Salaka / Салака

"Soita häly kun verkassa on tilaa, okei?"
"Soitan. Et sä varmaan kauas lähe?"
"En tietenkään, pörrätään ihan tässä tallin lähimaastoissa. Mukavampi se on metsässä kävellä ja aikaa tappaa kuin kentän reunalla odotella. Sitä paitsi Silakka on pikkasen turhan kiinnostunut kurpitsoista, se on jokusta nuollut kuin suolakiveä ja muutaman pienemmän koettanut noukkia hampaillaan kuin minkäkin kahvapallon.." Pudistelen huvittuneena päätäni. Silakan korvat kääntyilevät minun ja Sarlotan välillä, tamma tönäisee turvallaan saapastani koettaen hamuta halloween-asuni (Frankensteinin morsian – harmi, miten kypärä ja se korkea kampaus eivät sovi yhteen!) helmaa hampaittensa väliin. Seuraava tönäisy osuu Sarlotan vasempaan kylkeen; vasemmassa taskussa on yleensä herkkuja. Niin tälläkin kertaa, pussin jämät jotain aivan hirveitä hevosnameja jotka eivät suurimmalle osalle hevosista kelpaa. Vaan Silakallepa kelpaavat, tamma ei edes haistele mitä Sarlotta tarjoaa vaan hotkaisee herkut niihin lainkaan tutustumatta.
"Joku päivä toi syö rekan avaimet."
"Nyt et pelottele, tommonen uhkakuva ei ole käynyt mielen vieressäkään."

Erikan talli maastoineen ei ole Silakalle ennestään tuttu, mikä tosin ei tammaani hetkauta. Rentona, hyväntuulisena itsenään Silakka poistuu pihasta metsään, joka pimeässä, usvaisessa illassa näyttää kauhukertomuksen kulissilta. Kummitusjutut, niin Majuri Heikkisen kuin oman kotiseutuni tarinat, poukkoilevat mielessäni sulautuen iloiseksi kertomusten sekamelskaksi nostaen leveän hymyn huulilleni. Kutkuttavia kertomuksia, erittäin viihdyttäviä, usein traagisiakin, sellaisia. Majurinkin sanotaan etsivän tytärtään hevosineen, Raahen Gunillakin kuulemma kulkee levottomana kun ei eläessään saanut avioitua rakastamansa merimiehen kanssa. En ole koskaan uskonut kummituksiin, joskin kuuntelen ja kerron kummitusjuttuja oikein mielelläni. Harmi, ettei Axa kestä niitä yhtään, halloweenin aikaiset kisareissut sujuisivat niin rattoisasti kohdekaupungin kummitustarinoihin tutustuessa.

Vaikka silmät tottuvatkin hämärään eikä tarkoituksenani ollut alun perinkään umpimetsään suuntaaminen, lisävalo ei haittaisi. Silakka ei onneksi välitä mistään rasahduksista tai rapinoista, joita ympäriltämme kuuluu, tamma tallustelee eteenpäin pää rennosti alhaalla kannettuna, koko keho yhtenä pitkänä makkarana takaosa henkisesti edelleen Erikan tallin varikkoalueella. Vähän kauempana edessämme muutama lintu lehahtaa lentoon puiden oksilta lentäen ylitsemme kohti tallia. Silakan pää nousee, takaosa tuntuu saava etuosaa kiinni, käyntiaskel lyhenee hieman tamman seuratessa lintujen menoa.

Hämärässä metsässä kävellessämme minusta alkaa tuntua kuin joku tuijottaisi meitä. Toisia askeleita ei ole kuulunut, joten perässämme ei kulje toista alku- tai loppukäyntejään tekevää ratsukkoa. Luultavasti jokin pieni eläin tai lintu toljottaa meitä piilostaan, tai vaihtoehtoisesti olen maistellut halloweentunnelmaa riittävän paljon kuvitellakseni kaiken näköistä. Tunne kuitenkin pysyy, eikä ole mitenkään mukava. Silakkakin reagoi, luultavasti omaan hienoiseen jännittymiseeni, kohottamalla päätään sekä kääntelemällä korviaan sinne tänne jäämättä kuulostelemaan mitään ilmansuuntaa.
"Älä sinä lähde tähän mukaan", juttelen Silakalle samalla kännykkääni tarkistaen, "ethän sinä edes ymmärrä mitä tapahtuu ja miksi." Siinä hevoselleni hölistessä teen kuitenkin pidätteen, pyydän Silakkaa pysähtymään, tiedostaen vasta jälkijunassa miksi oikein pyysin moista. Kauempana puiden lomassa seisoo hevonen. Ehdottomasti hevonen, profiili on päivänselvästi suomenhevosen.
"Hei? Oletteko tekin kisaamassa?" Ei vastausta. Hevosen vierelle ilmestyy toinen siluetti, ihminen, joten kenenkään pihasta karannut irtohevonen tämä ei ollut. Pari silmänräpäystä eikä sen enempää hevosta kuin ihmistäkään näy, pelkästään puita sekä pelloilta puiden lomaan hiipinyttä iltausvaa.
"Aivan mahtavaa", totean ihan ääneen, "nyt minä näen jo näkyjä." Sarlotan häly katkaisee ajatukseni ennen kuin laukkaavat yhtään pidemmälle.

Odottaessani omaa kisavuoroani Silakan kanssa sama tuijotetuksi tulemisen tunne palasi, silmäkulmassani häilyy jotain vanhan kentän takaisen puurajan tienoilla. Ajatukseni ovat kuitenkin tulevassa radassa, eivät väsymyksen, liian myöhäisen iltakahvin tai vilkkaan mielikuvituksen luomissa kuvajaisissa. Taidan silti kertoa tämän jutun Hennalle ja Erikalle, tie vaikka pelottelisivat tallilaisia vanhan kentän menoa seuraavalla Majurilla.

Huom. Pari nimeä vaihdettu alkup. tekstistä vastaamaan lähtölistoja.

Rataa kävellessä tutuksi käynyt, perin juurin inhottava, sielua ja itsetuntoa syövä, kylmillä sormillansa jokaista soluani kalvava epävarmuus ilmestyy kuiskimaan korvaani.
"Mitä ihmettä sinä täällä teet, Liisa, Wrightien Misangien Rosengårdien ja Leicesterien seassa? Ethän sinä pärjää omassakaan lajissasi." Ykskaks suutani kuivaa, kurkkuani kuristaa, reittisuunnittelu tuntuu kävelemään opettelevan lapsen haparoinnilta.
"Vai vinolinja tuohon. Kyllähän sillä aikaa säästää, jos ei ota puomia alas, ja sinähän otat sen puomin."
"Kunnianhimoinen, ahne ja röyhkeä reittisuunnittelu sopii ihmisille, joilta löytyy taitoa sekä taitava hevonen. Sinulta vain se taitava hevonen."
"Älä. Edes. Haaveile."

Terapeutillani tulisi olemaan hyvin hauskaa näitä kisoja purkaessa.

Metrikolmenkympin ratakävelyn iloisempi tunnelma tuntuu kaukaiselta. Seura tieten teki paljon, nyt mittailen sarjavälit yksinäni, kallistelen päätäni puolelta toiselle pohtiessani, mistä kaikkialta sekunnin sadasosia nipistäisin, miten uskaliaita reittejä ja ratkaisuja etenkin Silakan kanssa tekisin. Ja kuinka hevoseni taitavat tosiaan olla minua parempia. Sarlottahan se nykyään porukkamme ruusuketoivo on, mikäli nyt tosiaan ohjaan tämän ajatuksellisen junaonnettomuuden näille raiteille. Kiristävä tunne kurkullani kasvaa. Kuka tarvitsee vihamiehiä oman pään hoitaessa roolin näin mallikkaasti?

"Kivan näköinen rata, semmoinen et on tekemistä ja ajattelemista." Nyökkään samalla Silakan kisanumeroa korjaillen.
"Onhan siinä, jo heti kolmos-nelosesteitten väliin voisi ratsastaa.. Tuskin ratsastan."
"Taasko sulla menee joku oman elämän oopperatragedia päässä?" Axa katoaa välittömästi rekan taakse mistä tulikin. Turhaan, olen lähinnä kiitollinen Sarlotan suorapuheisuudesta ja töksähtävästä anteeksipyytämättömyydestä.
"Pitkälti. Tässäkään esityksessä ei ole voittajia, ainoastaan eri asteisia häviäjiä."
"Niin. Liisa mä tiedän et sulla on ny paljon lautasellas enkä ole ihan vakuuttunut siitä et osallistumises oli hyvä idea. Sen minä kuitenkin tiedän, että voit mennä tonne radalle, ratsastaa varman päälle ja lipsutella tuloslistan puoliväliin tai sen alle ja sitten inhota itteäs taas seuraavat pari kuukautta. Tai voit ratsastaa ittes näkösesti, tehdä niitä jänniä reittivalintoja ja tiukkoja kurveja kun Silakan kanssa niitä voi hevosta kiusaamatta tehdä, ja jos otat takkiin ni otat sentäs reilusti yrittämällä ilman et jää jossiteltavaa. En minä vihtis lähtä pääluokkaan himmailemaan vähän sinne päin kun voisin samalla vaivalla ratsastaa tosissanikin." Silakan pää nytkähtää alemmas, tamma selkeästi hamuaa takkini taskuja herkkujen toivossa. Rapsuttelen ratsuni lapaa, otan Sarlotan ojentamat suojat ja kyykkiessäni suojia paikoilleen tunnen Silakan uteliaan turvan pörröttävän hiuksiani.
"Vaan tiedätkö kun minä en viime vuosina oikein ole pärjännyt aivan sama miten olen ratsastanut."
"Tuo itsensä pelkkien kisatulosten kautta arvottaminen on terapeuttis heiniä, siihen en puutu. Joku sut kilparadoille aina vetää takaisin. Ehkä itku silmässä mut kuitenkin. Kannattaa ehkä pohtia mikä. Haluatko jo kypärän hiustes suojaksi?"
"Haluan, kiitos."

Sarlotta ei siloittele tai varo sanojansa, mistä olen vilpittömän kiitollinen. Joskus sitä kaipaa terapian sijaan avokämmentä molemmille poskille, henkisesti tai fyysisesti.

Kaipaan uusia, oikein kunnolla tuntuvia avareita verryttelyssä. Hoen päässäni mantrana sitä mitä erityisesti Sukankin kanssa; kilpailemisen pitää olla ennen kaikkea kivaa ja reilua hevoselle. Ensin mietitään se puoli kuntoon, sitten vasta pohditaan niitä ruusukkeita. En halua voittaa yhden yhtä palkintoa pelokkaalla, pakotettuna suorittavalla hevosella. Silakka nyt ei pelkää mitään, mikä tietysti voi johtua siitäkin ettei se ymmärrä, Silakalla on kaikki hyvin ja verryttelykin on sujunut oikein hyvin kunhan löysin taas narut joista vedellä. Kivan, rennon hevosen kaveriksi kun saisi vielä kivan, rennon ratsastajankin. Mieleni tuntuu mustuneen aivan karrelle palaneeksi, hiiltyneeksi rauniokasaksi yhtenä nopeana leimahduksena, joka ei tulostansa varoitellut tai palokuntaa sammutustöihin odotellut. Jokin keittiöpsykologi päässäni pohtii kovaan ääneen, kestääköhän kanttini arvokisojen pääluokkia ollenkaan ja siksikö kaikki on näin vaikeaa, vaikka matalammat luokat menivät tuosta vain. Toinen, hieman lempeämpi ääni, ehdottaa tämmöisen mielen mustumisen vain kertovan asian olevan minulle tärkeä, mahdollisen ja todennäköisen pettymyksen tuntuvan pahemmalta kuin matalammissa luokissa.

Verryttelehän siinä sitten. Naurattaisi jollei itkettäisi. Mihin ihmeeseen kisahermoni ovat karanneet?

Koetan keskittää ajatukseni muualle, pois pääluokasta, kristallikruunusta, siitä kuinka minä kenttäratsastajana olen eksynyt ammattiesteratsastajien sekaan. Ajattelen hengitystäni, huomaan Silakan kylkien kohoavan sekä painuvan kasaan samaa tahtia omieni kanssa. Tamma on suorastaan liikuttavan kuulolla, vaikka ajatukseni ovatkin harhailleet joka ikiselle harhapolulle joita suoralta kivetyltä tieltä ei pitänyt versoa laisinkaan. Ajattelen rataa, en arvokilpailuna vaan urheilusuorituksena; todella mukava, haastava, riemastuttava rata, aivan upea haaste kelle tahansa – haaste, jota pääsen piakkoin hyppäämään! Ajattelen sitä, kuinka onnekas, ei, etuoikeutettu olenkaan. Voin matkustaa sekä kilpailla, omistaa poskettoman määrän hevosia, elää joka hevosnuoren naiivin idealistista unelmaa joka ei murene, vaikka koko kausi menisi päin helvettiä eikä yhtäkään sponsoria kiinnostaisi. Eihän minulla edes ole niitä sponsoreita kun en ole huolinut, minä itse mahdollista Axan ja Sarlottan kilpailemiset ja mieluusti antaisin muillekin nuorille hevosia käyttöön ihan ettei tämä oma, täysin ansiotta isältä minulle valunut varallisuuteni hävettäisi näin saatanallisesti.

"Cedarhill, Villmar, Leicester, Tuoninen." Valmistautuvien ratsukoiden kuulutus maaduttaa minut takaisin tähän hetkeen. Olemme Silakan kanssa verryttelyhyppymme hypänneet, joten vain kuljeskelemme verryttelyalueella rentoutta hakien, apuja hienosäätäen. Viimeisenä, ontuvana itsetunnonkohotuksena vannon pyhästi hoitavani seuraavat karsinansiivoamiset voittokruunu päässäni, mikäli tähdet osuvat nurinkurisella tavalla kohdilleen. Suupieleni nytkähtää hieman ylemmäs.

Sitä paitsi Sarlotta on aivan oikeassa, jokin minut vetää aina takaisin kilpailemaan karmeimpienkin tappioputkien jälkeen. Minä rakastan tätä, hevosia ratsastusta kilpailemista katkeria tappioita onnistumisen iloa riemunkyyneliä aivan koko hirveää tunnemylläkkää ylä- ja alamäkineen. Hetken kaikki ahdistus, epävarmuus, itsensä soimaaminen, kaikki on poissa, hymyilen levollisesti tammani säkää rapsutellen aidon onnellisena, innoissani tulevaa rataa odottaen. Tulkoot kolme puomia ja karvas tappio jo ennen uusintaa jos oli tullakseen, yhtäkään estettä – henkistä tai fyysistä – ei yrittämättä voitettu.

Poskiini, suupieliini tai muihinkaan kasvojeni lihaksiin ei oikeastaan satu enää. Kaiketi olen menettänyt tunnon tai yksinkertaisesti onnistuin puskemaan säryn pois tietoisuudestani, jonnekin ilon, epäuskon ja tyrmistyksen alle. Silakka allani puhisee jotenkin hirvittävän tärkeän oloisena, ja miksei puhisisi, juurihan me laukkasimme pitkäksi venähtäneen kunniakierroksen Whisperwind Valleyn kilpailuareenan ympäri sellaista vauhtia, joka sai suihkulähdekoristeet muuttumaan etäisesti tunnistettaviksi muodoiksi.

Suihkulähteet, kristallikruunut sun muut konkretisoituivat uudelleen vasta varikkoalueella. Luokkavoittajan heleän pinkki ruusuke sekä voittoloimi olivat tietysti kulkeneet minun ja Silakan mukana, kukkakimppu, pokaali, kristallikruunu sekä palkintorahashekki sen sijaan olivat kulkeneet Sarlotan ja Axan mukana rekalle. Sarlotan hymy on hieman vino, Axan silmät taas säihkyvät aivan kuin hän olisi itse voittanut. Toivottavasti hän ei harmittele omia ratojaan kovin kauaa. Sarlotasta tiedän, ettei häntä hetkauta ruusukkeeton kisareissu.
"Päätit sitten kuitenkin ratsastaa tosissasi", Sarlotta toteaa artikuloiden alleviivatun hitaasti ja selkeästi. Samalla hän ryhtyy rapsuttelemaan Silakan kaulaa ja lapoja tamman nuuhkiessa kasvavalla innolla Sarlotan takin vasenta taskua.
"Hölmö tamma, söit kaikki herkut jo aikaisemmin."
"Herkkutaskun täyttämättä jättäminen on pienten Silakoiden vakava laiminlyönti", naurahdan samalla satulasta laskeutuen. Silakan turpa töksähtää välittömästi kylkeeni; josko täällä olisi herkkuja? Ei? Jokunen kysymysmerkki leijailee Silakan pään päällä tamman pohtiessa seuraavaa siirtoaan. Avatessani satulavyötä Silakka ryhtyy kurottelemaan Axan pitämää kristallikruunua päin.
"Älä anna Silakan haistella sitä, tämä aivan varmasti haukkaa palasen."

Siinä me sitten pyörimme, kaikki kolme, yhtä hevosta hoitamassa. Axa rupesi puuhaamaan Silakalle melassivettä maltettuaan laskea kruunun käsistään, minä ja Sarlotta riisuimme tamman varusteet, harjasimme sen, sen sellaista. Ohjat vaihtuivat käsistä toisiin, ensin minulta Sarlotalle kun halusin kisavaatteet yltäni, sitten Sarlotalta Axalle Axan koettaessa tarjoilla juotavaa hevoselle, joka lähinnä löpsytteli huuliansa melassiveden pinnalla sekä koetti kaataa koko astian.
"Mitäs meinasit Silakan kanssa tehdä?"
"Hmm? Miten niin? En minä sitä myy vaikka tämmösen voiton jälkeen saisinkin kivan hinnan."
"En minä myymistä meinannutkaan, vaan kisauran jatkoa. Lisää esteitä vai kenttää? Silakka voisi olla potentiaalinen Power Jump -hyppääjä." Nyökkään.
"Nyt kun sanoit, niin tottahan tuo. Pitää harkita, josko etsisin Silakalle kisaajan.." Sarlotan silmät pyörähtävät hitaan, näyttävän kehän ympäri.
"Pistät pääsi kuntoon ja hyppäät itse." Hetken hiljaisuuden jälkeen purskahdan spontaaniin nauruun Sarlotan sanojen iskostuessa kunnolla tajuntaani.
"Juu aivan varmasti menen jonnekin Power Jumpiin tekemään itsestäni pellen. Ennemmin minä pistän sinut sinne kisaamaan."
"Minulla tulee seinä vastaan neljänkympin jälkeen, ei puhettakaan et hyppäisin kuuttakymppiä mitä Silakka menee tuosta vain. Ei hyppää Axakaan. Ja vaikka meillä olisi halua tasoamme nostaa ni ei se yhdessä kaudessa tapahdu muutenkaan. Vieraskuskien kanssa vähän sama, varmasti Silakallekin kuskeja löytyisi. Yhteen hitsautuminen kuitenkin vie aikansa ja sinä nyt tunnet hevosesi, voitte ihan huoletta startata kuudenkympin luokissa."
"Vieläkö sinä jatkat?"
"Vähän joo. En ole vieläkään, luokkavoitostasi huolimatta, ihan varma et onko tämä sun kisaamises just nyt hyvä idea. Onhan tässä aikaa sulla käsitellä mörköjäs."
"Nyt lopetat", totean jo vähän tiukempaan sävyyn. Silakka, joka edelleen seisoskelee kanssamme kun kukaan ei ole tammaa reissukarsinaansa vienyt, nostaa päätänsä kertaalleen kaatamastaan melassivesiastiastaan tunkien märän turpansa suoraan poskeani vasten.
"No niin, eiköhän laiteta tämä eväkäs karsinaansa ja lähdetä syömään."