Väliaikaissivut pitkälti PKK-kisaamista varten

Kontrasti edelliseen kilpailuuni ei olisi voinut olla paljoa suurempi. Joulukuussa ratsastin Italian Apollosassa, Groeneveld Manorin kentällä Dressage Mastersin kaksi Grand Prix -rataa Gracella. Kansainväliset arvokilpailut, kauden ehdoton huipennus ja vuoden suurin kilpailu. Ratsuni oli aikuinen, kaiken nähnyt ja kokenut konkari, hevonen jonka kanssa saatoin tosissani kilpailla voitosta. Voitinkin, molemmat luokkani.

Italia ja Groeneveld Manor lienevät yhtä kaukana Suomesta ja Vaahterapolusta kuin tämän päivän helppo A on Grand Prixistä. Ratsastuskoulu miljöönä jää kauas Groeneveld Manorin puitteista, ratsastettavat luokat loppuvat vaativiin. Grace on vaihtunut Ljuboviin, aikuinen tamma viisivuotiaaseen nuoreen, konkari vasta uraansa aloittelevaan hevoseen. Ljubovin persoonakin on kaukana Gracesta, vaikka tammat ovatkin emä ja tytär.
Niin mielelläni kuin kilpailisinkin suuremmilla areenoilla, sellaisissa luokissa joita viitsii kouluratsastukseksi kutsua, ratsastuskoulun pikkukilpailut ovat erinomainen paikka aloittaa nuoren hevosen kilpaura. Ljubov tarvitsee rutiinia ja kokemusta, ja ensisijaisesti kilpailukokemuksen vuoksi me täällä olemme. Viisivuotiaalta on aivan turha odottaa samaa suoritusvarmuutta kuin aikuiselta, vuosikaudet kilpailleelta hevoselta. Kilpailen voittaakseni, mutten hevosen kustannuksella.

Katson tammaani, jonka tummat korvat kääntyilevät puolelta toiselle Ljubovin koettaessa napata jokaisen ääneen. Tamma kääntelee korviensa lisäksi päätänsä, jota se kantaa koholla, aivan kuin tuollainen kurottelu merkittävästikin parantaisi Ljubovin näkymiä käsihevosalueelle. Jonkun hirnuessa Ljubov vastaa, hirnunta sulaa innokkaaksi hörinäksi. Aivan eri maata kuin emänsä. Eikä tämänkaltainen vertailu ole reilua hevosta kohtaan, Ljubov ei ole sen enempää emänsä kuin isänsäkään. Taputtaessani tamman kaulaa se kääntää toiveikkaana päätänsä, tönäisee turvallaan käsivarttani hamuten sitten turvallaan kämmentäni herkkujen toivossa. Ainakaan Ljubov ei jännitä vieraassa ympäristössä vieraiden hevosten keskellä, vaan on rento, oma hyväntuulinen itsensä.

Sentään toinen meistä on hyväntuulinen. Tähänkin luokkaan on eksynyt miltei kaikki kuviteltavissa oleva kouluradoille kuulumaton shetlanninponista lähtien, mikä voisi olla huvittavaa ellei olisi niin absurdia. Toki aina parempi kun pikkuponeillakin tehdään jotakin, Suomessa asuessani olen nähnyt turtumiseen saakka lihavia poneja ja hevosia, yleensä suomenhevosia.

Ljubov tuntui verrytellessä hyvältä, nyt vain kävelemme odottaen suoritusvuoroamme. Vieraat hevoset kiinnostavat tammaani edelleen, se hörisee joillekin ohitseen ravaaville hevosille ilahtuen saadessaan satunnaisen vastauksen. Miltei huvittavaa, kuinka avoimen seurallinen ratsuni onkaan minun ollessa kaikkea muuta. Siinä, missä Ljubov tuntuu harmittelevan muiden hevosten harvoja vastauksia, olen itse pelkästään tyytyväinen muiden ratsastajien pysyessä poissa tieltäni. Antonini vain nyökkäsi kevyesti minut huomatessaan, Misangkin ymmärsi jättää minut rauhaan lyhyen sananvaihdon jälkeen.

Suorittava ratsukko pysähtyy hajajalkaiseen lopputervehdykseensä, seuraavan ratsukon jälkeen olisi meidän vuoromme. Näin helpon luokan ratsastan rutiinilla, enkä ratsastuksellisesti erityisemmin innostu tai ilahdu mikäli sijoituksille yllämme. Tämä rata ja pikkukilpailu on hevosta varten. Hienoa tietysti, mikäli Ljubov pärjääkin. Sijoituksia ehtii hankkia myöhemminkin, näin vihreä kilparatsu tarvitsee ennemminkin positiivisia kilpailukokemuksia kilpailutilanteesta itsestään. Menestystä on mukavampi tavoitella rennolla, itsevarmalla, rauhassa tehdyllä hevosella.