Kuvien © SN

15.05.2014 kiikutin Ankan suomenhevosvarsojen arviointitilaisuuteen, ja tulokseksi pamahti toivottu SV-I pistein 34p. Olen niin ylpeä pikku pöljäkkeestäni!

15.03.2015 lähdin kirjaamaan kullannuppustani. Tulos ilahdutti, vaikka olin sitä odottanutkin; 76p. ja KTK-II! Jestas, miten ylpeä sitä osaa hevosestaan olla.

31.05.2018 Ankka sai uuden sulan hattuunsa, kun tamma palkittiin ERJ-I -palkinnolla. Pisteitä kertyi muikeat 105p.

20.10.2019 pieni pyöreä karvainen Ankkani edusti rotunsa laatuarvostelutilaisuudessa. Pikku kullanmuruni palkittiin SLA-I -palkinnolla, pisteitä kertyi 102. Hieno minisuokkini!

12.07.2020 Ankalle myönnettiin Championin arvonimi.

15.08.2020 Pikkutammani palkittiin KRJ-I -palkinnolla. Kokonaispisteitä kertyi 104,75p.

Vie mut kotiin uudelleen.

Silinterivintiö KISS hurmasi minut jo nimellään, eikä ori ollut pahan näköinenkään, ehei! Ikävä kyllä minulla ei ollut orille sopivaa morsianta, ja kävinkin ilmaisemassa harmini asian vuoksi. Pelastavaksi enkelikseni saapui narri, joka houkutteli minut ottamaan taas yhden kasvatin häneltä. Viehättävän Polkkaaja ja Silinterivintiö KISS pääsivät lemmenlomalle, ja minä jäin odottelemaan, millainen paketti sieltä syntyisikään. Hopeanruunikkoa toivoin, (hopean)ruunivoikkoa pelkäsin.
Kun varsa syntyi, olin onnesta soikeana, mutta sitten iski se normaali ahdistus; mistä minä repäisen nimen varsalle? Onneksi narrilla on hieno nimipää, ja niin hopeajouhisesta nuorikostani tuli Tankoon Tarvitaan Kaksi. Huono lempinimipääni iski jälleen, ja nimi lyheni arkikäyttöä varten Ankaksi.
Lääpin Ankkaa aina kun kerkesin ja kärräsin sitä jokaisiin kissanristiäisiin, joten se tottui monennäköiseen jo varsana. Valitettavasti häsläisyys ei paljosta käsittelystä huolimatta kadonnut, joten minulla on menevä, tekevä sähläritamma, joka kaataa kaiken tieltään eikä kerkeä jäädä edes ihmettelemään syntynyttä räminää. Häsläisyyden lisäksi Ankkaan jäi kitukasvuisuus, mokoma ei kasvanut edes 140cm korkuiseksi - miten helvetissä minun on tarkoitus ratsastaa näin onnettoman kokoisella elikolla?!

Ja mä lupaan et loppuun asti kuuntelen.

Ankka on sähläri, parantumaton tunari ja vähän yksinkertainen höppänä, joskin hyvin rakastettava sellainen. Tamma ei tarkoita pahaa, eikä missään nimessä ole tyhmä, mutta pienhevostamma on kyvytön keskittymään useampaan asiaan yhtä aikaa eikä välttämättä ymmärrä kunnolla sitä yhtäkään. Pohjattoman hyväntahtoisena tapauksena Ankka ei tarkoituksella tee pahaa kenellekään, mutta innostuksensa ja onnettomuusalttiutensa vuoksi tamma saattaa ihan hyvin kaataa hoitajansa kun puskee päätään liian innokkaasti ihanaa rapsuttavaa ihmistä vasten.
Kyllähän tämän kanssa pärjää, huumorintaju vain on koetuksella. Jos ei muuta, niin refleksinopeus ainakin kasvaa, kun Ankkaa pitää vahtia ja pelastaa kaikki mahdollinen sen uteliaalta pikku turvalta ja hampailta, joiden on ehdottomasti natustettava ihan kaikkea sähkölangoista tallikissaan.

Vielä täällä vierelläs mä oon.

Vaikka Ankka nyt rakastaa kaikkea ja kaikkia, erityisesti pikkutamma rakastaa huomiota. Häsläri-ikiliikkuja malttaa seistä paikoillaan tuntikausia, kunhan joku paijaa, rapsuttaa, supisee sokerisia ja jaksaa rakastaa Ankkaa. Hoitaja tosin saa varautua siihen, että Ankka rakastaa takaisin, ja kun Ankka rapsuttaa, niin Ankka myös rapsuttaa, eikä meinaa!
Noin muuten hopeanruunikko on harvinaisen ärsyttävä hoidokki, joka tekisi mieli läimiä pölyharjalla otsaan. Pienhevosen pieneen päähän ei mahdu, että nyt pitäisi malttaa seistä paikoillaan. Aivan sama, hoitaako Ankkaa sen omassa karsinassa, käytävällä vai pesarilla, tamma on jo menossa ja tekemässä jotain ihan muuta. Muutaman kerran Ankka on saanut vetopaniikkikohtauksen unohdettuaan olevansa kiinni, ja kun ketjut eivät ole antaneet myöden tamma on ahdistunut ja säikähtänyt. Varsinaista vetopaniikkia pienhevosella ei ole, mutta sen kanssa kannattaa silti olla tarkkana ja toimia ripeästi. Kaikki hoitotoimenpiteet, varustaminen, eläinlääkärin, kengittäjän ja hierojan vierailut kyllä sujuvat, kunhan kaikki toimivat ripeästi ja ymmärtävät komentaa Ankkaa tarpeen vaatiessa.

Taluttaessa pikkutamma on kuin mikäkin pikkuvarsa, jolle elämä on suuri seikkailu ja kaikki vain leikkiä. Huonomuistisena yksilönä Ankka ihmettelee päivästä toiseen samoja kiviä, kantoja ja aidantolppaa, mutta kun järjen valo on palanut jo ennen syntymää, niin mitä voi odottaa? Reippaana sählärinä Ankka menee minne mielii, koska ei yksinkertaisesti muista narun nokassa olevaa ihmistä. Taluttajan kannattaakin pitää hanskat kädessään, ettei kämmenten iho koe ikävää tapaturmaa Ankan riuhtaistessa itseään kohti äärettömän jännittävää tallin nurkkaa, jota se ei varmasti ole nähnyt ikinä. Jämäkkä, isolla egolla varustettu ihminen saa Ankan talutettua paikasta A paikkaan B ilman välipysähdyksiä paikoissa C, D ja Å, tammaa vain pitää muistaa komentaa. Ankka ei käyttäydy huonosti ilkeyttään, vaan tyhmyyttään ja huonomuistisuuttaan.
Lastaaminen on oma operaationsa, eikä koskaan voi tietää, meneekö Ankka koppiin suoraan, vartin kuluttua vai jättääkö menemättä. Välillä pienhevonen ei ole moksiskaan mistään, vaan kävelee lunkina koppiin mussuttamaan heiniä. Toisinaan kaikki on niin jännää, että Ankan on pakko pysähdellä, tarkkailla tilannetta ja pöristävä kuin viimeistä päivää, jotta se rohkenee astua rampille ja kipittää koppiin. Pahimpina päivinä hevostrailerit ja –autot syövät pieniä hopeavärisiä lintuja –- hevosia, eikä Ankan siis kannata mennä koppiin. Siinä ei auta minkään valtakunnan narunpyörittelyt, liinojen käyttö tai isämeidän, jos Ankkaa hirvittää eikä se halua koppiin se ei myöskään mene koppiin. Hyvin koulutettu hevonen ja näin, eikö?

Mul oli kiire jonnekin.

Pikkutamma on paperilla hyvinkin pätevä yleispeli, joka taipuu koulupuolella vaativaan B:hen ja esteillä metriin. Jossain on menty metsään, kun Ankasta ei meinaa saada tätä kapasiteettia esille sitten millään. Tamman keskittymiskyky on heikko, muisti lyhyt - jos ei jopa olematon - ja intoa on usein enemmän kuin taitoa. Jos (ja kun..) Ankka ei muista, mitä siltä pyydettiin, niin pikkutamma tarjoaa tilalle joka ikistä osaamaansa asiaa ”jos joku nyt kelpaisi!” –periaatteella. Ajatuksen tasolla hirvittävän suloista, käytännössä tekisi mieli alkaa itkeä. Eihän Ankka huonolle muistilleen mitään mahda, mutta se tekee treenaamisesta välillä hyvin, hyvin mielenkiintoista.
Tamma tarvitsee ratsastajan, joka ihan oikeasti ratsastaa jokaisen askeleen, joskus useampaan kertaan. Hopeajouhella on hyvä työmotivaatio ja eteenpäinpyrkimystä, eikä tamma ikinä kiukuttele tai vastustele apuja, vaikka ne olisivat roisejakin. Ankka on niin nöyrä, palveleva ja hyväluontoinen ratsu kuin ikinä voi toivoa, se vain tarvitsee enemmän ohjeistusta kuin lauma aloittelijoita. Tamman muita hyviä puolia on sen keveys, etupainoista jyrää pienhevosesta ei saa tekemälläkään. Pienet avut riittävät, kunhan ne tulevat hyvin täsmällisesti. Ankalle ei kannata kertoa etukäteen, että ”kohta käännytään”, sillä se unohtuu saman tien.

Esteillä Ankan heikko keskittymiskyky korostuu. Pikkutamma rakastaa hyppäämistä, eikä se millään malttaisi keskittyä siihen, mitä esteiden välissä pitäisi tehdä. Askeleen pidennys ja lyhennys, suhteutetuilla väleillä tai ilman, tuntuu täydeltä mahdottomuudelta, kun Ankka laukkaa häntä töttöröllä esteeltä toiselle. Myös hypyt ravista tai ravissa ovat aivan kamalan hankalia, hevonen kun haluaisi mennämennämennä jo. Maapuomit ja kavaletit ovat laskettavissa esteiksi, toisinaan myös kentälle lennähtänyt oksa tai jännä valo/varjo on hyppäämisen arvoinen este. Ankka ei ole turhan kranttu (tai sitten se on vieläkin tyhmempi, kuin mitä olen kuvitellut).
Tamma hyppää enemmän tunteella kuin taidolla. Tekniikka on kelvollinen, mutta ratsastaja joutuu varmistamaan ponnistuspaikat ja tekemään muutenkin älyttömästi töitä, ettei Ankka vain kohkaa menemään. Rata- ja maastoesteillä pienhevonen on aivan samanlainen, eikä elikko ymmärrä, että etenkin kiinteillä esteillä voi käydä pahasti. Kaatumisriski on olemassa, jos ratsastaja unohtuu vain ohjaamaan ja luottaa siihen, että ”kyllä hevonen tietää, mistä hypätä”. Kun ei Ankka välttämättä tiedä.

Kunhan ratsasta tekee koko ajan töitä, tehtävät eivät ole turhan pitkäkestoisia ja ratsastaja tekee vielä vähän enemmän töitä, Ankka on oikein mukava peli. Ei se välttämättä malta esitellä va B –osaamistaan tai suorita rataa tiputtamatta puolia puomeista, koska ei malttanut kinttujaan nostaa, mutta hyvä hevonen se on.
..joka pelkää postilaatikoita. Muuten Ankka ei säpsy tai näe mörköjä, mutta jos maastoretkellä mennään postilaatikoiden ohi, niin Ankka menee kylkimyyryä ja pelkää laatikoita kuollakseen. Varsana tamma haisteli postilaatikkoa, nosti kantta turvallaan ja luonnollisesti kansi tuli alas ja takaisin tamman turvalle – ja se oli hirveää se. Kaiketi postilaatikkokammo on jäänne tuosta överitraumaattisesta tapahtumasta.

Ja mä teen parhaani ja enemmänkin.

Kisapaikoilla Ankka ihan tärisee jännityksestä, ei meinaa malttaa pysyä paikoillaan edes sen vertaa, että kuljetussuojat saisi pois, varustamisesta nyt puhumattakaan. Käsihevosalueella pikkutamma liikkuu jännittyneenä, innostuu välillä hirnumaan lajitovereilleen ja koettaa lähteä tekemään tuttavuutta, jos joku vastaa. Ankka haluaisi olla kaikkien kaveri, tutustua jokaiseen ja saada kavereita, myös niistä, jotka antavat monosta jos liian lähelle menee. Ankkaparka ei ymmärrä, miksi se ei voi käsihevosalueella (tai muuallakaan) mennä miten tykkää. Kaikeksi onneksi tamma kulkee nätisti vierellä, kun kerran pari muistuttaa, kuka komentaa.

Verryttelyissä Ankan kisajännitys purkautuu kaahaamisena, ja on parasta antaa tamman vetää hetki rallia ennen työnteon aloittamista. Ylimääräisten höyryjen päästyä ulos hopeanruunikko saattaa jopa keskittyä aina silloin tällöin, ja on jännityksestään huolimatta aika lailla samanlainen ratsu kuin kotonakin. Ankka liikkuu vähän nykivin liikkein kisajännityksen vuoksi, ja pikkutamman rennoksi saaminen onkin tärkeää, jos haluaa liikkeiden näyttävän yhtään miltään.
Radalla Ankka keskittyy kieli keskellä suuta, yrittää parhaansa ja vähän enemmänkin, kun tamma haluaa niin kovasti olla mieliksi ja saada kehuja ratsastajaltaan ja yleisöltä. Vaikka pienhevosta jännittääkin kisapaikkojen hulina ja tunnelma, tamma rakastaa esiintymistä ja keskittyykin radalla paremmin kuin kotona. Ankka antaa aina kaikkensa, ja vaikka radat voivat mennä täysin penkin alle, vähän sinne päin, hyvin tai erinomaisesti Ankan kanssa kisaamisesta jää aina hyvä mieli. Tamma on niin ihana yritteliäs ja sympaattinen, että tämän kanssa voitto ei ole niin väliksi.

Olit jollekin se ainut.

Jos edes yhden yön hän täällä vielä ois.

01.10.2014 sh-t. Zumbaan Sut Suohon i. Lieto-Vehka
Menestyksekkäästi esteitä ja koulua kisannut, KTK-III -palkittu kaunokainen. yarenin omistama "Zumba" on hieno, lahjakas monitoimihevonen.

On laseissa juotavaa.

Kalenteriin merkitään vain sijoitukset. Yleispainotteisena Ankka kisaa niin esteitä kuin kouluakin.

Taivu tahtooni taivu.

Päiväkirja ja valmennukset.