Zombie

Axan näkökulmasta

Zombi seurailee hauskat eriparikorvat hörössä verryttelyalueen ratsukoita odotellessamme omaa verryttelyvuoroamme. Jotkut ovat pukeutuneet tai koristelleet hevosiaan halloween-teeman mukaisesti, toiset ovat täysin tavanomaisissa kisakamppeissa. Zombin koristukset ovat oman kisaporukkamme selkeimmät; olen maalannut tamman kehon täyteen avohaavoja ja ruumismatoja, satulahuopaankin ompelin koristeviiltoja sekä pieniä roikkuvia kangasriekaleita luomaan haudasta noussutta vaikutelmaa. Kirjaimellinen zombiehevonen nimeä myöten! Zombi vain on kovin somanassuinen, leppoisa tamma, jonka uskottavuus epäkuolleena hevosena taitaa jäädä herttaisen yrityksen puolelle. No, en se ole kauhun ystävä minäkään, ja vaikka kasvojeni kallomeikki onkin melkoisen taidokas ei minusta saisi uskottavaa näyttelijää kauhukarnevaaleille.

Kaikista valoista, turvallisiin paikkoihin sijoitetuista kurpitsalyhdyistä ja muista koristuksista huolimatta, syksyinen päivä hämärtyy nopeasti. Pimenee, oikeastaan. Tie mistä nouseva kevyt usva sekä ajoittaiset viileät tuulenvireet tietysti virittävät tunnelmaan, mutta kun se tunnelma pistää jännittämään vähän turhankin kanssa. En ole edes kuullut niitä talliin liittyviä kummitustarinoita kuin sanan sieltä, toisen täältä, jotain kummitushevosesta ja majurista, ja siltikin pälyilen ympärilleni. Tämän takia en katso kauhuelokuviakaan, kuvittelen välittömästi kirvesmurhaajan sänkyni alle sekä tappajaklovnin kylppärin lattiakaivoon. Nytkin jokainen lentoon lehahtava lintu tai väärässä nuotissa naukaiseva kissa saa minut säpsähtämään. Zombi ei onneksi lähde kieltämättä liian herkkään säikkymiseeni mukaan, se vain lepuuttaa toista takastaan edelleen kentälle katsellen, kertaalleen jonkun hevosen perään hirnuen.

Ja joku vastaa. Ei se hevonen, jolle Zombi hirnui, sillä yksikään kentän hevosista ei hirnunut. Ääni kantautuu kauempaa, se kuulostaa huutavalta orilta tavanomaisen tervehdyshirnunnan sijaan. Tähän ääneen Zombikin reagoi, ei säpsähtäen kuten minä vaan päätään sekä korviaan kääntäen, äänen tulosuuntaa kuulostellen. Yksi verryttelyn hevosista ottaa jokusen sivuloikan, hermostuneita pärskähdyksiä, steppaavia askelia. Zombinkin leppoisa jalanlepuutus on loppunut, tamma on parannellut ryhtiänsä.
"Kylläpä jonkun hevosesta lähtee ääntä", eräs aidan vieressä seisova nainen toteaa lopulta vieressään seisovalle miehelle. Kaksikon kuitatessa karmeimman kuulemani orimylvinnän täysin arkisena äänenä rentoudun itsekin, naurahdankin vähän. Kyllä olenkin hölmö, tietysti se on jonkun kisaajan hevonen, kaiketi varikolla ohitettiin turhan läheltä tai muuta semmoista. Vedän syvään henkeä, päästän kaiken ilman keuhkoistani, toinen syvä hengenveto, siitä tasaisempia ulos- ja sisäänhengityksiä. Miten joku voi katsoa aidon innostuneena ja nautiskellen kauhuelokuvia, minä näköjään säikyn ihan jo pimenevää syysiltaa kunhan miljöö on muuta kuin tutut kotikulmat!

Päästessämme Zombin kanssa verryttelemään koetan nauraa koko tilanteelle ja itselleni. Ravaillessamme Zombin kanssa tamma hieman hyytyy katsellen aidan ylitse puurajaan päin.
"No mitä nyt, tyttö, onko siellä joku orava vai -- onko jonkun hevonen irti?" Voisin vannoa nähneeni puiden takana, lomassa, mustan suomenhevosen juoksemassa suota kohti. Hevonen kuitenkin katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, joten tokkopa siellä oikeasti mitään oli, ehkä joku peura, hirvi tai muu metsän eläin. Tämmöisessä hämärässä liikkuva musta möykky voi olla mitä tahansa, hevosihmisenä vain oletan nähneeni hevosen. Jos siellä edes oli mitään. Tosin Zombikin vilkuili metsään..
"Axa hei, lopetappa haaveilu ja ravaile kunnolla tai siirry uran sisäpuolelle." Hätkähdän takaisin nykyhetkeen Sarlotan äänen vuoksi. Hän ohittaa minut Renatan kanssa vilkaisten vielä perääni. Mutisen pahoittelut, rapsutan Zombin säkää kehottaen tammaa sitten vähän reippaampaan raviin sen hiipimiseksi hyytyneen hissuttelumme sijaan.
"Ei siellä mitään ollut, mielikuvitus se vain laukkaa", mutisen itsekseni kuitenkin puita päin vilkuillen. Hyi olkoon, ei ikinä enää kummituskisoihin!

Sarlotan näkökulmasta

Läksimme Axan kanssa Weikkolan kylään, Ruunuhoviin, tallin avajaiskisoihin lähinnä hakemaan tuntumaa tämän vuoden kisoihin. Maistelemaan tunnelmaa, niin sanotusti. Axa starttasi vain kahdella hevosella, metrissä Raunolla ja Lejalla, siinä missä itse leikin Liisaa urakoiden päivän kahdeksan ratsun voimin. Axakin leikki Liisaa, ainakin voitontahdon puhkumisen osalta.

Valitettavasti Axa-parka ei sijoittunut kummallakaan tammalla, mutta siitä huolimatta hänen onnistui niellä harmistuksensa ja taputtaa kätensä kipeiksi napatessani kaksi luokkavoittoa; ensin 120cm voitto Zombin kanssa, sitten vaativa A Vainaan selässä. Jälkimmäinen ihmetyttää minua enempi, meillä meni Vainaan kanssa niin pöyristyttävän hyvin ja harmonisesti!!
Zombin kanssa pärjääminen ei isommin yllättänyt. En minä nyt olettanut voittavani tai edes sijoittuvani, lähinnä tämmösen yhteistyökykyisemmän hevosen kanssa pärjääminen on ennustettavampaa ko Vainaan kaltaisen samaan aikaan herkän ja kovan kaverin. Zombi oli todella hyvässä vireessä, rennonletkeä mutta jäntevä, imi hienosti esteille, oli kanssani ehdottoman samaa mieltä vinolinjojen sekä lyhyiden lähestymisten tarpeellisuudesta. Ratsastan jatkuvasti enempi ja enempi kuin Liisa.. Mutta miksi ei nipistää kokonaisajasta, jos jonkin mutkan voi vetää vähän suoremmaksi? Tavalla tai toisella. Zombi oli aivan samaa mieltä, tamma oli niiiiiin skarppina, täysin keskittynyt, intoa puhkuva kirjava vieterihevonen, jolle ne pari hankalampaakaan lähestymistä eivät olleet temppu eikä mikään. Hyvä, reipas, nätisti pyörivä laukka vei meidät esteeltä toiselle, ei haitannut vaikkei ponnistuspaikka ollutkaan ihan ideaalikohdassa reittivalintojeni jäljiltä. Zombie luki minua, kuunteli apujani, suorastaan täydellisesti, eikä kertaakaan epäröinyt. Sille tuntui olevan täysin selvää, ettei tänään tehty joka esteellä sitä helpointa ratkaisua. Tällä kertaa pieni ahneus tuotti tulosta, mistä tietysti pitää kiittää ja kehua hevosta. Minä olin enempi kapellimestari, Zombie orkesteri. Sinfoniamme soljui sangen suloisesti! Kunniakierroksella piti ihan pikkasen revitellä, kun Zombikin tuntui pörheän ylpeältä.

Ruusukkeen lisäksi saimme tavarapalkinnonkin, Equestrian PRO:n harjakassin valitsemassani värissä. Mietin pitkään keltaista, se kun mielestäni passaa Zombille niin hyvin. Lopulta valkkasin kuitenkin sen pinkin (nimenomaan pinkin, ei vaaleanpunaista), kyse on kuitenkin Liisan hevosesta. Zombihan ei ruusukkeen taikka harjakassin päälle ymmärtänyt, se sai nautiskella muiden hevosten kanssa ylitsevuotavasta porkkana- ja ruisleipätarjoilusta. Meillä oli ihan säkillinen kuivaa leipää matkassa, siitä riitti tuttujenkin hevosille lahjukseksi.