itsensä ylös ihmeellisen väli-istumisvaiheen kautta, johon kuului myös kropan kääntö toiseen suuntaan etujalkojen varassa. Olisinpa saanut tapahtumasta videon, tämä selitys jättää kaiken sen huvittavan outouden täysin puolitiehen!

Unikupla puhkeaa uudemman kerran, kun siivottuani herättelen Saalingin uudestaan. Tälle päivälle osunut kavioiden vuolu ja pikkuraspailu katkaisi laiduntamisen, mutta eipä tuo tarhassa torkkuminen näy häirinneen rouvan maailmanjärjestystä. Matka takaisin laidunlohkolle taittuu melko verkkaisesti, Saalingilla ei ole kiire yhtään mihinkään enkä minä ryhtynyt rouvaa hoputtamaankaan. Jokunen metri ennen porttia teen ylimääräisen pysähdyksen, rapsuttelen ja suukottelen Saalinkia, joka painaa päätä minua vasten, ei karkaa huomionosoituksiani tai koeta vaivihkaa hivuttautua laitumelle. Laitumella odottavat tammat kyllä katselevat meitä, tulevat vähän lähemmäs, mutta fiksuna porukkana eivät rynni parveilemaan portille. Saan Saalingin nätisti portin vihreämmälle puolelle, ja vaikka viikko sitten aloitettu lohko ruohoineen varmasti houkutteleekin tammani lähtee silti kävelemään kavereidensa luo pelaamatta "tungen turpani välittömästi maahan" -korttia. Vieskan kanssa rapsuttelukin voittaa välittömän heinän pupeltamisen.

08.08.2023 Kolmas varsa

Hivenen myöhässä muihin tammoihin nähden, kuitenkin täsmälleen klinikan arvioimana ajankohtana Saalinki varsoi kolmannen varsansa. Tekisi mieleni sanoa tamman pyöräyttäneen varsansa maailmaan, niin näppärästi se konkaritammalta kävi. Joskus tästä minunkin epämääräisestä valvomisestani on hyötyä, näin koko varsomisen alusta loppuun saaden varmistuksen emän sekä varsan kunnosta, ehjinä ulos tulevista jälkeisistä, sen sellaisesta. Sekä varsan sukupuolesta, totta kai! Vihdoinkin tamma, josta olen haaveillut, ja jollaisen olen useamman kerran ääneen Saalingilta tilannut.

Saalinki suhtautui niin varsaansa kuin minuun varsin leppoisasti. Ihana, pehmeä emänhörinä varsalle, leppoisan kutsuva katse ja elekieli minulle. Aiempienkin varsojensa suhteen Saalinki on ollut varsin rento, siitä ei ole hormonihuuruissakaan kuoriutunut reviiritietoista, pikkuistaan suojelevaa tiikeriemoa. Sain tulla moikkaamaan niin emää kuin tytärtä, joskin odottelin sivummalla hyvän tovin ennen lähestymistä. Kumpikaan ei kaivannut apua, joten turha sinne väliin on saman tien tunkea tekemään itsestään tärkeämpää kuin onkaan.
Tuonisen laitumen mammakerho sai virallisesti uuden jäsenen Saalingin odotusajan päätyttyä. Orivoittoinen varsakatras sai jatkoa tammasta, joka sai jo nimenkin. Jiippi, myötäkäännös. Josko onni ja myötätuuli olisivat pikkuisen mukana läpi sen elämän!