Tiuhta

Kapusta, Tiuhta ja Ulka seisovat vieretysten rekan edessä, tässä nimenomaisessa järjestyksessä. Tiuhtan silkka läsnäolo tuntuu tyynnyttävän muita hevosia, luovan sopua sinne missä tavanomaisesti kytisi eripuraa. Tässä tapauksessa Ulka irvistelisi Kapustan suuntaan kunnes tavallisesti kovin tyyni, vähän junttura mutta viisas kaalikeittokauhani kerran ärähtäisi pistääkseen pisteen vanhemman rouvan ilimanaikaselle kiukuttelemiselle. Nyt, kiitos Tiuhtan, moiselle ei ole tarvetta. Ei Ulka erityisen iloiselta näytä, mutta se käyttäytyy, mitä nyt vähän luimii näyttäen hapanta naamaa muttei aktiivisesti tai edes satunnaisesti kalisuttele hampaitansa suomenhevosten suuntaan. Tiuhta, vaikka seisookin erottajana tuikean Justiina-Kapustan sekä äkäisen, kestotyytymättömän diiva-Ulkan välissä, hyvä ettei hyräile. Tamma vaikuttaa levollisen tyytyväiseltä, sen ilme on jotenkin kirkas ja olemus rento. Välillä Tiuhta koettaa jututtaa Ulkaa, joskin kääntyy aina rukkaset saatuaan takaisin Kapustan puoleen pitämään nelijalkaisten ikiomaa marttakerhoa.

Oikea aarre tuo Tiuhta, todellakin. Kaikkien kaveri, hevonen jonka voi pistää mimmoiseen porukkaan tahansa ja aina se löytää kavereita, saa sovun aikaiseksi. Tosin Tiuhtan ikioma ihana ikibestis Kapusta pitää tukevasti ykkösseuran paikkaa Tiuhtan henkisellä rankinglistalla.

Verrytellessämme tulevaa maastoesterataa varten Tiuhta on oma ihana itsensä, avoimen utelias ja selkeä sosiaalinen perhonen. Se ei ole millänsäkään ympärillään pörräävistä tuntemattomista ratsukoista, ohjeita huutelevista valmentajista tai muista ohjeistajista, räksyttävästä russelista tai edes siitä miltei kohdalla pukittavasta kanssakilpailijasta, jonka ratsastajalle toivon kaikkea hyvää ja tyynyynsä kaksi yhtäläisen viileää puolta tulevaksi yöksi. Siinä, missä monen keskittymiskyky voiis herpaantua tai ärsyyntymiskynnys ylittyä, Tiuhta pitää leppoisan tyyneytensä sekä näkee ainoastaan potentiaalisia uusia kavereita. Eikä raudikkoni keskittyminenkään herpaannu, hienosti Tiuhta kuuntelee minua, tekee mitä siltä pyydänkin, hyppää verryttelyesteen toisensa perään luottavaisena niin omiin kykyihinsä kuin siihen, etten pistä sitä liian tiukkaan paikkaan.

Lähtömerkin kajahtaessa meille koetan imeä itseeni osan Tiuhtan rauhallisesta, maailmaa halaavasta itseluottamuksesta rauhoittaakseni vatsassani lepattavat jännityspärjäämishaluperhoset. Ehkä ne perhoset ja minä voimme vielä joku päivä täytellä kimpassa kaverikirjaa Tiuhtan avustuksella?

Sarlotan näkökulmasta

Liisalla on taas tämmönen kausi ja kotkotukset. Edelliset kisat eivät menneet aivan toivotulla tavalla, edellisestä kaudesta puhumattakaan, mutta ainakin Liisa lähti kisaradoille alkuvuoden synkistelyjen jälkeen. Komia Dressage taisi kuitenkin olla vielä joku poikkeuksien poikkeus Liisan kieltämättä ahistuneissa ajatuksissa, sillä näihin kisoihin kuulemma mentäisiin vaikka väkisin pelkkiä viimeisiä sijoja paskaprosentein hakemaan, ilmeisesti joidenkin erikoiseränä myytävien huopien ja otsapantojen vuoksi, jotka ainakin suokeille piti ehdottomasti lähteä hakemaan.
"Jos nyt sinä ja Aino pari ruusukettakin", oli Liisa hevosjakoa pohtiessaan huokaillut. Mielestäni turhankin dramaattisesti, olihan hänkin Erikan tallilta kouluratsastuksesta ruusukkeita kotiin tuonut, kaksin kappalein. Itse en ollut sijoittunut viime kisoissa kertaakaan. Meidän eromme vain on siinä, etten kisaa henkinen nuttura ruuvipenkillä kiristettynä, toisin kuin Liisa.

Ja se hevosjakohan otti koville. Komia Dressagen luokkakokoa ei oltu rajattu kokonaisosallistujien suhteen, jokainen ratsastaja sai kuitenkin startata vain kaksi kertaa per luokka. Fiksu rajaus, etenkin avoimissa luokissa, joihin varmasti tulisi väkeä kenties viime vuottakin enemmän. Liisalle tämä rajaus tuntui kuitenkin olevan pienen kriisin paikka, erityisesti helpon A:n sekä vaativa B:n hevosten suhteen. Eivät häneltä ratsastajat kesken loppuneet, kun minä sekä Kurkisen Aino olimme satavarmoja kanssaratsastajia Liisan hevosille, ja eiköhän Susirajan puolelta irtoaisi lisääkin halukkaita kisaajia ilman sen suurempaa houkuttelemista. Liisan ongelmaksi muodostui hänen hinkunsa ratsastaa valtaosa hevosistaan itse. Tiuhtan ja Ulkan antaminen minun ratsastettavakseni sekä Piironki Ainon aisapariksi selkeästi kirpaisi, joskin minulle ainakin oli alusta asti selvää ettei hän kummallekaan Kapustaansa antaisi (kun se on niin fiksu ja ihana Liisan lemppari) taikka kumpaakaan Ilkan selkään komentaisi (kun se taas on niin kipakka ja tapaus). Samaa ahistusta näkyi vaativa B:n hevosten kanssa Liisan lopulta ilmoittaessani Tontun ja Sirkan minun ratsuinani uutukaisen Noidan päätyessä Ainon ratsuksi.
"Sinunhan sillä pitäisi mennä ko se on noin pieni, vaan tämä ny on vähän tämmöstä korttitalon kokoamista kuluneella pakalla koko touhu", oli Liisa puuskahtanut. Seuraavaksi hän tosin taisi vähän nyyhkiäkin merkatessaan Ainon Sukan ratsastajaksi.

En minä Liisaa moiti. Hevosjaon hankaluudesta sekä sen aiheuttamista hetkellisistä kirpaisuista, siis, siitä alkuvuoden "jätän kisaamiset välistä, valmennan vain ja hautaudun kiven alle" –ulinasta sen sijaan moitin paljonkin. Kyllähän Liisa säännöt ymmärtää ja hyväksyy, eikä hän oikeasti ole mustasukkaista sorttia tai ajattele muiden olevan liian tampioita hevosilleen. Tunteilleen ei kukaan kuitenkaan mitään mahda, eikä siinä ole mitään kummallista jos hiukan kirpaisee joutuessaan luopumaan oletusarvoisesti kivasta kisakokemuksesta.
Täytyy tosin myöntää etten pistänyt lainkaan pahakseni päästessäni pitkästä aikaa kisaamaan pikkuluokkien lisäksi vähän noita niin sanotun vakavamman pään luokkia. Esteihmisiähän minäkin Liisan tapaan olen, vaan kyllä kunnon koulukisahulinakin tekee terää! Ja kun tämmösen Tiuhtan kanssa kisoista on vielä kauhean helppoa nauttia.

Komia Dressagen vuoksi pääsin kotosallakin treenaamaan Tiuhtan sekä muiden kanssa enemmän kuin tavallisesti Liisan ollessa liesun sijaan kotitontilla. Treenasimme molemmat kouluohjelmia miltei uskonnollisella hartaudella, minäkin, vaikka rennommalla otteella olenkin liikenteessä. Rytmitimme koulutreenejä hyppäämisellä, maastoilulla ja uintireissuilla, joskin enimmäkseen ihan kaikki tekemisemme oli lämpöhalvauksen välttelyn puitteissa tehtyä kevytversiota. Tiuhtan kaltaisen kauhean mutkattoman, hevosmuotoisen kauniin kanelipullan kanssa valmistautuminen kisoihin tuntui yksinkertaisen ihanalta – toisin kuin Ulkan, joka tuntui pahoittaneen mielensä jo siitä faktasta, että se oli ylipäätään ilmoitettu johonkin. Sielläkään ei kuitenkaan olisi kattokruunuja!!

Tiuhtapa ei semmoisia kotkotuksia kaivannut, kotona, kisoissa, missään. Viimeiset koulutreenimme Tuonisessa eivät menneet aivan putkeen, mistä tosin syytän etupäässä piinaavan helteistä säätä. Olimme Tiuhtan kanssa molemmat alavireisiä sekä hikisiä jo ennen ensimmäisen alkukäyntikierroksen loppua, joten eihän siitä mitään erityisen komiaa kouluratsastustaiteen malliesimerkkiä kehkeytynyt vaikka kuinka tammaparan kanssa toisiamme tsemppasimmekin.

Ikävä kyllä tuskainen helle seurasi seuruettamme Takapajulasta Tervajoelle. Jokainen osallistuja etsi varjoisaa paikkaa niin autolleen kuin hevosilleen, aivan kuten meidänkin porukkamme. Tiuhta piti suomenhevosmaisella itsepäisyydellä, joskin ilman sitä itsepäisyyttä, positiivisen vireensä yllä vahtien samalla Ulkan, Ilkan sekä muiden tympeiden ilonpilaajien perään toimien porukan tyynnyttävänä voimana, yhteensovittelevana liimana, kuten yleensäkin. Järjestyksenvalvonnallisilta tehtäviltään ehtiessään tamma seurusteli etupäässä Kapustan kanssa; punainen soppakauhaputte ei kauheasti ilmeeltänsä pehmennyt, joskin rupatteli ja rapsutteli Tiuhtan kanssa sopuisassa yhteisymmärryksessä kuten parhaiden ystävien kuuluukin. Itse koetin lähinnä vältellä Liisan kamalaa huumorintajua, joka tuntuu vain pahentuneen helteen pehmennettyä Liisan päätä entisestään. Kyllähän minä hänelle siitä vinoilinkin, ystäviä kun olemme. Toivotin silti verryttelyvuoromme enemmän kuin tervetulleeksi; keskittyisimme molemmat ratsuihimme. Tai minä keskittyisin, Liisallahan tuo puhe taitaa olla jossain yhteydessä hapensaantiin.

Verryttelyssä minua kuitenkin rupesi naurattamaan aivan hillittömän paljon, vaikkei oikeastaan mitään tapahtunutkaan. Ensimmäisten ravikierrosten aikana minusta kuitenkin tuntui kuin olisin aivan väärässä paikassa tai ainakin roolissa. Kyllähän minä olen ennenkin kisannut ja kisaan tulevaisuudessakin, pidän itseäni hevosalan ammattilaisena ja päläpälä, nyt kaikille sanomattakin selvä kliseekimppu tähän. Tiedä sitten johtuiko vaikutelma pääosin harvinaisen tuimailmeisesti Liisasta yhtä tuikean Kapustansa selässä vaiko mistä, mutta tunsin olevani Hyvin Vakavien Kilparatsastajien sekaan vahingossa tai väkisin punkenut alkeisryhmäläinen, joka ei hevoskirjoista poiketen voittaisi muita puolelleen rempseän rehellisellä välittömyydellään sekä vilpittömällä hevosrakkaudellaan. Lienee helle sulattanut omatkin aivoni, kun tämmöisiä mietin. Itsekseni naureskellen sekä vähän hämmentyneenä minua kuulostelevan Tiuhtan säkää rapsutellen jatkoin verryttelyjäni, etsiskellen rentoa, hyväntuulista menoa ratsuni askeleisiin. Pikkasenhan meillä jäi muoto avoimeksi ja kyllä Tiuhtasta pikkasen ilmavampaakin askelta saisi olla irti, kokoamisaste periaatteessa joo riittävä vaan eiköhän tuomari noilla verkka-asetuksilla meidät helppoon Beehen suosittaisi. No, radalla paremmin ja ellei siellä, niin myöhemmin sitten. Liisahan sanoi, että ne oheishärpäkkeet haetaan vaikka sitten peräpään tuloksilla.