Mailis

Pelkän isälinjan vuoksi Mailiksen oletetaan olevan enempi koulupuolen hevosia, kenties vaativissa asti tanssahteleva koottujen liikkeiden ja lisäysten kuninkaallinen. No, kyllähän tämä vaativaa menee, joten ei oletus täysin metsään mene. Mailis peri kuitenkin myös hyppääjän lahjoja, ja kenttätallin hevosena Mailis tietysti kilpailee kenttäratsastuksessa. Tammani voisi olla liikkeiltään pykälän tai pari näyttävämpi, kun miettii millaisia pikku liikeihmeitä suvussa on, mutta ei mahda mitään. Lahjoja Mailiksella riittää, sekä hyvä pää, joten en ole jäänyt murehtimaan puolisisarusten ilmavampaa laukkaa tai mahtavampia ravilisäyksiä. Nämäkin selvisivät some- ja tulospalvelukyttäysten jälkeen, ah nykypäivän liki reaaliaikaista kyttäystä!
Kaikkinensa Mailiksen suku on mielestäni kiinnostava, onnistunut ja silti jokseenkin tavanomainen cocktail, jolla aikaansaadaan ratsusuunnan suomenhevosia. Koulu- ja esteosaajia, J-suunta lähempänä kuin moni vähän hianompi ratsuihminen tohtii myöntää – aivan kuin niillä juoksijoilla muka olisi niin merkittävästi erilainen suku, näin kapoisen geenipoolin ja pienen populaation rodulla! Tästä väittämästä huolimatta Mailis on mukavasti erisukuinen muuhun Tuonisen puttepoppooseen verrattuna, ettei nimien vahinkokertausta tarvitse heti pelätä.

i. II+ -palkintoja sekä Paras varsa -mainintoja varsanäyttelyistä, tasaisesti kolmas jokaisessa laatuarvostelussa, aina askellajikokeen paras vaikka kolmanneksi jäikin. Jo nuorena alkanut lupaava kouluratsun ura; helppo A -luokista järjestään sijoituksia ja yli 65% tuloksia. Myöhemmin nousu vaativa B-A -luokkiin, erinäisiä arvokisa- ja mestaruusmitaleita, RKTK-I vuolain kehuin. Laurentti oli isänsä parhaita poikia, selkeän monilahjakas hevonen, jonka kanssa keskityttiin kouluratsastukseen pitkälti omistajan lajisuuntautuneisuuden vuoksi. Parin kauden ajan orilla kisattiin esteitäkin metriin asti; aina puhdas, siisti rata, hyvä hyppytekniikka ja esteälyä, usein ruusuke. Laurentista olisi ollut vaikka mihin, aivan kuten hyvästä yleishevosesta kuuluukin. Kapasiteetin, hyvän hyppytekniikan sekä hienojen liikkeiden (matkaavoittava, irtonainen käynti, jäntevä ravi hienoin lisäyksin, pyöreä ilmava laukka) kanssa käsikynkkää kulki hevosen rehellinen, yhteistyöhaluinen luonne. Laurentti oli itsevarma, sopivasti herkkä muttei kuuma tai säpsy, työteliäs ja toisinaan vakavakin hevonen, hapan muiden orien lähettyvillä sekä pusuja saadessaan, yhtä hymyä esiintyessään.
159cm korkuinen, punaruunikko Laurentti oli vankka, nykysilmin vanhahtavan mallinen ratsu modernin virtaviivaisen sporttipuikulan sijaan. Erinomaiset tyypit ja leimat, hieno ryhti ja rungon syvyys, ylös kiinnittynyt vahva kaula ja pitkät, loivat lavat, joiden jatkona lihaksikas runko, pitkä lanne ja järeät, ventoja vuohisia lukuun ottamatta oikein hyvät jalat. Komea katsella, paikoillaan ja liikkeessä, mistä kieli myös useampi rotunäyttelyiden BIS-sija.
Etenkin kouluratsastajat sekä kouluratsumarkkinoille tähtäävät käyttivät Laurenttia tammoilleen. Kuten hyvän jalostusorin kuuluukin, Laurentti usein paransi heikommankin tamman jälkeläisten laatua vähän joka mittarilla rakenteesta luonteen kautta kapasiteettiin. Vaikka leijonanosa Laurenttilaisista tanssahteleekin kouluradoilla, sen este- ja kenttäradoille päätyneet jälkeläiset ovat osoittaneet olevansa teknisesti hyviä hyppääjiä siinä, missä kouluun panostaneet ovat alleviivanneet jälkeläisten liikkeiden laatua sekä kokoamiskykyä. Laurenttilaiset ovat yleensä selväpäisiä ja palvelevia hevosia,joskus juronsorttisia hevosia, vanha ja vankka tyyppi on pitkälti väistynyt sporttisemman olemuksen tieltä. Ori eli 27-vuotiaaksi.

ii. Yrjänän (160cm, rautias) tuntevat kaikki. Aikansa suurnimiä, eikä aivan joka hevonen, etenkään kylmäverinen, nouse Prix St. Georgesiin! Toki orin kohdalla kuu, tähdet, poikkeuksellisesti suomenhevosen selkään noussut Grand Prix -ratsastaja, hevosen kiltti, nöyrä, työteliäs luonne sekä miljonääriomistajan liki pitäen rajaton tili kohtasivat saumattomasti, mutta mitäs tuosta, sattuuhan noita. Rahalla toki sai parhaat puitteet, ratsastajan ja paljon muutakin, mutta oli Yrjänä myös lahjakas, luonnostaan upea liikkuja, joka olisi voinut ponnistaa menestykseen vaatimattomammistakin lähtökohdista. Raha kuitenkin auttoi, tietenkin, kuljettaen Yrjänää myös Ruotsin ja Viron kilpakentille. Hieman huvittavaa kyllä laatuarvosteluissa, kasvattajakilpailuissa sekä rotumestaruuksissa ori ei koskaan sijoittunut vaan jäi kärkiporukan hännille, avoimissa luokissa raudikko menestyi paljon paremmin. Aktiivinen käynti, todella hieno ravi ja ilmava laukka, kauniit lisäykset ja kokoamiset, vahvuutta ja rentoa jäntevyyttä samassa paketissa. RKTK-I oli tietysti vain ajan kysymys, ja olihan alkujaan toisella palkinnolla palkittu ori hurmannut testiratsastajan rehellisellä yritteliäisyydellään ja yhteistyöhalullaan. Estekokeessa ori sen sijaan oli hyvinkin tavanomainen, vähän turhankin varovainen ja huolestunut, joskin teknisesti osaava.
Oli ori muutenkin hieno, semmoinen nykyään vanhahtavan malliseksi katsottu ratsuori. Hyvätyyppinen ja ryhdikäs, järeillä ja varsin hyväasentoisilla jaloilla seisova hevonen vahvalla kaulalla, syvällä lihaksikkaalla rungolla ja vahvoilla reisilihaksilla. Tätä vähän vanhempaa tyyppiä Yrjänä periyttikin, vaikka vastaparina olisi ollut millainen vinttikoira. Ori jätti selkeän ulkonäköleiman lisäksi 113:sta varsalleen vähintäänkin hyvät askellajit ja hyppykykyä sekä yleensä todella palvelevan, miellyttävän luonteen. Parikymppisenä ähkyyn menestynyt lajilegenda ei kuitenkaan jättänyt itsensä veroisia jälkeläisiä – toki voi olla, että Yrjänän takaa löytyvät miljoonat puuttuivat jälkeläisten omistajilta jarruttaen montaa asiaa kilparatsun matkalla ja koulutuksessa. Ties kuinka monta korkean koulun taitajaa onkaan jäänyt kouluttamatta taitojen ja rahojen kohtaamattomuuden vuoksi!

ie. Mitä saadaan yhdistämällä kaksi ravihevosta? Kasvattajakilpailun esteosion hopeamitalisti! Tai ainakin Leilan tapauksessa edellä kerrottu yhtälö toteutui. Tietysti kasvattaja oli koettanut tammaa radoille, joskin projekti kuivui kasaan jo ennen opetuslähtöä ja Leila myytiin. Se päätyi ratsuksi, sen lahjat huomattiin, alkoi alun perin ajateltua määrätietoisempi treeni jota juhlittiin ensimmäisen kerran kasvattajakisan estehopealla (koulupuolen sijoitus oli 11.). Myöhemmin Leila osoitti kykynsä vähän joka lajissa voittaen ja sijoittuen tasoilla helppo A, 100-110cm, helppo-CIC1 sekä noviisi valjakko; täysin yllytyshullu kokeilu, sillä omistajakin oli valjakkoajossa keltanokka. Iloinen, rempseä Leila tarttui aina innolla toimeen, ei tuntunut hätkähtävän mitään pitäen päänsä kylmänä tiukoissakin tilanteissa. Ruokaansa se tuppasi vahtimaan ollen melkoisen kärttyinen, mikäli joku koetti samalle heinäkasalle, muutoin tamma oli työnteon ulkopuolellakin aurinkoinen, rempseä kaikkien kaveri.
Kovastihan 157-senttinen ruunikko näytti ravurilta, mutta se kokosi ja hyppäsi erinomaisesti, laukkasi hienosti ja käveli mallikelpoisesti. Ravi oli alkujaan "kauhovaa ja pompottavaa", siitäkin päästiin treenillä yli, vaikkei harjoitusravissa istumisesta koskaan mitään elämystä tullut. Ilmeikäs pää, ylös asettunut kevyt lyhyt kaula, pitkät pystyt lavat, pitkä runko, vahva takaosa kantavalla lanteella ja pitkät ohutsääriset ventovuohisiset jalat - plussaa ja miinusta, mutta miinuksineenkin Leila oli loistava käyttöhevonen, joka suoriutui töistään kunnialla montaa kompaktirunkoisempaa lajitoveriaan paremmin. RKTK-I tuli tietysti suoritusten perusteella. Valitettavasti Leila menehtyi vain 14-vuotiaana varsomisen jälkeisiin komplikaatioihin. Poikansa jatkoi emänsä kavionjäljissä tehden pitkän, monipuolisen kilpauran sekä jatkaen sukuaan. Leila onkin poikansa kautta monen kilpailevan suomenhevosen, etupäässä kouluhevosten mutta enenevissä määrin myös este- ja kenttäratsun, takana.

e. Manta kasvoi kauniimmaksi ja sporttisemmaksi kuin kukaan odotti. Tamma oli ryhdikäs, päänsä muodon vuoksi suorastaan ylväs, ja tietysti hienomuotoinen, joskin leveästi liittyvä kaula, vähän pitkähkö mutta lihaksikas ja syvä runko auttoivat asiaa. Tamman etuset olivat valitettavan suppuvarpaiset ja kintereet käyrähköt, mutta niillä jaloilla Manta teki pitkän, ehyen kilpauran, eikä vanhanakaan isommin oireillut kinttujaan – itse asiassa hampaat heikkenivät ennen jalkoja. Tyypeistä ja leimoista niin jalostusarvostelun kuin rotunäyttelyiden tuomari kirjoittivat kahdeksikkoa. Manta oli varsin näppärä R-suunnan suomenhevonen, 155 senttimetriä punarautiasta vähintään perushyvää puttea.
Eniten raudikko säväytti liikkeillään ja hyppykyvyllään, ihastutti luonteellaan. Nuorena Manta ei vienyt nimiinsä laatuarvostelujen tai kasvattajakilpailun mitalisijoja, aikuisena tamma sen sijaan toi kotiin ruusukkeen poikineen, esterotumestaruushopean ja kenttärotumestaruuspronssin suurimpina saavutuksinaan. Manta liikkui rennon elastisesti suorin, ilmavin liikkein, se hyppäsi varmasti nopein ponnistuksen ja pyörein hypyin ja aivan selkeästi nautti kaikesta mitä teki. Rauhallinen, rehellinen ja innokas olematta kuumuva, sopivasti herkkä muttei hermostuva – Manta oli monella tapaa hevonen, jonka kaikki halusivat. Jalostusarvostelussaan se sai selkeästi korkeimmat käyttökoepisteet ja ensimmäisen palkinnon sinivalkean ruusukkeen suitsiaan koristamaan.
Aktiivikilpauransa jälkeen Manta on tehnyt kuusi varsaa. Sille on käytetty hyvin monipuolisesti erisukuisia ja -tyyppisiä oreja, mikä osaltaan selittää varsojen suuret eroavaisuudet niin rakenteen kuin luonteenkin osalta. Mantalaiset ovat kuitenkin kaikki käyttöhevosia, jotka ovat yltäneet jopa vaativiin koululuokkiin, 120cm esteradoille sekä CIC1-kenttäluokkiin – aivan kuten emänsäkin. Tamma lopetettiin sen ollessa 26-vuotias hampaiden kuluman ja ruoansulatusongelmien vuoksi.

ei. Olihan Huuko (rautias, 155cm) kieltämättä matalaryhtinen ja ruunamainen, semmoinen totaalisen harmiton nallekarhu, jota moni ei oriksi uskonut. Umpikiltti, rauhallinen ja järkevä hevonen, aivan kenen tahansa käsiteltävissä oleva. Huuko ei ollut 40+ rakennepisteen ihme (lyhyt niska, leveästi liittyvä kaula, pitkä pysty lapa, sopusuhtainen runko, suppuvarpaiset etuset mutta hyvä asentoiset takaset) ja liikkujanakin se oli tasaisen varma seiskan arvoinen perushevonen käynnistä laukkaan. Sama turvallinen seiska päti orin hyppytekniikkaan, joskin sen asennetta, rohkeutta ja kapasiteettia kiiteltiin. Huuko olisi toisissa käsissä voinut olla kiva harrastehevonen, josta kukaan ei kuullutkaan, mutta omistajansa olikin kilpailemisesta innostunut. Ruunamainen perusputte teki puhtaita, tasaisia kouluratoja, suoritti kenttäkilpailut varmalla otteella sekä osoitti kykyjään esteradoilla. Ei Huuko aikansa menestynein hevonen ollut, mutta monipuolinen, heA/100-110cm/helppo-CIC1 -tasoilla tuttu näky, ihan palkintojenjaossakin.
Alkujaan ori jalostusarvosteltiin toiselle palkinnolle, I-palkinto kirposi kilpatulosten myötä jalostusvaliokunnan kokouksessa. Kilpatuloksetkaan eivät tehneet Huukosta tunnettua, vaan sen jälkeläiset. Ori oli verrattain edullinen, ja se tiinehdytti erittäin hyvin, joten se sai joka kausi vielä loppukesästäkin tyhjäksi jääneitä tammoja. Huuko tiinehdytti todella hyvin ongelmatammatkin, mikä tietysti lisäsi suosiota. Suurin menestys tuli ihmisten huomatessa Huukon jälkeläisten olevan ryhdikkäitä, sporttisia hevosia, joilta löytyi hyppykykyä, liikettä, kapasiteettia – ja ennen kaikkea isänsä peruja oleva erinomaisen kiltti, tyyni, palveleva luonne. 30-vuotiaaksi elänyt Huuko onkin nykyään suosittu "tyynnyttäjä"; sen jälkeläisiä yhdistetään mieluusti luonteeltaan kuumiin, arkoihin, koviin sukulinjoihin, yleensä erinomaisin tuloksin.

ee. Vihantilaisessa ratsastuskoulussa muistellaan edelleen kaihoten Markettaa (punarautias, 157cm), joka ihastutti niin alkeisryhmän talutusratsuna kuin kokeneimpien oppilaiden sekä opettajien kilpakaverina. Moni oppilas starttasi ensimmäiset koulu- ja estekisansa Marketan kanssa, opettajat taas kiersivät tamman kanssa koulu- ja estekisojen lisäksi myös kenttäratoja – joskus eteläisempää Suomea myöten. Ulkonäöltään tamma ei ollut mitenkään ihmeellinen, enemmän vaatimaton "tasapaksu pötkylä", jolla sentään oli hyvän mittainen kaula, kieltämättä pitkässä ja vankassa rungossaan hyvä syvyys sekä järeät, terveet jalat, olkoonkin suppuvarpaiset ja käyräkintereiset. Marketasta kuitenkin löytyi voimaa, liikettä ja hyppyä, sekä ennen kaikkea nöyrä, työteliäs, kiltti luonne, jonka vuoksi hevonen tuli kaikkien kanssa toimeen ja nousi parhaimmillaan vaativa B -kouluradoille. Esteetkin sujuivat metriin saakka, kenttää startattiin maltillisemmin korkeintaan tutustumisluokassa. Vaikkei Marketta ollut mistään huippu se oli riittävän hyvä, tasainen ja varma napsimaan ruusukkeitakin.
Ensisijaisesti tamma oli kuitenkin opetushevonen, työssään pätevä ja kaikkien rakastama. Marketta antoi aroille ihmisille varmuutta, auttoi kokeneempia vakiinnuttamaan tasoaan sekä toi kaikille onnistumisen kokemuksia. Vakaa, lempeä muumimammaluonne, painonsa arvoinen kultaa, nelijalkainen lapsenvahti ja juuri se hevonen, joka haettiin paikalle kun tarvittiin pomminvarmaa PR-edustusta. Ratsastuskouluvuosinaan tamma myös jalostusarvosteltiin, ja alkuperäisen III- palkinnon noustessa jalostusvaliokunnan kokouksissa toisen palkinnon kautta ensimmäiseksi tallilla järjestettiin komeat kakkukahvitukset. Opetustehtävistä eläköidyttyään Marketta varsoi kolme kertaa. Kaksi sen varsoista on rakenteeltaan varsin tavanomaisia, emänsä kaltaisia pötkylöitä, luonteeltaan kultaa ja nämä kaksi tekevätkin uraa harrastehevosina. Kolmas taas paljastui ryhdikkääksi sporttimallin tekijäksi, joka sai ehdottomasti vanhempiensa parhaat puolet nousten rotumestaruusluokkiin. Marketta eli 27-vuotiaaksi.

Sukuselvityksen kuvat © kuvaajat eivät halua nimiään mainittavan

17.02.2024 Estevalmennus(ko) © Anja Pulska (VRL-14618)

Täällä sitä taas seisottiin, Lissun mailla. Susirajan käännöksestä olin tällä kertaa ajanut kaihoisasti ohitse, tämmöisen vanhan ravitallin pihaan. Pakkanen oli kuorruttanut maalista rapisseet seinät, ja läheisen tarhan portilta minua tuijotti pahansisuisesti musta puoliverinen. Tammaksi veikkasin ihan pelkän ilmeen perusteella.
“Mitä ihmettä!” huudahti minulle hyvinkin tuttu ääni. Liisa, Lissu, kipitti luokseni jäälle auratun pihan poikki kotimainen liinakko narussa. Sen massavaa runkoa katsellessa en kyllä voinut kyseisen orin liikettä kipittämiseksi kutsua, mutta jotakin sen kaltaista sekin kiirehti omistajansa perässä.
Yksikätisten rutistusten jälkeen esittelin kaupan pahvilaatikossa komeilevaa prinsessakakkua.
“Olin seutumilla ja ajattelin piipahtaa kylään, nuhanenäinen narri ohjasi vaan ajamaan Susirajasta vielä eteenpäin”, selitin Lissulle, jota olin seurannut nyt hyytävästä helmikuun viimasta vähemmän hyytävään talliin sisälle. Perunaksi kutsuttu ori völlyi kiltisti karsinaansa, ja kääntyi välittömästi odottelemaan kakkupalaansa. Sen karvaaksi pettymykseksi Lissu sulki kuitenkin oven raudikon turvan edestä ja kopisteli suu jo kuulumisia vaihtaen kohti jonkin sortin sivuhuonetta.

Kahvin tippumista ja prinsessakakun sulamista odotellessa olimme luonnollisesti ajautuneet takaisin tallin puoleen, ja Lissu esitteli minulle hevosiaan. Osa suomalaisista näytti enemmän vähemmän hirsitukin edestä ryöstetyiltä, mutta uskoin silti sokeasti siihen, että kenttäpelejä ne kaikki olivat.
“Ja tämä tässä on Mailis”, Lissu viittasi yhteen karsinaan, jonka syövereistä meitä tervehti pitkä puhahdus ja päivänokosiltaan häiriköity punarautias tamma. Puntaroituaan hetken se kääntyi kuitenkin oven suuntaan, ja kaivelin omia taskujani unohtuneiden namien varalta. Löytyihän sieltä Pohjanmaan pastilli, mutta niistä meillä tykkäsi ainoastaan Rauha, joten odotin varsin kuivaa vastaanottoa myös Mailikselta. Kuten arvasin, pastilli kävi nopean mutkan suussa ja pian tamma sylki sen happamasti olkipedilleen.
“Älä kehtaa kun toinen antaa herkkuja”, Lissu lässytti raudikolleen. Samalla nainen värkkäsi oven salpaa.
“Mulla oli itse asiassa Mailiksen liikutus mielessä juuri. Luuletko, että kakku joutais sulamaan vielä hetken pidempään?” Lissu virnisteli.

Ja niin me olimme ajautuneet kentälle. Lissu oli lähtenyt edeltä Mailista lämmittelemään, kun minä kiskoin lainatoppahousuja jalkaan. Ilman niitä ei valmennettaisi minuuttiakaan näillä keleillä. Nappasin vielä paksummat rukkaset Lissun vaatehuoneeksi muuttuneesta kahvikomerosta (vai miten muuten tämmöistä sivuhuonetta, jossa on kahvinkeitin, nojatuoli ja pirtinpöytä pitäisi nyt kutsuakaan) ja marssin takaisin tammikuun viimaan.
Lissulta oli jäänytkin edelliseltä ratsastukseltaan estekalustoa jälkeen, joten päätimmä viisaina tietenkin hyödyntää niitä. Nainen räksytti selästä säätökorkeuksia ja minä kilttinä asettelin puomeja paikoilleen. Meillä oli pian kasassa kolmen alle metrisien pystyjen jumppasarja.
“En mie kyllä tiedä osaanko enää moisia konkareita valmentaakaan”, huutelin vitsikkäänä ja hypähtelin hieman jalalta toiselle viiman pureutuessa heti varpaisiin.
“Kunhan katsot ja käsket korjaamaan ryhtiä!” Lissu virnisteli Mailiksen selästä. Tamma huiski vimmatusti keskittyen ratsastajansa ohjeistuksiin. Kauniisti se kyllä liikkui, mutta huomautin ylijännittyneisyydestä, jota Lissu yrittikin jo saada ravisteltua. Lopulta Mailis tuntui hieman letkeyttäneen nilkkojaan, joten uskalsimme lähestyä esteitä.
Pudotushan sieltä tuli, kun punarautias lähti suoraa kohti ensimmäistä pystyä. Se tuntui heti vetävän touhun verenmaku suussa, ja Lissulla oli vaikeuksia saada tammaansa tyyntymään saati pysähtymään uutta yritystä ajatellen. Niillä samoilla leiskautuksilla Mailis jatkoi vielä toisen pystyn pudotellen ylimmän puomin, jonka jälkeen Lissu sai raudikon ohjattua sivuun ja raviin.
“Ollaanpas sitä nyt”, nainen puhisi.
“Ota ihan rauhassa vielä lisää kierroksia esteiden ohi. Istu kans syvemmälle satulaan ja laske käsiä” muistuttelin ilmiselvyyksistä, mutta pienet korjausliikkeet Lissussa rentouttivat koko ratsukon yleisilmettä. Kehuin heti kumpaakin ja vannoin, että näytti jo paljon paremmalta.
Yksi käyntikierros ja toinen ravissa tuntuivat vielä löysäävän Mailiksen nutturoita, ja askeleetkin pitenivät.
“No niin, kokeillaas uudelleen. Lähesty rauhassa, aja keskemmäs estettä ja hypätkää vaan sen verran, mitä tarvii”, huutelin nyt uudelleen. Tällä kertaa sarja saavutettiin huomattavasti hillitymmin. Mailis oli taas muistanut, että touhutessa sai pitää myös hieman hauskaakin, eikä estettä tarvinnut hotkia valtavilla harppauksilla; sieltä se edestä löytyi kuitenkin. Ensimmäinen hyppy oli oikein esimerkillinen, hypyn kaari oli kaunis ja kantava, ponnistus ja laskeutuminen horjumaton ja suunta jo seuraavaan hyppyyn. Kakkoseste meni hyvin samassa harmoniassa, kolmannelle ponnistaminen jäi hieman myöhäiseksi ja hyppy matalahkoksi, mutta rimaa hipoen sekin ylittyi ilman kosketusta.
“Hyvä! Korjaa taas omaa istuntaa, et ehtinyt ihan mukaan viimeisessä. Sulle siis lisää reaktionopeutta!” ohjasin ratsukkoa uudelle kierrokselle. Lissu oletettavasti nyökähti satulasta, kiersi kentän ja palasi esteiden eteen. Toinen kerta meni nyt ihan ilman torumisen arvoista palautetta, ja kävin nostamassa viimeistä estettä metriin. Se ei näyttänyt sekoittavan Mailista; se hyppäsi yhtä varmasti ja vakaasti senkin.
Punaposkinen Lissu ratsasti raudikollaan vielä sarjan toisesta suunnasta.
“Nyt riittää, nakit jäätyy!” nainen taputti hansikkaillaan Mailiksen kaulaa ja ohjautui vierelleni. Myös Mailis alkoi väristä hienoisesti pohjoistuulen armottomassa puhalluksessa, klipattu kun oli. Itsekin olin todennut tovi sitten, että varpaat olivat turtuneet villasukista ja kuomista huolimatta. “Hölmö olit kun tämmöseen keliin halusit valmentautumaan. Palelin turhaan, te mitään valmennusta tarvinneet, valmis pari!” sätin leikkisästi ystävätärtäni. Toki valmentautuminen teki aina hyvää, kokeneellekin ratsukolle.
“Lähdehän pelastautumaan jo sisälle ja leikkaa meille kakkua valmiiksi, verrytellään vielä Mailiksen kanssa loppuun”, Lissu irvisti takaisin.
“Tuuhan sitten äkkiä, prinsessakakku on myön suosikki!” virnistin ja lähdin kiitämään taakseni katsomatta tallia päin. Piipahdin vielä matkallani varustehuoneessa, jossa kaivelin esiin kuivauskaappiin sullotun, onneksi nimetyn loimen ja kiikutin kai mielestäni oikean karsinan oveen roikkumaan. Sen jälkeen seurasin nyt jo kärähtäneen kahvin huumaavaa tuoksua kuin verikoira konsanaan, tosin heti ensimmäisenä availin toppahousujen nappeja ja leikkasin kaksi suht samankokoista palaa kakkua, joista tietenkin keikkasin isomman itselleni.