Piironki

Ankkalampi, mikä klassikko. Sellaista vain ei odota maastoesteradalle, ainakaan kovin kirjaimellisessa muodossa. Landepöndeilyn hengessä maastoesteradan esteet oli valikoitu sekä koristeltu samalla innolla kuin rataesteetkin; tavan traktorinrengaiden sun muiden kaverina oli ties mimmoiseksi maalaiskuvastoksi maalattuja maastoesteitä, tai vähintäänkin esteiden ympäristöä oli koristeltu teemaan sopivaksi. Yhdenkin tukin eteen oli isketty vanerista leikattu, komean punaiseksi maalattu traktori. Ihanaa mukavaa turvallista teemalla leikittelemistä sekä vähän hevostenkin testaamista perustukin sijaan esteen ollessa valtava porkkana.

Vesieste kuitenkin tarjosi pienen yllätyksen ihka oikeiden, elävien lintujen muodossa. Vesiestealueen reunoilla, sellaisilla alueilla joille yksikään ratsukko ei suuntaisi, oli kyllä vanerilintuja ja jokunen muovinenkin. Sellaisia muovisia houkutuslintuja, tiedättehän? Jo matkan päästä huomasin vesiesteellä päivystävän toimarin tekevän hätistelyliikkeitä, mikä tietysti näytti hullunkuriselta. En kuitenkaan huomannut sitä pientä uiskentelevaa sorsapartiota niin kaukaa, eikä huomannut Piironkikaan, tai mikäli huomasi sitä eivät polskivat kaakattajat kiinnostaneet. Putteni lähestyi vettä samalla hyvällä rennolla laukalla, jolla olimme siihenastisen maastoesteradan suorittaneet. Lähestyvien kavioitten kumu kuitenkin herätti linnut toimarin hätyyttelyjä paremmin, linnut ottivat.. no, eivät jalkoja vaan siivet allensa pyrähtäen yhtenä pienenä neljän linnun parvena jonnekin vasemmalle toimarin ohi. Sorsat eivät lentäneet ohitsemme, Piirongin kaviot eivät olleet vielä vedessä, meillä oli ihan hyvin aikaa lähestyä vettä. Ja hyvä niin, sillä niin hieno ja varma kuin Piironki onkin, fasaaneita sun muita nähnyt ja kuullut, kyllähän moinen joutsenlammen maalaispainoksen yllätysesitys hieman horjutti hevosparan mielenrauhaa. Orin askel hieman hidastui, lähestymisemme muuttui pikkuisen kiemurtelevaksi, tunsin Piirongin paitsi jännittyvän myös hieman empivän. Nousisiko lammesta lisääkin lintuja? Kehuni varmasti kuuluivat kauas Piirongin laukatessa veteen, veden läpi, siitä takaisin kuivalle maalle sekä väliaskeleen kautta simppelin lyhyehkön pöydän ylitse. Edelleen vähän huolestuneena pöristen Piironki kuulosteli ympäristöään sekä minua äkillisesti alkanutta lintubongaustaan jatkaen. Ammattilaisen ottein ori kuitenkin hillitse hermonsa kyeten niin vesitehtävän kuin sitä välittömästi seuranneen esteenkin puhtaaseen suorittamiseen. Seuraavalla maastoesteellä raudikkoni tuntui jo tyynemmältä, rennommalta, enemmän omalta itseltään. Täytyy olla mielettömän iloinen kun Piironki ei isommin säpsynyt, ei tapahtuman tarvitse olla kummoinenkaan pelästyttääkseen.

Onni on hyvä, varma hevonen.