Osobaya Igra Troll

Joko saa jännittää? Edes sillä hyvällä, odottavalla tavalla kuten minun pitäisi jännittää, ei ehkä tällä stressiperseilevällä, ohuesti hermostuneella tavalla kuin minä nykyään tunnun jännittävän? Viime aikoina kisamenestykseni on ollut tavallistakin vuoristoratamaisempaa, jopa niiden tasaisten, kivojen, vähän vähempi lohikäärmemäisten hevosteni kanssa. Sellaisten jotka eivät ole.. Ilkoja.

Ilkan kanssa minä itse asiassa sijoituin Käkiharjujen kenttäkilpailuissa, jotka kokonaisuudessaan menivät melkoisen komeasti penkin alle. Juhannuksen ja Erikan tallin estekilpailuiden lipuessa lähemmäs olen huomannut vellovani epäonnistumisissani huomattavan usein, paljon useammin kuin mietin onnistumisiani. Todella huonoa mentaalipuolen valmistautumista, samalla hirveän tyypillistä pään seinään hakkaamista minulta. Koetan kuitenkin keskittyä nimenomaan niihin onnistumisiin, etenkin Ilkan kanssa, kotitreenien muututtua henkisen kädenväännön SM-kisoiksi.

Onhan se tietysti mukavaa saada hevoselta välitön palaute kaikesta, pidän hevosista joilla on oma tahto ja jotka eivät arastele kertoa pidätteesi olleen turhan pitkä ja junnaava tai vasemman jalkasi seikkailleen jonnekin aivan väärään paikkaan. Ilka vain on ilmaissut tyytymättömyyttään kirkuvan punaisin huutomerkein silloinkin, kun vähempi olisi riittänyt. Olankohautus köyrypukin sijaan. Viimeksi tänään, yhden ihan simppelin metrisen lankun jälkeen, Ilkaa kiukutti jokainen kääntävä apuni joten tietysti tamma protestina lähti oikealle, ei vasemmalle kuten minä pyysin. Paha vain, että minä olin menossa sinne vasemmalle, joten kenttäänhän minä päädyin. Mitään ei sattunut, tippuminen oli todella helppo, nousin nopeasti jaloilleni kauemmas kentälle karannutta lohikäärmettäni pyydystämään. Noustessani takaisin ratsuni selkään jupisin puoliääneen jokaisen epäilykseni yhteisistä sijoituksistamme Ilkan puhistessa kuin mikäkin syöksyyn valmistautuva animaatiohärkä.

On meillä tietysti hetkemme kotikentälläkin. Viime viikko meni melkein kokonaisuudessaan pipariksi, yhtä todella onnistunutta koulutreeniä lukuun ottamatta. Mielenvirkistysmaastommekin meni puihin (heh heh) Ilkan ottaessa yllätysspurtteja ja sivuaskelia joka ikisen tekosyyn varjolla. Mutta ne koulutreenit! Jokin klikkasi, pääsin katvealueelta kantamalle muodostamaan yhteyttä, Ilka oli rennon jäntevä, pehmeä ja jos ei suorastaan kuuliainen niin ainakin hyvin vastaanottavainen. Ehkä ne todella, todella pitkät käyntiverryttelyt tekivät tehtävänsä, tai se aktiivinen venyttelyjumppaaminen sekä hierojalla käyminen, mene ja tiedä. Ratsastin kuitenkin todella tyytyväisellä, hyvin liikkuvalla hevosella samaa suoritusta kahden itsenäisen treenin sijaan.

..ja sitten tämän päivän hyppääminen oli mitä oli. Ja me olemme menossa estekisoihin. Vähänkö Tuonisen Liisalla menee lujaa. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä! Itse olen ammattini ja hevoseni valinnut, Ilkakin on oikeasti aivan ihana ja juuri minun tyyliseni hevonen. Eikä kilpailemisessakaan ole mitään järkeä, jos lopputuloksen tietää ainakin suurin piirtein etukäteen.

"No sehän meni hienosti." Etsin Sarlotan äänestä, kaiken sen huonosti peitellyn huvittuneisuuden alta, edes rahtusta sympatiaa. Ilka puhisee, polkaisee vielä kertaalleen vasemmalla takasellaan maata liimaten korvansa uudelleen niskaan. Tamma puree kuolaintaan, sarjakuvaversioinnissa sen sieraimista nousisi savua liekkien loimutessa pupilleissa. Koetan rentouttaa oman jännittyneen kehoni samalla, kun myötään ohjaa, rapsuttelen venäläistamman säkää sekä kaulaa. Kuulostelen, josko Ilka haluaisi hissukseen keskustella äskeisestä esityksestä ja vaikka yrittää uusiksi.

Haluaisin sanoa valmistautumiseni Häjy Showjumpingiin sujuneen hyvin, luottavaisin mielin, ilman isompaa pingottamista vaikka tavoiterima olikin korkeammalla kuin aikaisemmissa koulukilpailuissa. Kattia kanssa, minähän olin välittömästi kilpailukutsun bongattuani kiskonut poninhäntäni niin kireälle, että sain siinä kasvonkohotuksen aivan kotikonstein. Inhottavaa myöntää, mutta homma meni niin totisen veren maku suussa treenaamisen puolelle, että ryppyotsainen helaruusuke silmissä pingottaminen näkyi - ja näkyy edelleen - niidenkin hevosten treeneissä, jotka eivät ole lähdössä koko kisoihin. Siinä menikin sitten kerrasta Tuonisen Liisan mentaaliakrobatia metsään vanhan tutun pakkopärjäämisasenteen käärittyä jälleen hihansa.

Ilkan kanssa kuitenkin sujui hyvin, jos ei yleisellä tasolla niin tänään. Tuota äskeistä pysty - okseri -linjaa lukuun ottamatta. Luotisuora, helppo lähestyminen, kolme laukka-askelta esteiden välissä, nakkivarma juttu. Käännettyäni tammani kohti pystyä Ilka kuitenkin vaihtoi isomman vaihteen silmään aivan omin lupineen harppoen kamalassa muodossa valtavia laukka-askelia ensin pystylle, sitten todella epätasapainoisen jättiloikan jälkeen puolitoista harppausta, ponnistus ja okserin yli. Ainakin puoliksi, takapuomi lähti takasten matkaan komeasti kolisten aiheuttaen Ilkassa valtaisaa tuohtumusta, jonka se purki epäilemättä komean näköisellä köyrypukilla. Pysyin juuri ja juuri kyydissä. Kokevatkohan uhmaikäisten lasten vanhemmat tämän kaltaisia tuntemuksia, hieman huvittuneen turhautunutta epätoivoa, kun lapsukaisensa tuohtuu, polkee jalkaa, itkee ja huutaa aivan omien päähänpistojensa seurausten vuoksi. Minun nimittäin teki mieli vähän itkeä, Ilka sai syyttää ihan itseään, minä yritin pidättää, ratsastaa tamman fiksumpaan muotoon sen turpa taivaassa alakaula pullottaen koikkelehdinnan sijaan, enkä todellakaan allekirjoittanut sitä laukkaa jolla ne esteet tuli ylitettyä.
"Me vähän hölkkäillään ennen ko tullaan se linja uusiksi, Ilka taitaa kaivata tuumaustaukoa", huikkaan puomin paikoilleen nostaneelle Sarlotalle. Laukkaamme Ilkan kanssa ympäri kenttää, haen sitä pehmeämpää, vastaanottavaisempaa tuntumaa, jollaisen olin aikaisemmille esteillekin saanut. Ilka huiskii hännällään, sivaltaa terävästi kuin ruoskalla, korvat yhä niskassa ja erityisesti etuosa kiukkujäykkänä. Tamma kuitenkin pehmenee, sierainten kuvitteellinen sankka savu ohenee vaaleanharmaaksi usvamaiseksi aavistukseksi, kuolaimen pureminen lakkaa.

Toinen yrityksemme sujuu paremmin, joskaan ei millään tavoin mallikelpoisesti. Ilka muuttuu todella vahvaksi, pidätteet eivät mene kunnolla läpi, ja vaikkei tamma laukka olekaan samanlaista järkyttävää harppomista kuin ensimmäisellä yrityksellä niin ei se silti tälle tehtävälle sovi. Tällä kertaa puomit pysyvät paikoillaan, vaikka pystyllä kolahti etusten ja okserilla takasten vuoksi. Pukitteleminen jäi välistä, sentään.
"Pistähän se okseri pystyksi ja pysty ylijuoksuristikoksi, otetaan yksi lastenallassukellus siihen tehtävään ja sitten jonkun hyvän mielen lopetushypyn kautta loppuverkkaamaan. Ilkalla surraa nyt niin lujaa korvien välissä, ettei tästä tule kohta kuin itku." Tehtävän helpotus ajoi asiansa, ehkei siinä mittakaavassa kuin olin toivonut mutta tilanteeseen, ratsuni tuohtuneisuuteen, nähden päätin kaiken olevan just niin kaunista kuin mahdollista. Yksittäisen pystyn ylitimme huomattavasti tyylikkäämmin, hyvätahtisella laukalla ilman pullottavaa alakaulaa, tie missä kauhovia jalkoja tai hommaa hanskaamatonta hanskat hukannutta ratsastajaa.

Voipi olla, että ne älyttömän komiat helakoristeiset ruusukkeet kiinnitetään aivan toisten ratsujen kuin Liisa Tuonisen Osobaya Igra Trollin suitsiin. No, leuka pystyyn, ei se pää itse itseään seinään hakkaa! Eikusiis. Ei sitä sisutta haasteista selvitä? Se kuulosti paremmalta, mennään sillä.

Vaikka pukeudunkin arjessa varsin mustanpuhuvasti, osaan arvostaa Erikan tallin teemakisojen värikkyyttä. Muut osallistujaratsukot ovat pistäneet värikirjon suhteen parastaan; myönnän avoimesti ja mielelläni häviäväni värikkyydessä, värien yhdistelyssä, koko tässä väri-iloittelussa. Kaivoin minä Ilkallekin kaikkein karseimmat huutomerkkipinkit kamppeet (huopa, otsapanta, suojat, ohjat) jotka vain satulahuoneestani löysin, mutta yritykseni jää vähän kädenlämpöiseksi. Niin siinä käy, kun astuu ulos mukavuusalueeltaan.

Suunnatessani Ilkan kanssa verryttelykentälle ihastelin, jälleen, verryttelyesteidenkin värikkyyttä. Erityisesti iki-ihana, tuttifruttimaut mieleeni tuova moniväriraitainen pystyeste suorastaan piristi. Pitää itsekin maalata puomeja samalla idealla! Ratsuni sen sijaan ei vaikuta olevan vakuuttunut.. noh, mistään. Esteistä, toisista hevosista, minusta. Ilka tuntuu hieman kireältä, se tuhahtelee kuin mikäkin jenkkimedian kliseehumma ja luo murhaavia silmäyksiä liian liki (lue: ihan asiallisen matkan päästä) ohittaneisiin ratsukoihin. Onneksi sidoin sen punaisen rusetin arvon leidin häntään.. Ilkan kiukuttelemisessa ei kuitenkaan ole mitään uutta, joten koetan keskittyä omaan hyvään mieleeni aloittaessani verryttelyn. Ties vaikka saisin tätä iloa, värien arvostusta, hierottua nyrpeään tammaanikin!

Ja paskan marjat. Ilka tuntuu kiskaisseen herneen syvälle sieraimiinsa, eikä verryttelymme ala mitenkään päin harmonisesti. Askelten läpikäyminen tuntuu pieneltä ristiretkeltä, jota tammani hankaloittaa haraamalla vähän joka apua vastaan. Ruunikko liikkuu nykien, nostaa päätänsä kohti taivaita, selkä katoaa altani. Näytämme varmasti juuri niin kauheilta, kuin moni lämminveriravureita morkkaava haluaakin ajatella lämppäriratsukon näyttävän. Sain itseni hikeen silkasta Ilkan rentouttamisesta, jotta ylipäätään sain tamman kulkemaan jotakuinkin oikein päin. Melkein vetäydyin koko luokasta, kunnes joku palanen loksahti paikoilleen saaden homman sujumaan. Huokaisin helpotuksesta, oikeasti ja ääneen, joskin selkeästi liian aikaisin.
Toiselle värikkäälle verkkaesteelle Ilka teki ihan asiallisia hyppyjä. Se ihastelemani, mieltäni kummasti piristänyt tuttifruttipysty sen sijaan sai Ilkan näkemään punaista eikä tamma yksinkertaisesti suostunut ylittämään moista riemunkirjavaa silmäsärkyä (hevosen mielipide, toim.huom.) kertaakaan. Ilka juoksi ohi, kielsi, kerran hyppäsi pystyyn sännäten sen jälkeen esteen vasemmalta puolelta ohitse. Helakka häpeän puna poskillani toi tietysti lisäväriä värikkyysteemaisiin kilpailuihin, mutten osaa olla tyytyväinen tähän pyytämättä ja yllättäen saapuneeseen sävymuutokseen.

Luupää kun olen, siirryn Ilkan kanssa verryttelystä odottamaan vuoroamme. Esteiden välissä ravaillessamme, suorittavaa ratsukkoa tietysti varoen, tarkkailen Ilkan reaktioita tavallistakin tarkemmin. Älä tamma kulta inhoa yhtäkään estettä niin paljon, että juokset ohi tai kiellät. Mennään yli, mielellään yhdessä, ei niin että sinä jäät esteen toiselle minun lentäessä kaaressa ylitse.