Korpipuukannel

© Tuoninen

Historiaa

Ritva Rovio itsessään on melkoinen hevosmaailman persoona. Punainen villiintynyt tukka ja paljon maanläheisiä värejä, sellainen persoona. Tunnetuimpia naisen vinkeitä taitavat olla vaellusjoogaretriitit Lapin erämaassa, vaikka alkujaan tunnenkin Ritvan hevoshierojana. Joka tapauksessa, Ritva on varsinaisen värikäs tyyppi, ja ennen kaikkea tietenkin suomenhevosihminen henkeen ja vereen, ja naisella onkin kourallinen tammoja Kilpisjärvellä lähinnä vaelluskäyttöä ajatellen. Siksi Ritvaa voisin sanoa jo vakituiseksi kahvipöytämme vieraaksi, hevosineen, toki ne eivät ihan pullan äärelle asti kulkeudu (paitsi Ritvan kotona!).
Yksi kaunis kesäkuinen päivä olin sitten vuoroin vieraissa Ritvan luona valmennusreissulla, ja juuri siinä puutarhapöydän ääressä kahvitellessamme eräs utelias kikkarapäinen varsa tunki turpaansa sokerikulhoon. Ja kun minä puhun kikkarapäistä, niin tarkoitan nyt korkkiruuvikiharaista pehkoa; sellaiset tällä varsalla oli, jo ihan maitovarsana. Ritva naureskellen kertoi, että isältä perittyä. Olenkin aina ollut heikkona kiharapäisiin, pisamaposkisiin miehiin. Siitä luonnollisesti jatkettiin juttelemaan varsan suvusta, ja hups, lähdin Ritvan luota muutamaa tonnia kevyemmällä pankkitilillä. Varsa tuli sitten perässä luovutusiässä.
© Humutin ♥

Anjan karsiessa Valokylän hevosia (onneksi lähinnä uusien tieltä vaikka muuta väittikin, tallin tarina ei ollut tullut päätökseensä) olin aika nopeasti heiluttelemassa lompakkoni ystäväni nenän edessä. Tai ainakin olin laittanut jokusenkymmentä.. whatsapp-viestiä, niin ääni- kuin tekstimuotoisia, Lapin suunnille. Ensimmäiseksi iskin silmäni Siperian Kutsuun, jonka halusin muutenkin kuin vain nimen vuoksi, vannon! Tämä Korpipuukannel osui silmiini Siperian Kutsun jälkeen, ja se oli menoa sekin. Ilokseni tarjoukseni hyväksyttiin, minkä vuoksi köyhdyin rahallisesti, rikastuin hevosmäärällisesti, sekä jouduin käymään itseni kanssa varsin tiukkasanaisen keskustelun siitä, ettei tämä tämmöinen jatkuva hevossoppailu nyt vain käy. En tiedä, menikö viesti perille.

Valokylässä ratsutettu Korpipuukannel, Kaara, sai Tuonisessa tiristettyä estetasonsa kymmenen senttiä ylemmäs metrin radoille. Kyllä Anja olisi saman metrin Kaaran kanssa jumpannut, jos olisi asiaan paneutunut. Iloinen, innostunut kikkarajouhinen ratsuni puhkui intoa päästessään haastamaan itsensä, joten kokeilin onneani myös kouluratsastuksen saralla. Helppo A jäi kuitenkin haaveeksi Kaaran tarmokkaista ponnisteluista huolimatta. Mukava helpon tason peli tämä on näinkin, vaikka toki sitä toivoisi suomenhevosensa yltävän helppoon A:han, ei se nyt niin haastava luokka ole. Kaara-paralle oli, raukkariepu.

Kaara sopeutui uusiin kotiympyröihinsä vaivattomasti ja nopeasti, aivan kuten entis-nykyinen tallikaverinsa Sippekin. Osa Tuonisen tammoista kyllä katseli turhan innokkaasti liki tulevaa tulokasta turvanvarttaan pitkin, mikä ei Kaaraa tuntunut haittaavan tai edes hidastavan. Minäkin joudun muistuttavaa kiharapäätä omasta tilasta, rajojen kunnioittamisesta ja sen sellaisesta, Kaara kun tuppaa unohtamaan moiset välittömästi. Onhan tämä ihana, suloinen, sympaattinen ja aina parhaansa yrittävä, mutta pikkasen turhan painava syliteltäväksi.

Luonne

Positiivinen, reipas, seurallinen, joskin vähän pihalla sosiaalisen kanssakäymisen säännöistä sekä totaalisen piittaamaton muiden omasta tilasta.

Sukutaulu

Jälkeläiset

Kilpailumenestys

Päiväkirja & valmennukset