Siperian Kutsu

Valtava ja vaikuttava taisivat kuvata Sipen isää Oneirosta parhaiten; siinä oli 167 centtimetrin edestä pelkkää klassista vaaleaa suomalaiskauneutta liinaharjoineen ja läsipäineen! Toki massaakin riitti suhteudessa korkeuteen, josta vähintään puolet oli orin itse syömiä, mutta kaikin puolin hieno hevonen, suursuomalainen. Suuria olivat myös Oneiroksen saavutukset; varsanäyttelyistä pelkkää ykköstä, pari ravistarttia, siirtyminen koulu-urille, pari mainittavaa rodun mestaruussijaa lajista ja kantakirjasta kakkospalkinto, jossa kehdattiin moittia lyhyttä, paksua kaulaa ja takakorkeutta. Ehkä siinä jotain perääkin oli, mutta sen ajan suomenhevosista harvalle samoja piirteitä mentiin kehumaan. Pienet ja perinteiset moitteet (vai jo rotupiirteet) nyt oli helppo katsoa läpi sormien, varsinkin, kun kyseessä oli ihan ratsukäytössä palkittu hevonen, ja luonteeltaankin niin mukava ja sopivasti simppeli oriksi. Että kyllä tällä vientiä riitti ne kaikki kolmetoista kesää, kun Oneiros hyppäsi, ja varsoja jäi varmaan nelisen tusinaa. Loppu otti kiinni Oneiroksen lähes kolmikymppisenä rauhallisena ikiunena omassa pihatossaan.

Isänisä Marmorin perujahan nämä jälkipolviensa suuret säkäkorkeudet ovat. Merkitön ja kuparin sävyssä kiiltävä ori venähti kyllä joka suunnasta harvinaisen isoksi, rungossa oli varmaan yhtä paljon mittaa kuin säkäkorkeudessakin, mutta esimerkiksi kaulaa ei tälle suotu sen enempää muussa kuin leveyssuunnassa. Jalat näyttivät tukevilta koivurangoilta, ja kaviot vähintäänkin kahvilautasilta, mutta erityisen hyväasentoiset ne eivät olleet sekä suomenhevoselle tavanomaisesti liikkeiltään ahtaat ja koukerot. Ehkäpä siksi sen kantakirjapalkinto oli rimaa hipova kolmonen kaikkine virheineen, mutta tammanomistajien silmissä palkinto kuitenkin! Moni varmaan hakikin Marmorista sitten tammalleen sitä kokoa, ei sillä, että luonteessa oli motkottamista, rehellinen, yksinkertainen ja kuuliainen hevonen kyseessä. Ratsuna raudikko ei erityisesti loistanut missään lajissa ylitse muiden, Marmori olikin pitkälti sellainen koko perheen harrastushevonen, mutta pari kautta tämä kilpaili vaihtelevalla menestyksellä rataesteillä piirun alle metristä. Tämä astui elämänsä läpi luomuna ja jälkeläisiä siunaantui siksi melko hillitty määrä, mutta kyllä 22 varsaa on ihan hyvä lukema harrasteoriille. Marmorin tarina päättyi lopetukseen liki 28-vuotiaana heikkoon yleiskuntoon.

Isänemä Uralian Oona oli sellainen laadukkaampi suomenhevonen, oikein kaunis tähtipäinen vaaleanruunikko ja jalostettu kouluratsastukseen. Se vaikutti koko elämänsä kasvattajallaan, joka toi tammaa hyvin esille jalostustyönsä kruunukivenä, ja ihan syystä; tammaksi tyypillisen pitkärunkoinen, mutta sopusuhtainen, hyväjalkainen ja ryhdikäs Oona oli ihan kantakirjattu ykkösellä. Kaula oli tämänkin hevosen lyhyt ja paksu perisynti, mutta kokonaisuutena lausunnossa oli hyvin vähän pahaa sanottavaa. Luonnetta myös kehuttiin kovasti, vaikka todenmukaisesti tamma ei erityisen reipas käyttöosuuksilla ollutkaan, mutta tyyni ja kuuliainen kylläkin. Sen yskivä moottori kantoi kuitenkin ihan helpon ja vaativan radan välimaastoon asti, mutta kilpauransa se teki näistä sillä alemmalla tasolla. Kasvattaja kisasi tällä kymmenen aktiivista vuotta kansallisella tasolla ennen siitostammaksi siirtämistä, ja seitsemänä kesänä se varsoi eri oreista. Sen varsoista tuli kaikista erinomaisia liikkujia ja kestäviä suoritushevosia, mistä Oona vielä sai tunnustusta valionarvolla. Ruunikko vietti loput päivänsä melko pulleana oloneuvoksena kevyessä käytössä, kunnes meni suorilta jaloilta sydänkohtaukseen 24-vuotiaana.

K. Kareliaa muistellaan erityisellä kaiholla, sillä tässä oli monelle se ainut ja oikea suomenhevonen. Iso ja punarautias viirupää tamma, jonka silmissä asui lempeys ja viisaus. Varsa-ajan se vietti varsin pitkään emänsä rinnalla, ja kasvoi melko romuluisia vaiheita ensivuosinaan muutaman näyttelyn arvostelun perusteella, mutta niin se joutsenenpoikanenkin teki ennen puhkeamistaan kukkaan. Viimein kuusivuotiaana Karelia oli ihan hevosen mitoissa ja muodoissa, ratsukoulutettu ja aluetasolla hieman koulua että esteitä kisannut, ja parissa vuodessa se laajensi vielä kenttäpuolelle, missä se rynnisteli rodun mestariksi heti ensimmäisenä kautenaan, ja tamma uusi voittonsa vielä 9-vuotiaana. Niillä titteleillä ja parilla ykkösen näyttelypalkinnolla oli hyvä jatkaa kantakirjaan, jossa sielläkin arvostettiin kovasti Kareliaa. Niin kovasti, että se oli suoriltaan ykkösen arvoinen; rakenteeltaan vankka, hyväkaulainen ja suht suorajalkainen, pitkälanteinen mutta lyhytselkäinen, ilmettä kuvattu erityisen kauniiksi ja jopa silkkiset pitkät jouhet oli mainittu erikseen! Liikkeissä oli hieman ahtautta, mutta myös yliastuntaa ja matkaavoittavuutta. Luonteesta saneltiin pelkkää hyvää; nöyrä, ystävällinen, yritteliäs ja reipas taisivat olla ne ensimmäiset pitkästä pätkästä. Kyllähän niin komea kantakirjalausunto kiersi pian kaikkien korvissa, ja tamman jälkeläisiä kosiskeltiin jo ennakoivasti suuntaan että toiseen Suomenmaata. Ensimmäinen orivarsa saateltiinkin maailmalle huokealla hintalapulla, ja toisesta toivottiin tammaa suvunjatkajaksi Karelian omistajalle, vaikka kyllä sillekin oli ostajia jonossa asti jos nyt sattuisikin myyntiin. Semmoinen sieltä sitten saatiin, kaunis liinaharjainen läsipää, mutta valitettavasti emän viimeisillä voimilla; surullisesti Karelia sai jälkikomplikaationa verenvuodon, johon menehtyi vuorokausi varsomisestaan.

Tulipunainen K. Kommandöörikään ei ollut rotuyksilö pienimmästä päästä, mutta tässä kohtasivat sentään muut mittasuhteet sopusuhtaiseen kokonaisuuteen. Lyhyt, kompakti runko, suomenhevoseksi pitkä, mutta tyypillisen leveä kaula ja pihtistä jalkaa vaikka muille asti jakaa, sellaisista palikoista oli tämä ori rakennettu, ja ajallaan kantakirjassa muistettiin mainita tasapuolisesti kyllä kaikista muun sanahelinän ohella. Hieno ja vankan kakkosen ori hyvällä, ystävällisellä ja reippaalla luonteella sekä parilla ravistartilla, unohtamatta hyvin alkanutta uranvaihtoa metristen rataesteiden puolelle! Kommandööri oli siis oikea ilo ja ylpeys sen omistajalle, ja lautakunnan arvostelujen jälkeen olikin hyvä jatkaa käyttönäyttöjen kerryttämistä. Iso ja sukkajalkainen punarautias kilpaili aktiivisesti kaksitoista kestävää vuotta, välillä kavioitaan kostuttaen yleispätevästi kenttäratsastuksen puolelle, mutta pitkälti omistajansa keskitti mielenkiintonsa esteradoille suomenhevosten kärkikahinoihin. Siinä syrjässä Kommandööriä sai luomuna pari kautta, mutta harmillisesti melko vähäisissä määrissä, ja myöhemmällä iällä se ei tiineyttänyt ihan samalla tarmolla kuin aktiiviaikanaan. Neljätoista varsaa jäi kuitenkin tästäkin vieraasta suvusta elämään, ja tulipunainen ori sai tunnustusta kunniakirjan muodossa vielä vanhoilla päivillään varsojen alkaessa kerryttää omaa meriittiään. Kommandöörin viimeinen matka oli 25-vuotiaana kesälaitumelle, jonne se lopetettiin cushingin oireiltua.

Rokokoo se puolestaan eli pullasorsan virkaa siitostammana löhöillen ja jonkin verran ratsastuskoulussa pyörien. Vaaleahapsisesta tammasta tietty piti tulla kasvattajalleen kilpahevonen rataesteille, mutta parin vuoden ratsukoulutuksen jälkeen saatu nivelvamma ei sellaista rasitusta tälle hevoselle sallinut. Onneksi jalostuskäyttö oli ollut Rokokoon kohdalla suunnitteilla sinne kisauran loppuun, ja ihan hyvistä syistä, joten se siirtyi sitten siihen virkaan. Välillä tamma kävi pyörimässä muutamat alkeiskurssit kunnon ylläpitämiseksi kasvattajansa ratsastuskoululla varsavuosien välissä, ja se oli kuulemma kaikin puolin oikein mukava, reipas ratsastettava, hieman kovakylkinen ja -suinen kylläkin. Siinä ohella Rokokoo kävi parit tamma- ja varsanäyttelyt kakkosen palkinnolla, mutta jalostusarvostelua tai kantakirjapalkintoa sille ei omistaja lopulta lähtenyt hakemaan. Kaikin puolin se oli kyllä ihan sievä suomenhevonen kuvien perusteella; hyvät mittasuhteet, lyhyt mutta kevyt ja hyvin kiinnittynyt kaula, pitkä lanne, hyväasentoiset jalat ja nätti pää, ja liikkeessä hyvä yliastunta. Suku oli hyvin ratsukäytössä pärjännyttä, joten vaikka Rokokoolta itseltään jäi puuttumaan meriitti niiltä osin, olivat sen varsat silti ihan käypää ja haluttua kauppatavaraa. Upeat kahdeksan varsaa se rakasti maailmalle, ja vietti sitten loppuikänsä käyskennellen ja lihoen pihatossa. 26-vuotiaana liinaharja päästettiin ansaittuun lepoonsa syntymälehdossaan vanhuuden hiivittyä hampaisiin.

Sukuselvitys © Humutin VRL-14618, kiitos ♥
Sukuselvityksen kuvat ©

08.11.2021 Lapikkaat kohti Pariisia, kirjoittanut ex-omistaja Anja Pulska (VRL-14618)

Minä enää harvemmin intoudun kotimaan rajojen ulkopuolelle kisojen vuoksi, venyttämällä juuri ja juuri naapurimaihin. Lähinnä siksi, että kotimaassakin kilpailujen määrä riittää meidän tarpeisiin, ja toisekseen ihan sen takia, etteivät pitkät matkat houkuttele tälläista kotoilijaa. Olen sen sijaan aina sanonut ratsastajille, että mikäli he joskus kokevat palavaa intohimoa ulkomaiden kisakenttien valloitusta kohtaan, olen valmis sponssaamaan kisaretken kohteeseen, ihan näkyvyydenkin nimissä.

En kuitenkaan ajatellut, että meidän enemmän ja vähemmän täysi-ikäinen ratsastajatrio ilmoittaisi, että tahtoisivat lähteä Pariisiin kisaviikolle. Kyllä siinä sain pari päivää laskeskella ja pohtia ihan tosissani jo, että sanoisinko nyt tosipaikan tullen ei, mutta nuorison ollessa niin luotettavaa sorttia ja vasemman käteni lupauduttua kuskiksi ja kisahoitajaksi hyväksyin ehdotuksen ja aloimme yhdessä valikoimaan mukaan lähteviä hevosia.

Meidän pääpaino osallistuvissa hevosissa taipui myös sinne nuoremman sukupolven puoleen luokkien tasojen ja rajoitusten nimissä. Yritin myös valita sellaisia järkeviä ja kestäviä tapauksia matkaan, jotka edustaisivat myös kunniakkaasti rotuaan ja meidän tallia. Lopulta meillä oli valinnat rajattuna Kassuun, Liituun, Pesoseen, Sippeen ja Noitaan, joista kaikki ainakin jossain määrin täyttivät nämä kriteerit ja olivat jo ratsastajille ennestään tuttuja.

Luonnollisesti ratsujen valikoiduttua ja minun ilmoitettua ratsukot kilpailuihin suunnittelimme kaikille omat treeniohjelmat. Sippe ja tämän ratsastaja Sylvia aloittivat kouluratsastuksen valmentavan kurssin läheisellä ratsastuskoululla. Tuntitoimintaa oli kahtena iltana viikossa, ja siihen päälle Sipellä oli kolmena muuna iltana treenit kotitallilla. Sen lisäksi ohjelmaan kuului tehostetusti hierontaa ja juoksutusta. Viikko täyttyi siis varsin nopeasti, ja jätimme pari lepopäivää nuoren tamman arkeen. Sylvia kuitenkin kävi mielellään myös vapaalla Sipen kanssa maastossa rentouttamassa aivoja ja sivussa kertaili yksinkertaisia sileän tehtäviä retkillään. Olimme selvästi löytäneet hyvän rytmin tamman arkeen, sillä siinä vaiheessa kun oli aika pakata kimpsut ja kampsut matkalle, Sippe oli viimeisen päälle kunnossa, valmis ja tasollaan niin hyvä, kuin nuori hevonen voi olla.

15.04.2024 Saksien epäpyhä houkutus

Saksilla vedetty ratsupotta lienee pahimpia viattoman kaliiperin asioita, joita hevoselleen voi tehdä. Siitä ei kauheasti harjatyyli rumemmaksi muutu, siinä on hevosversio kulhopolkasta! Silti, jollain kierolla, perverssillä tavalla minä kallistelin päätäni, katselin saksia, Sipen harjaa, taas saksia, pää kääntyen kenolleen toiseen suuntaan. Josko sittenkin? Kerranhan se kirpaisee. Tamma itse tönöttää käytävällä kuin tatti, somasti sieviä silmiään kehystäviä ripsiään räpsytellen, silloin tällöin lempeästi höhötellen hörähtäen, autuaan tietämättömänä millaisia väkivallantekoja omistajansa mielessä velloikaan.

Sipen harja on upea, sävystä alkaen. Oikeinoikeinoikein vaalea, käytännössä valkoinen jouhiputous joka kutitteli jo ryntäitä. Eikä edes mikään onneton ohut liru, vaan paksu, hyvinvoiva jouhipilvi, sellainen joka olisi yhä edelleen kunnon harja vaikka siitä ohentaisi puolet ohennuskamman kanssa. Rapsuttelen hajamielisesti Sipen lapaa, tamma ummistaa silmänsä. Sillä ei ole mitään hitauttani vastaan, mikäs kiire tässä on. Ties vaikka ehtisi torkkumaan. Kyllä onni on rauhallinen, leppoisa hevonen. Käännän ajatukseni taas Sipen harjaan, jota en tietenkään oikeasti saksikin mihinkään. Siistisin vain, jotta se pysyisi yhtä hyvänä kuin tähänkin saakka. Noin komeat, oikeasti hyväkuntoiset pitkät jouhet, eihän semmoisia saksita pois omistajan laiskuuden vuoksi! Kyllä minulla sen verran jaksamista pitää olla, että teen vähän ylimääräistäkin hevosteni eteen. Turhamaistahan tämä on, ei Sippe harjansa saksimisesta, edes siitä ratsupotasta, kärsisi. En kuitenkaan suostu olemaan ratsupottaihminen silkasta mallin sietämättömästä helppoudesta. Hulmuharjat, peikkoponit ja heviletit kunniaan!

Hymähdän, jatkan Sipen harjan setvimistä sekä hevosen hajamielistä rapsuttelemista. Kauhea pohdintakaruselli yksinkertaisesta asiasta, jossa ei loppuunsa ollut mitään pohdittavaa. Sippeä tämmöinen ihmeellinen työn keskeytyminen ei haitannut, kaiketi se oli tosiaan vähän torkkunut. Ainakin tamman pää oli hieman laskenut, samaten alahuuli oli alkanut roikkua. Ihana, tyytyväinen murunen, L'Oréal-jouhineen päivineen.

10.01.2025 Aina ei onnistu

Vuodenvaihteen ajan olemme Sipen kanssa lähinnä maastoilleet sekä vähän pyörineet kentällä, aika höntsäilytyylisesti niistä muutamista puomiharjoitteista lukuun ottamatta. Kisataukomme alkaa kuitenkin olla, ainakin ajatuksen tasolla, ohi, joululoma vietetty ja arki edessä. Hevoseni viettävät lomakautensa pätkittäin, etteivät kaikki ole jouten samaan aikaan, Sipen talvihuili osui joulukuulle. Aivan koko kuukautta tamma ei löysäillyt, jottei lihaskuntoa tarvitse hurjan paljoa uudestaan rakennella; kolmen viikon jälkeen lihaksisto rupeaa surkastumaan, veltostumaan, ainakin jos oikein muistan. Kuntokuuri ei ehkä ole tarpeen, tekniikkatreeni sen sijaan ei koskaan tee pahaa! Kummallekaan, hevoselle tai minulle.

Tuossa joulukuun lopulla sulostutin Pulskan Anjan elämää siunaantumalla visiitille Valokylään, Anja kun oli järjestänyt tontilleen norjalaisen Erlingin valmennuksia vetämään. Anjan kertoessa tästä valkkasin ratsukseni Kuksan karauttaen Lappiin, ja tänään ajattelin läpikäydä samoja tehtäviä itsenäisesti Sipen kanssa kuin parisen viikkoa sitten Kuksan kanssa Erlingin (sekä Anjan) valvovien silmien alla. Siirtymisiä, siirtymisiä ja siirtymisiä, puomeilla höystettynä.

Siinä, missä Kuksa meinaa olla umpipahkaa, umpiluuta sun muita umpinaisia asioita, kankea, taipumaton ja muuta vähemmän mairittelevaa, Sippe edustaa aivan toisen lokeron suomenhevosia. Lämpeneminen, töihin herääminen kenties jää hitaaksi, mutten laske sitä viaksi. Tuleepahan oikeasti tehtyä kunnolliset, huolelliset alkuverryttelyt. Tällä kertaa pyörimme Susirajan tilusten sijaan Tuonisen pienemmällä kentällä, enkä metsän läheisyydestä huolimatta lähtenyt alkuverryttelemään puiden sekaan. Pyörimme sitten kentällä, aika lailla tasajalkaa, sillä kävelin pitkän pätkän alkukäyntejä Sipen kanssa. Tamma kulki rentona, pää sekä kaula matalalla, jotenkin ilahtuneen oloisena saatuaan tallusteluseuraa. Toisaalta se tuntui ilahtuvan myös selkäännousustani, ratsutöihin pääsemisestä. Tämä matami nauttii työnteosta!

Sipenkin mittapuulla pitkien verryttelyjen jälkeen rupesimme ihmettelemään niitä siirtymisiä, sekä lähinnä mielen virkistykseksi ja vaihtelun tuomiseksi pohkeenväistöjä. Aivan ilman ulkopuolisen teräviä havaintojakin hoksasin apujeni hienosäädön olevan suoraan sanoen päin helvettiä; väistätin Sippeä aivan liian jyrkästi, kulmat sen sijaan eivät olleet edes loivat vaan ajatuksetta läpi livuttuja, siirtymät joko nopean nytkähtäviä tai hitaasti hiipiviä. Ei pisteitä Tuoniselle. Sippe kyllä teki parhaansa, kuunteli, vastasi hienosti apuihini, tasan tarkkaan tietäen ettei ihan jokaista väärää nuottia tarvitsisi soittaa. Korvani sekä poskiani punoitti, vaikkei kukaan edes nähnyt, enkä ole aivan varma nieleskelinkö häpeää vaiko pientä itseruoskivaista kiukkua. En minä nyt näin paljoa ole konvehdeista ja Vihreistä Kuulista löysistynyt! Sisuuntumiseni toi ratsastukseeni tasaisemman otteen, analysoin ja korjasin vikojani, mutta vaikka miten minä tsemppasin ja Sippekin taisi tsempata – minua, ei itseään – niin kun ei suju, ei suju. Piippuun jäi, puolivillaista yrittämistä. Hevonen teki parhaansa, Sippe oli todella ihana, ymmärtäväinen ja reipas, hyvä ratsastaa. Vika löytyi yksin satulassa istujasta, joka tallissa saattoi vähän itkeä hevosensa lämmintä, lohdullista kaulaa vasten.