Sock Puppet Sanctuary

Lauantai aivan hujahti menemään kahdeksankympin yhden lähdön ja metrin sekä metrikympin neljän lähdön merkeissä. Samanlainen neljän hevosen rutistus oli vielä jäljellä 120cm radalla. Rutiinillahan kisapäivät menevät, tuttua hommaa, minkä lisäksi apukäsinäni toimiva Sarlotta sujuvoittaa aivan joka ikistä asiaa niin paljon, etten usko hänen itse tajuavankaan. Erikan tallin kisoissa nyt sattui olemaan teema tuomassa lisämaustetta moneenkin asiaan, mikä piristää aina. Ja kyllähän tämmönen metsittyny maalaispelle landepöndekisoissa viihtyy.

Käsihevosalueella pyöriessämme hoksasin Sukassa, siis minun hieman huolestuneenahdistusneessa, kaikkeen epäluuloisesti suhtautuvassa hitaasti lämpiävässä Sukassani, omituisia merkkejä. Ruunikko pälyili kauemmas korvat hörössä, valppaana ja uteliaana, jotenkin innokkaan odottavaisena, välillä hirnuen ja höristä höhötellen aivan kuin kaverilleen huutelisi. Muuten ihan hyvä, mutta kun ne Sukan kaverit olivat päiväkarsinassa tai rekassa, ja vaikka Sarlotta nyt jotain Ilkaa täällä taluttelisikin niin ei Sukka kyllä Ilkan perään huhuile. Ilkahan syö tämmösen tossunpehmikkeen välipalaksi..
Aikani Sukan kanssa pyörittyäni, kaula miltei saman mittaisena kuin hevosellani kaiken kyyläämisen jäljiltä, onnistuin löytämään hevosen jolle tammani niin innoissaan höpötteli. Kookas ruunikko puoliveritamma, jota en ihan äkkiseltään tunnistanut. Ohjista pitelevän naisen sen sijaan tunnistin muutoinkin kuin nimeltä, toinen kisoja emännöivistä talliyrittäjistähän se siinä.
"Hei! Anteeksi jos olen tuijotellut, kun tämä minun Sukkani on niin kovasti huhuillut hevosesi perään selkeän ihastuksissaan kuin mikäkin uuden potentiaalisen kaverin äkännyt pikkulapsi. Tuonisen Liisa, hei."
"Ai teille Zira on koettanut jutustella! Henna Pohjoinen, päivää."

Taluttelimme hevosiamme yhtä jalkaa sen mitä ehdimme ennen Hennan ja Ziran siirtymistä verryttelyn puolelle. Tammat tuntuivat tosiaan tulevan juttuun, mitä pidin melkoisena ihmeenä, Sukka kun yleensä lämpenee varsin hitaasti. Ei se yhdenkään oman hevoseni kanssa kertasilmäniskusta kaverustunut, Ziran kanssa meno sen sijaan oli kuin päiväkodissa konsanaan. "Sul on hieno paita, ollaanko kavereita?" "Niin sullakin. Ollaan vaan." Ei onnistu enää näin kolmikymppisenä..

Sukkaa vain rupesi taas vähän ahistamaan ja hermostuttamaan uuden ihQbestiksensä (käyttääkö kukaan tuommoista kieltä enää, edes ironisesti, vai paljastinko juuri kuinka kauhian vanha olenkaan?) kadottua käsihevosalueelta verryttelyn puolelle. Jonkin verran tamma huuteli kaverinsa perään, pikkuisen steppaili, käveli jännittyneempänä. Kyllä Sukka siitä hissukseen asettui, joskin tuntui edelleen melkoisen jännittyneeltä sekä kireältä noustessani satulaan. Oma verryttelymme olikin ennen kaikkea rentouttavaa, aukijumppaavaa sorttia, hypyt jäivät tällä kertaa minimiin. Luotin kuitenkin siihen, ettei näin osaava, rutinoitunut hevonen hirveitä hyppytoistoprässäyksiä ennen rataa tarvitsekaan, tuntuma tulevaan koitokseen ja sitten menoksi.

Nostaessani käteni tervehdykseen huomasin kauempana verkkakentän aidan ulkopuolella Hennan ja Ziran. Henna vilkutti minulle nopeasti huomatessaan minun katsovan kohti. Pieni ystävällinen ele, joka lämmitti mieltäni mielettömän paljon auttaen minua löytämään jonkin sisäisen rauhan pärskivän Sukan kanssa. Maaseututeemaiset esteet tuntuivat olevat ah-niin-kokeneelle kovatasoiselle kenttähevoselleni pikkasen liikaa. No, kyllähän me yli menemme, vaikka lähestyminen olisi mimmoista kiemurtelemista.. Josko Sukkakin vaikka ajattelisi Ziraa, ilahtuisi siitä ja löytäisi itsekin mielenrauhansa ja – ensimmäinen este. Kaikki ylimääräinen katosi ajatuksistani.

Lauantai-iltani sai mukavaa kisojen jälkeistä ohjelmaa Hennan pyytäessä minut ja Sukan pikku maastoretkelle.
"Ihan vain rentoa käyntiä ja hölkkäravia, pikkupalauttelua ja rentoutumista tämän päivän hyppäämisen jälkeen", Henna oli markkinoinut. Olisin tosin suostunut ihan ilman myyntipuheitakin. Sukkaseni ei meinannut sukissansa pysyä, kun iltasella talutin tammani pihalle maastoretkeä varten ja meitä vastassa olivat Henna Ziransa kanssa.

Jutella höpöttelimme Hennan kanssa sitä sun tätä, joskaan emme turhan paljon tällä hetkellä käynnissä olevista kisoista. Enemmän juttelimme kilpailuista sekä erityisesti niiden järjestämisestä yleisellä tasolla, sillä olin rehellisen utelias kuulemaan mistä talliväen järjestystarmo oikein kumpusikaan. Mahtavia teemakilpailuita upeine palkintoineen, ruusukkeetkin olivat aina vähän muuta kuin tukusta tilattavat perusruusukkeet! Aikansa ja paikkansa toki niillekin. Sen verran hölinäni osuivat Maaseutu-Championiin, että kehuin palkinnot vuolaasti läpi. Hieman kieli poskessa itseironian kanssa flirttaillen järjestetyt teemakisat, joista luokkavoittajat saivat kiikuttaa kotiinsa palkintopokaalin, hevosen kaulaan mahtuvan kukkaseppeleen sekä vielä ratsastusloimenkin? Hyvänen aika sitä rahasummaa, joka pelkkiin palkintoihin onkaan palanut! Eivätkä ruusukkeetkaan ole halpa investointi olleet, kun jokaiselle osallistujalle on omansa ja luokan kuuden parhaan ruusukkeet näyttivät ihan itse suunnitelluilta ja tilatuilta niiden katalogiruusukkeiden sijaan. Hennaa nauratti, nauru ylsi välillä silmäkulmiin saakka nostaen pientä kosteuttakin pintaan. Hieman hekotellen hän lupasi välittää vuolaat kehuni myös Erikan korviin. Posket sekä korvat jälleen muunkin kuin auringossa palamisen vuoksi punaisina vaihdoin kiireen vilkkaa aihetta Issaan sekä varsaansa Kahman Kulo-Kauriin eli Kaukoon, ikiomaan oriini joka sattui tallin kasvatteja olemaan. Tietysti käytin tilaisuuden hyväkseni kuullakseni kaiken emätammasta, millainen se oli nuorempana ollut, kuinka ratsukoulutus oli sujunut, millaisia kommelluksia vuosien varrelle olikaan mahtunut..

Ziraa ja Sukkaa ei hölinämme paljoa kiinnostanut, tammoilla tuntui olevan ihan oma marttakerhonsa. Hieman tummempi, pienimerkkisempi Zira toimi selkeästi johtajan roolissa reippaammin valkealla geenipensselillä maalatun Sukkani seuratessa tarkoin uuden ystävänsä esimerkkiä. Sukkahan ei kauheasti matkaevästä napsi, ainakaan puista ja pensaista, voikukat nyt joskus tekevät kauppansa. Mikäli Zira napsi jostakin pusikosta tai koivusta mutusteltavaa kiirehti Sukka samoille apajille muistuttaen aivan lasta, jonka kiireen vilkkaan piti toistaa aivan kaikki minkä siistiksi kokemansa kaveri tai vanhempi sisarus teki. ..siis mehän emme tietenkään Hennan kanssa vain matkustelleet satuloissamme antaen ratsuillemme mahdollisuuden omatoimiseen metsänharvennukseen.

Samoilimme pääosin käynnissä kulkien, välillä rentoa (lue: jopa vähän vetelää) ravia hölkkäillen pitkin Harjun maastoja. Hennan maalailema rentoutuminen toteutui jokaisen osalta, Sukkakin osasi höllätä henkisen nutturansa antautuen nautiskelemaan Suomen kesästä, Harjun maastoista sekä seurasta. Sääkin tuntui illan hieman viilennettyä siedettävältä, jostain kantautui välillä lintujen sirkutusta, aukeammalle niittyalueelle saapuessamme näimme niityn laitamilla aivan puurajan tuntumassa muutamia peuroja. Vaikka peurat olivatkin kaukana, Sukka otti silti puolikkaan askeleen lähemmäs Ziraa sieraimet suurina pöristen.
"Niin tämähän tosiaan on viiden tähden kenttäpeli, mukamas tottunut ihan kaikkeen mutta järkyttyy silti aktiivisesti vähän kaikesta. Kuten niistä teidän ihanista teemaesteistä, niitä piti kuule haistella ja tutkailla. Hupsu, hupsu hevonen."
"Zira on toista maata, se on esteillä sen verran kipakka, että kyllä se erikoisempi este saa jännittää Ziraa eikä toisin päin."
"Voitko Zira vähän jutella Sukalle mukavia ja kertoa, ettei niissä kummallisissa johteissa tai estekoristuksissa ole mitään silmien pyörittelyn arvoista? Ja että ne porrasmäet sun muut mitä menemme iloisella itsevarmalla rutiinilla ovat vähemmän hirveitä kuin joku lankku, johon on maalattu kanoja?" Zira ei vastannut mitään, Henna tuntui vähän pidättelevän naurua.

Tallille palattuamme kiittelin vuolaasti maastoilukutsusta.
"..nautin niin seurasta kuin maisemista valtavasti, täällä on hurjan kaunista! Mitä -- tammat hei varokaa vähän, siinäpä kun rapsutatte mutta ei kiitos minun pääni ylitse kun vieressäkin on tilaa.. Kumma juttu, oikeasti, Sukka ei kuunaan ole näin nopeasti todennut toista hevosta kaverikseen. Saa nähdä, mitä kotiinlähdöstä tulee kun Sukan pitäisi erota Zirasta." Väistän taas tammojen päitä pikkurapsutukset vaihtaneiden hevosten irrottautuessa toisistaan, ja rapsuttelen itsekin hetken Ziran tummaa kaulaa.
"Olet sinä kyllä kaunis ja hieno", juttelen tammalle jakaen sitten samanmoisia huomionosoituksia omallekin hevoselleni, "ja niin olet sinäkin, ei tarvihe olla kateellinen."

Sitä iloa ja onnea Sukan huomatessa uuden salamasydänystävänsä tälläkin kertaa varikkoaluetta kiertelemässä! Vilkutan jälleen Hennalle leveästi hymyillen, eikä minun tarvitse isommin huhuilla tai huikkailla tervehdyksiä, Sukka kun hirnuu Ziran perään varsin kuuluvalla äänellä. "Mahdankohan minä saada Sukkaa edes lastatuksi, vai iskeeköhän eroahdistus jo rampilla", naureskelen Hennalle kulkiessamme taas yhtä jalkaa pitkin varikkoa sekä käsihevosaluetta. Sukka ja Zira saavat kokoustaa rauhassa, aina pysähtyessämme tammat vähän rapsuttelet toisiaan tai muutoin kihnuttelevat toisissaan kiinni kuin mitkäkin pikkulapset, joilla on yhteinen salaisuus. Kenties tammoilla olikin, sellainen joka vaihtui kevyin turpakosketuksin, pehmein hörinöin, ja jota me kaksijalkaiset emme kyenneet ymmärtämään. Ajatus jää omakseni, juttelen Hennalle kaikkea muuta, jaamme intomme tulevasta maastoesteradasta, vertailemme leikkimielisesti hevosiamme, minä Ziran itsevarmempaa, kipakampaa luonnetta kadehtien. "Onhan Sukka ihana enkä minä sitä oikeasti pois vaihtaisi, vaan voisi tämä silti olla hivenen vähemmän huoliporsas. Voin jo etukäteen luvata maastoesteillä tulevan vastaan este jollei useampikin, joiden vuoksi Sukka puhisee ja pohtii, voiko tommoisesta hökötyksestä mennä ylikään." "Tulemme sitten Ziran kanssa hakemaan teitä, mikäli Sukan matka tyssää tyystin", Henna lupaa puolitosissaan silmää iskien. "Toivon mukaan hilpaisemme radan ihan omin nokkinemme ilman vetoapua. Pitänee koputtaa puuta tai jotain.."

Verryttelykentällä Sukka joutuu hylkäämään Ziran kanssa käsikynkkäilyn. Alun kaverin perään kuikuilu jää matkasta Sukan päästessä työnteon makuun. Verryttelyesteetkin ovat vähän koristeellisempaa mallia, suosikkinani tietysti se pituuseste johon oli maalattu kanoja. Verkan esteistä Sukka viis veisaa, sen laukka tuntuu hyvältä, samaten hypyt, mutta ennen kaikkea hevonen itse tuntuu hyvältä. Sukka etenee, lähestyy, hyppää varmasti, jättää murehtimisen sekä ihmettelemisen välistä.

Aika nopsaan varsinaisen kisasuorituksen puolella huolirypyt palaavat hevosparkani kasvoille. Sukkahan osaa, pystyy, kykenee, sillä ei touhu jää kapasiteetista, liikkeen laadusta, hyppytekniikasta, voimasta, mistään semmoisesta kiinni. Luonteenlaatu, Sukan taipumus huolestua, vähän ahistuakin, pikkasen kaikesta, pyöritellä silmiään sekä puhista jännittyneenä kaikelle vähänkään omituisemmalle. Kuten esteille, jotka eivät Sukan mielenmaisemaan oikein istu.
Suurin osa risuesteistä sekä tukeista menee rutiinilla, traktorinrenkaat myös, vaikka esteissä onkin koristuksia jos jonkin näköistä. Toivottavasti jossain on kuva siitä ihan mahtavasta pöytäesteestä, joka maitotonkkien ja vanerilehmien sijaan oli ympäröity muovisilla puutarhatuoleilla. Just niillä valkoisilla, joita ensimmäiseksi mietit. Niistä Sukka ei pukahtanut mitään, teimme oikein nätin hypyn sille pöydälle jatkaen reipasta hyvää laukkaa kohti seuraavaa estettä, ja seuraavaa, edelleen ja edelleen kohti todella kivaa risutrakehneria, jossa nyt oli koristeena sekä johteen virkaa toimittamassa maitotonkkia sekä tallin ennenkin kisoissaan käyttämä puinen hirvi. Hirvi vain oli puettu mustavalkeaan lehmätäpläiseen ötökkähuppuun ja -loimeen. Puisesta hirvestä oli loihdittu teeman vuoksi puinen lehmä...nkaltainen otus. Ja tämä otus sai Sukan silmät sekä sieraimet suuriksi, tunsin tamman jännittyvän, laukan jäävän ensin polkemaan paikoilleen ja sitten rohkaisevien pohkeitteni jäljiltä seilaamaan ihme siksakkia. Kaikki varmuus tuntuu sulavan Sukasta, laukan rytmiin tulee rikkoja, vauhtikin uhkaa kuolla.
"Voi tammakultani kun et sinä edes hyppää sitä hirveä vaan menet siitä vierestä", huomaan huokaisevani ääneen samalla Sukan säkää nopeasti rapsuttaen kieltämättä epätoivoisena yrityksenä tehdä jotain, samalla kevyesti pohkeita antaen. Ehkä pikkasen lisää myötäystä ohjalla, kyllä, saapahan Sukka kunnolla tilaa vaikka sitten ohijuoksuun jos tommonen pukeutumisleikin läpikäynyt rekvisiittahökötys on se, mikä saa viiden tähden kenttäpelin kupin nurin. Tässä on menty yhdessä yli ja läpi ties mimmoisista teknisistä haasteista, jotka Sukka on ottanut iloiten vastaan, vaan auta armias kun joku vähän villiintyy esteiden somistamisen kanssa!

Pieni muutos Sukan liikkeissä, viimeinen laukka-askel on edellisiä reippaampi harppaus suoremmassa linjassa. Ponnistuspaikkamme ei aivan osu siihen mihin haluaisin, Sukkakin joutuu selkeästi venymään pikkasen enempi kuin ajatteli kipristäen jalkansa ihmeelliseksi keräksi esteen yllä jottei kopsauttaisi niitä haudan risuesteeseen. Laskeutuminenkin jättää vähän toivomisen varaa, seuraavat laukka-askeleetkin tuntuvat vähän hätääntyneen jäniksen karkuunpyrähdyksen oloisia – se lehmähirvenkuvatushan saattaa vaikka lähteä perään!!
"Hölmö tamma, hieno tyttö, uskalsithan sinä", kehun melkoisen kovaan ääneen Sukan pöristessä omaa tuttua huolipörinäänsä. Kyllä tämä tästä, vielä toinen puolisko rataa jäljellä täynnä monia uusia jännittäviä esteitä, joiden tyylittelylle Sukka tuskin suo siunaustaan. Kyllä tässä minulla on allani se maalaishiirenhevosen kaupunkilaisserkku.

Maaseutu Championin palkinnot © Erika VRL-15053, kiitos!

Kevyet, jäntevät ravia hapuilevat askeleet vievät Sukan hieman kauemmas minusta, sen mitä ohjat antavat myötä. Vaaleat sieraimet sekä silmät suurina tamma seisahtuu paikoilleen pää taivaisiin nostettuna, syvää sisäänhengitystä seuraava uloshengitys väräjävänä puuskaisuna, selkeän säikähtäneenä. Sitä en tiedä, mitä Sukkaseni nyt säikkyi, mikä tietysti harmittaa. Kammotuksiin voisi vaikka tutustua, todeta ne vaarattomiksi, mikäli ahistuneenhuolestuneen hevoseni säpsymisen kohde olisi itselleni selvä.
"Soo, älähän nyt hupsu, et sinä ennen noin säikkynä ole ollut", jutustelen Sukalle kävellessäni taas lähemmäs. Uusi, värisevä hengenveto. Sukka ei kuitenkaan väistä kättäni, vaan antaa minun rapsuttaa säkäänsä, tulla vierelle.
"Olet sinä kyllä surkea esitys, kauhian huolissasi kaikesta ja nyt vielä säpsyt ihime menninkäisiä.."
"Luulisi sen tottuneen kun sinua katselee kaiken päivät." Näytän kieltäni Sarlotalle, kuten kuka tahansa aikuinen ihminen.
"Mitäs tulospalvelu tietää, joko tässä voi lähteä verryttelemään?"
"Eiköhän."

Niin hieno ja pätevä kuin Sukka onkin, se kompastelee jatkuvasti erinäisiin ahdistuksiinsa. Niin tänäänkin. Tamma kuulostelee kaikkia apujani kovin jännittyneenä, kuin olettaen minun hetkenä minä hyvänsä viestittävän ettei mikään Sukan tekemä kelpaa, tamma on typerä ja kaikki kamalaa. Jotenkin ruunikko tuntuu olevan jatkuvasti varpail—kavioillaan. Askel nykii, pää nousee, korvat viuhuvat vinhasti sinne tänne, häntäkin huiskii levottomasti. Kyllähän minä tämän arvasinkin, kokemuksesta tiesin esteverryttelymme olevan rentouden, tasapainoisen liikkeen hakemista minimimäärällä hyppyjä. Hyppyhommia en murehdi, sen sijaan Sukan rentous jättää monasti toivomisen varaa. Kuinka toivonkaan ruunikon saavan vähän itseluottamusta, jottei sen tarvitse joka kisoissa ja kotitreeneissä luikkia koko keho jännittyneenä kenttää ympäri jokaisella askeleella osaamistaan ja riittävyyttään epäillen. Onkohan Sukkaa joskus laiminlyöty, vai onko tämä ihan luonnostaan näinkin valtaisa huoliporsas?

Huoliporsas mikä huoliporsas, joten verryttely sen mukaan. Pehmeyttä ja rentoutta jäntevyyttä kadottamatta, hevosen päätä alemmas, ensin kiva pitkä avoin aivan hirveä makkaramuoto, siitä voisi sitten kasata paketin paremmin työntekoon sopivaksi. Sukka kyllä kuuntelee, vastaa hienosti apuihin, mutta eihän se jatkuva murehtiminen noin vain katoa. Ohitsemme useamman kerran mennyt rautiaanpäistärikkö ori tuntui kauhian jännittävältä sekin, tie mitä sekin oli Sukasta mieltä! Voi tammaparkaani.
Löysimme me rentouttakin, oikein hyviä pätkiä jokaiseen askellajiin. Ensimmäisistä verkkahypyistä Sukkaseni suorastaan ilahtuu, vaikka hyppymme numero kolme onkin melkoinen pannukakku annettuani turhan reippaasti pohkeita. Kyllä tämä tästä, johonkin suuntaan.
"Voi Sukkaseni kun vain tietäisit ja ymmärtäisit, kuinka hieno oletkaan", jutustelen puoliääneen ratsulleni samalla sen kaulaa silitellen epäonnistuneen kolmoshypyn jälkimainingeissa. Sukan korvat kääntyvät vinhasti minun ja taaksemme jääneen esteen välillä; verkkavalvoja nostaa juuri pudottamaamme puomia takaisin kannattimilleen.
"Sama pysty uusiksi!"

Josko tämä tästä. Niin paljon kuin toivon, janoan, menestystä Guldholm Summer Festivalin kenttäkisan pääluokasta (myönnän loimen ja kaulanauhan vielä lisäävän voitonhaluani), Sukan rennompi liikkuminen kera levollisemman mielentilan on silti kaikkein tärkeintä.

Neljäs hyppymme sujuu paljon paremmin, niin hyppynä kuin kokonaisuutena. Vielä muutama hyppy, ei liikaa, sen verran minkä luonteva siirtyminen kisakorkeuteen vaatii. Josko tämä nyt olisi meidän päivämme, ratamme, kisamme, se jossa palaset loksahtaisivat paikoilleen saaden Sukankin huomaamaan, kuinka hurjan tyytyväinen siihen olen, millaista ylpeyttä tammastani tunnenkaan.

Kultasaaren palkintoruusuke © Venja, kiitos!

Teksti saapui iloisena yllätyksenä tilaustyön saatesanoina. Valtava kiitos Kiiwille molemmista kynäilyistä! ♥

Tilanne oli Sukasta perin outo. Tamma hiisasi jalkojaan edestakaisin hevosten rivistössä, johon hänen emäntänsä oli sen ohjannut muiden outojen hevosten perässä. Sukan suuret puoliverisen korvat lepsuivat suuntaan ja toiseen uusien äänien mukana ja toisinaan miltei luimuun asti, kun oikealla puolella oleva hevonen astahti liian lähelle, yritti nuuskia - hyi.

Ympärillä kajahteli sitä hieman raastavaa särisevää kaksijalkaisten ääntä, jota kuului suurista oksattomista tolpista. Joskus Sukka mietti, miten ihmiset olivat saaneet ne oksat oikein irti.

Tamma napsahti syvistä ja todella tärkeistä ajatuksistaan, kun vieras ihminen asteli reippaasti lähemmäs hevosrivistöä. Mies tervehti ensin viereisten lajitoverien ihmisiä ja laittoi sitten jotain hevosten suitsiin. Sukan mielestä se viereinen hevonen näytti pöyhkeältä ja jollain omituisella tavalla äänekkäältä. Lähemmäs asteleva uusi ihminen haisi kamalalle keinotekoiselle ja Sukka kiskaisi päänsä korkeammalle, sieraimet leviten. Tamma olisi hipsinyt kiireen vilkkaa kauemmas, mutta valitettavasti selässä istuva emäntä vaati pysymään paikallaan. Sukka keskittyi hetkeksi häneen. Kaksijalkainen oli iloinen ja… jännittynyt? VOI KAMALA!? Tamma skannasi samantien vaaraa ympäriltään ja meinasi tipahtaa pyllylleen kun se vieras ihminen olikin ihan vieressä kädet ojentuneena tamman päätä kohti.

Sukka puhahti ja astui vinoon vieraan kaksijalkaisen yrittäessä - jestas - laittaa hänenkin suitsiinsa jotakin. Mikä juttu nyt?! Miehen keinotekoinen tuoksu levisi pilvenä reppanan ympärille ja Sukka olisi nyrpistänyt nenäänsä jos olisi osannut. Emäntä pulisi innoissaan tämän vieraan kanssa ja soi hänen kaulalleen taputuksen. Sukka rentoutui.

Ihan vähän vain.

Osallistuminen Pikku Cupiin lähti rutiinilla, sen enempää ajattelematta. Liisa Tuoninen - Sock Puppet Sanctuary, vaativa A ja 120cm. Ajatukset tulivat jälkijunassa – rytinällä.

Tuloslistojen katsominen suorastaan masentaa. Aivan sama, mikä laji ja kilpailu, olenko mukana vai kyttäänkö tuttuja tai mielenkiintoisia ratsukoita, ratsastettiinko kisat koto-Suomessa vaiko ulkomaiden kentillä. Oikeastaan kansainvälisten luokkien seuraaminen masentaa kaikkein eniten; samat nimet miltei poikkeuksetta tuloslistan kärjessä, kun minä, olevinaan CIC5-tasoinen ratsastaja, en jumalauta voita edes kotimaan pikkuluokkia. Tältä kaudelta.. mitä, kaksi luokkavoittoa, metrikympin esteiltä ja vaativa Aan kouluradalta. Kultasaaresta kotiin kannetut kuusi kenttäruusuketta tuntuvat silkalta lohdutuspalkinnolta, vaikka Sukan kanssa ratsastamani neljäs sija suo hieman aitoa lohtua. Sukan kaltaisen huoliporsaan ura on ollut täynnään ylä- ja alamäkiä, mutta kun ei niitä voittoja irtoa varmempienkaan hevosten kanssa edes niissä pienissä luokissa sitä rupeaa väistämättä pyörittelemään kaikenlaista mielessään.

Oikeastaan mieleni tekee perua koko osallistuminen, jättää neliosainen kilpailu kokonaan välistä, kadottaa itseni Lumoksen käytäville. Kenties valmentaa, eivätkös ne, jotka eivät osaa, siirry opettamaan? Sukalla nyt on sen verran kannuksia epätasaisuudestaan huolimatta, että ehkämahdollisesti sen jälkikasvu kiinnostaa muitakin kuin minua ja jollei kiinnosta, niin siinäpä sitten olla möllöttää omana harrastekaverinani. Ei hevonen kilpailemista sillä tavalla kaipaa kuin ihminen, vaikka sattuisi parrasvaloissa viihtymään. Sukka viihtyy ajoittain, silloin kun ei viihdy reppana huolipörisee menemään lipsutellen tasoaan matalammatkin luokat masentavin tuloksin läpi. Minun vikani sekin, kun en osaa ratsuani oikealla tavalla tukea.

Kisavalmistautumisesta on muodostunut melko vittumainen, ikävin ajatuksin kivetty taival. Mihin tuota kilpakumppaneita tai vihamiehiä tarvitsee, kun itsensä saa itkemään aivan omin voimin. Luonteenomainen typeryyden puolelle herkästi lipsahtava härkäpäisyyteni tuntuu voipuneen väsyneeksi, itkuiseksi apatiaksi, joka ei löydä valoa tunnelin päähän Sukan mielettömän onnistuneista laukanvaihdoista tai edes siitä säännönmukaisesta, rentona mutta jäntevänä suoritetusta puolipiruetista.

Miksi minä edes yritän?

"Oletko sinä nyt pikkasen ylidramaattinen."
"Olen. Mutta kun ei tästä touhusta tule yhtään vitun mitään. Vaativa A, kuuskytäkaks ja puol prosenttia ja yheksästoista kahenkytäkolmen ratsukon luokassa, sitten iloset kaks puomia metrikahessakympissä ja sijalle kakskolme kautta kolkytä."
"Niin, ja sinähän et koskaan ennen ole hävinnyt."
"Juu ei ole ensimmäinen eikä ainakaan viimesen puolentoista vuoden perusteella tosiaan viimenen kerta. Ongelma vain on Vieno siinä et minä en jaksa enää, ymmärrän minä vähemmälläkin etten osaa ratsastaa ja –"
"Nyt lopetat heti alkuunsa, ei totaalinen torspo niillä Susirajan lohikäärmeillä olisi päässyt edes maaliin saakka, saati mitaleille."
"Tuskin pääsisin enää."
"Liisa sinä et ole enää viittätoista. Saa harmittaa, voit purnata, mutta teetkö sen kuten aikuinen ihminen."

En vastannut ystävälleni yhtikäs mitään. Yritin kyllä, sanat vain jumittuivat kurkkuuni kyynelten kihotessa silmäkulmiini. Hienoa. Aivan mahtavaa. Aluksi Vieno ei huomannut mitään, kunhan jatkoi Sukan kanssa ravailua pitkin kenttää. Nätisti ravailivatkin, vaikkei Sukka nyt täysin rentona ollutkaan selkäänsä kivunneen melko vieraan ihmisen vuoksi. Ilmeisesti epäluonteenomainen hiljaisuuteni lopulta kiemurteli Vienon tietoisuuteen varastaen huomionsa pohkeenväistöiltä.
"Liisa itketkö sinä?"
"En. Vielä. Etkä kyllä lopeta, ratsasta se hevosparka nyt kunnolla kun Sukka kerrankin saa jonkun vähemmän tunarin satulaansa."

Kentällä seisoskelun sijaan loikkaan aidalle istumaan. Tappelen aikani itkua vastaan saaden sen lopulta katoamaan, mitä nyt välillä joudun pyyhkimään nenääni hihaani kaiken niiskuttamisen myötä. Vieno keskittyy täysin Sukkaan; hän on sellainen, ensin hevonen, sitten tämä minun syöksykierteellä eskaloituva kriisini. Sukan korvat kääntyilevät tiuhaan, tamma näyttää edelleen hieman epäluuloiselta, voisi olla rennompikin, liikkeissä näkyy nykivyyttä. Sukka kuitenkin vastaa, pehmenee, Vieno ratsastaa niin nätisti herkkää, huolestuneen ahdistunutta hevosta kuunnellen, ennemmin houkutellen ja ehdotellen kuin sanoen ja käskien. Minä taidan olla sellainen sanova käskijä –
"Liisa minä kuulen tänne asti miten rumasti ajattelet itsestäni, nyt annat olla tai laskeudun välittömästi satulasta."

Enkä minä enää ajatellut. Kunhan katsoin hevostani, Vienoa sen satulassa, jokaista käännöstä, kaarta, pidätettä, askelta pysähdystä peruutusta laukannostoa hetkittäin kauniisti rennosti myötäävää hevosta joka kuitenkin jännittyi taas ahdistuksen kouraistessa tarpeeksi syvältä. Voi minun pientä Sukkaani, aivan turhaan tammaparka murehti tekikö oikein, reagoiko miten kuuluikin, oliko hieno. Niin paljon kuin Vienokin Sukkaa kehuikin, kiitti sekä rohkaisi, huolestunut pörinä karkasi Sukan suusta. Loppukäyntien aikana tamma näyttää kuitenkin vakuuttuvan Vienon vakuutteluista, sukkajalkojen askellukseen ilmestyy vapautta, keveyttä. Sukka myötää reippaasti eteen ja alas, venyy, liikkuu rentona, jotenkin.. huojentuneena. Hän oli sittenkin hieno! Niin kuin olikin, aina.

Tallissa laitamme Sukan varusteineen kuntoon luonnottoman hiljaisina. Sukkakin huomaa sen, jännittyy jälleen, joten koetan höpötellä edes sille aina lähellä pyöriessäni. Tarjoan vettä, Vieno pari porkkanaa, joista ainoastaan porkkanat tekevät kauppansa. Vasta jätettyämme Sukan tarhaansa kumpikaan sanoo mitään, mikä ei olisi suunnattu hevoselle.
"Tätäkö sinä lähdet Norjaan karkuun, epäonnistumisia?"
"En minä tiedä. Minun on vain päästävä pois."
"Et sinä sieltä itseäsi tai mitään ratkaisua löydä." Nyökkään, tietysti minä tiedän sen.
"Tarvitsen vain etäisyyttä.. en tiedä, itseeni, elämääni? Kun ei minulla ole mitään muuta kuin tämä, Vieno. Silloin kun ajoimme Susirajan alas minunkin olisi pitänyt hetki hengähtää, tehdä muuta, tuulettaa pääni ja en tiedä, helvetti tutustua itseeni kun pakkohan minun on olla muutakin kuin hevosihminen ja.." Vedän syvään henkeä, puheeni alkaa karata alati kiihtyväksi monologiksi.
"Siellä Pikkumetsän varikolla parkkeerasin Hopiavuoren väen viereen. Yksi heistä, nuori likka vielä, oli selkeän innoissaan minusta. Hyvä kun uskalsi jutella, tulikin Lindqvistin Helin kanssa juttelemaan kun taisi mennä sisu kaulaan yksin moikkaamisen suhteen. Vieno, Eira oli aidosti tohkeissaan, ihan kuin olisi tavannut jonkun ihailemisen arvoisen, jonkun joka on oikeasti jotain eikä vain yksi rikas itsensä tyystin kadottanut nepokakara –" Ääneni särkyy itkuksi välittömästi Vienon halatessa minua. Sitä itkua sitten kestääkin, huutavaa, rumaa räkä poskella parkumista.
"..Liisa sinä taidat tarvita terapiaa."

Mun elämä
Milloin siitä tuli näin hirveä
Liian kovalla radio soi

Anna lantion pyörii huuda wou-ou-ou
Kaikki murheet poistaa kunnon rock´n´roll-show
Ehkä tänään sun olo alkaa helpottua
Ehkä tapaat jonkun joka rakastaa sua
Tai ehkä en, ehkä en

"Kuvaan mayday-videota."
"Sarlotta se on my day."
"Ei tässä tapauksessa." Pudistelen päätäni Sarlotan ja Axan sanailua kuunnellessani. Saan aina välillä kumpaiseltakin tilityksiä, kuinka välit ovat jos eivät kireät ja huonot niin ainakin kiusalliset, mutta hyvinhän tuo kuuluu sujuvan. Ei jokaisesta työkaverista tarvitse tulla vapaa-ajan sydänystävää, niin hienoa kuin se olisikin. Koska Sarlotta ja Axa eivät koeta kuristaa toisiaan, mahtuvat samaan huoneeseen ja kykenevät hoitamaan hevoset, kisareissut, koko kattauksen keskenänsä, asiat ovat hyvällä tolalla. Voin juoksennella rauhassa missä ikinä juoksenkaan. Ja kuin tilauksesta hoksaan Magnuksen; taas juoksutetaan Tuonista.
"Älkää hukatko itseänne, käyn jututtamassa Magnusta. Tie vaikka saisin hänet matkaani rataa kävelemään."
"Koeta käyttäytyä", Sarlotta toivottaa Axan kiemurrellessa välittömästi Magnuksen nimen kuultuaan, siinä kiemurtelun ohella ohitseni vilkuillen. Pudistelen hymyssä suin päätäni läksiessäni tuttuja moikkaamaan. Paljollakohan arvioni heittää mikäli väitän noin puolen paikalla olevista naisoletetuista huokailevan Magnuksen perään, tavalla tai toisella? Joko ihanan suloisesti treffejä kaivaten tai vähän vähemmän suloisesti sellaista ratsastusta visualisoiden, josta hevonen on taktisesti ja tarkoituksenmukaisesti unohdettu.

"Magnus!" Tervehdin jo hyvissä ajoin, heilutan kättäni sekä hymyilen koko kasvojen leveydeltä. Niin hymyilee Magnuskin, kaiketi hänestäkin on mukava nähdä minua pitkästä aikaa.
"Liisa! Minkä kiven alla sinä olet ollut?"
"Painavimman ja ankeimman tietysti", nauran kurottuani lopun matkaa umpeen ja halattuani Magnusta pitkään ja lämpöisesti käännyn miehen kanssa jutelleen Anamarian puoleen.
"Hei sinullekin, pitkästä aikaa."
"Heipä hei", nainen vastaa hymyssä suin.

Kolme hevosihmistä ratsastuskilpailuissa omaa luokkaansa odottamassa, kas kummaa kun puhe pysyi tiukasti hevosissa. Olimme kaikki kolme startanneet aikaisemmassa luokassa, tässä metrikolmessakympissä Anamaria ratsastaisi ihanalla Bergamotilla, Magnus taas Viscountessilla sekä Ace Artificella ja minä Sukalla sekä Rubilla. Anamarialla oli meistä lyhin rutistus, yhteensä kolme starttia, viimeinen ja kolmas 150cm luokassa. Magnus ratsastusurheilun moniottelijana oli tietysti jo ratsastanut lauantain koululuokissa, jotka oman porukkani kanssa jätin tällä kertaa tyystin välistä. Tämä 130cm jäisi tällä kertaa miehen viimeiseksi luokaksi.
"Se sinun voikko lusitanosi oli ihana! Katsoin sen metrin pitkälti Ravenel Oakleyn täysiveristen ja Eerika Meriluodon Hirittopuun perässä ja sitten siellä olitkin sinä iberialaisen kanssa, kuinkas muutenkaan. Onko se samanlainen monitoimikaveri kuin Ada?"
"Cantarelo on kyllä hauska. Kasvaa vielä, henkisesti ainakin. Se on vielä niin nuori ettei sillä ole paljoa kisattu, hyppääminen on oikeastaan kokonaan vastuullani. Yleishevonen on kyllä toiveissa. Miten ne sinun lusitanosi jaksavat? Renatan ja Rainhan näinkin Kultasaaressa."
"Junnut kasvavat kauheaa vauhtia, ovat ihan ilman lupaa humahtaneet nelivuotiaksi! Laitetaan tuossa keväämmällä satulaan ja sitten saavat riekkua kesälaitumella ontuvia ratsunoppejaan ihmettelemässä. Ei mulla ole mikään kiire selkään pääsyn kanssa, tulee pitkäaikaisempia työkavereita kun antaa näiden kasvaa ja kehittyä rauhassa." Magnus ja Anamaria nyökkäilevät mukana. Kumpikaan ei kuitenkaan ehdi vastata kovaäänisten toivottaessa Icicle Heightsin osallistujat tutustumaan rataan.
"Kuule Anamaria, saanko lainata Magnuksen radan kävelyn ajaksi? Lupaan käyttäytyä ja palauttaa Magnuksen ehjänä, ei tarvi hävetä toisin kuin yleensä ihmisten ilmoille lähtiessä."
"Aivan vapaasti", kuuluu nauravainen vastaus. Niin nauraa Magnuskin, eikä ihmettele lainkaan napatessani hänet tiukkaan käsikynkkään. Hän lienee tässä kohden jo tottunut kovin tuttavalliseen käytökseeni.

"Tiedätkö tuo hedelmävihannessarja tulee olemaan aivan hirveä paikka Sukalle, nuo muut johteet se kyllä sietää vaikka puhisee mutta tuo jättipunajuuri on varmasti liikaa. Ja tietysti tuo sarja on minusta ihana ja ratsastusteknisestikin hauska paikka."
"Niin on. Alkurata on oikeastaan petollisen yksinkertainen, keskivaiheilla alkaa olla aivan eri tavalla tekemistä." Radan läpikävely jonkun muun kuin Vienon tai Sarlotan kanssa tuntuu suorastaan virkistävältä kokemukselta. Magnus katselee asioita vähän eri kulmasta, mikä tietysti haastaa omaakin ajatteluani sekä tuo jokusen heikon ahaa-elämyksen esiasteenkin. Vähän sama tunne kuin mitä valmennuksista koetetaan saada irti, uudenlaista ymmärrystä jolla parantaa menoansa.
"Oon tiedätkö sitä.. Assoksiko sinä Acea sanoit?"
"Assoksi."
"Niin, olen sitä vähän tolle Sukalle kattonu. En sitten tiedä et olenko minäkään ihan niin masokisti et sille huoliporsaalle käyttäsin noin kireän kipakkaa oria kuin Asso vaikuttaa olevan. Onko sillä vain tympeä kuori vai onko hän vähän herkänsorttinen?"
"On", Magnus myönsi, "eikä helpoin ratsastettava. Halusin kuitenkin orin aivan ehdottomasti.." Mies viittoo minua seuraavalle esteelle, ja kävellessämme hän kertoo kuinka Asso hänelle muutaman mutkan kautta päätyi. Sarjavälit harpomme yhdessä, vaikka kyllähän nuo laukka-askeleet yksilläkin koivilla varmistaisi silmämittailuiden päälle.
"Kiitos seurasta, oli mukava jutella pitkästä aikaa kunnolla. Käyhän koppaamassa joku toiveikas huokailija kainaloon matkalla varikolle, luulevat vielä minun iskevän sinua."
"Samaten. Ja sinäkö et yritä iskeä minua?" Magnuksen ääni ja hymy ovat kujeilevat, mies ei selvästikään ota heittoani turhan vakavissaan. Hyvä niin.
"Flirttailuni on paljon kiusallisempaa. Ihan kaikille läsnäolijoille."

"Voi Sukka-rakas ne on aivan samat suitset kuin aina ennenkin." Sukka puhisee, sen korvat viuhuvat vähän sinne tänne, silmätkin poukkoilevat kuin hedelmäpelissä konsanaan. Otin tietysti pikku riskin valitessani Sukan tämmöselle meren ylittävälle reissulle, ja vaikka saavuimmekin niin aikaisin kuin ikinä oli mahdollista jotta huoliporsaani saisi asettua niin kyllä oli taas pienellä hevosella kauhea elämä. Sirkkakin vain irvisteli vieressä, kuten yleensäkin, se kun ei vieläkään siedä kuin Lanttia. Rubi tietysti oli kauempana, eikä onneksi tutuille oman tallin tammoille kauheasti esiintynyt. Muutamalle vieraammalle daamille kyllä oltiin korskahdeltu kaula kaarella..
"Noin, ihan rauhassa kultaseni", jutustelen Sukalle, saan suitset sen päähän. Tälläkin kertaa vedän kisat siinä aivan hirveässä kokopinkissä setissä, jonka koeajoin Kultasaaren kesäkisoissa todeten toimivaksi. Varusteet siis, oikeastaan sen värinkin kun aivan rehellinen olen. Kyllä muillakin kuin pikkuponeilla voi olla pinkit suitset, satula ja suojat! Istuvuus tietysti ratkaisee, satula passaa Sukalle mainiosti, samaten nämä pinkit kuolaimettomat.
"Kultarakas, keskity tänään nauttimaan hyppäämisestä, jooko?" Suukotan Sukan pehmeää, vaaleanpunaista turpaa, kuuntelen tamman tuhahtavaa hengitystä, tunnen lämmön ihollani. Pitkät, pitkät alkukäynnit, ehdottomasti, loput kamppeet niskaan ja heti liikkeelle tämmöisen turhan seisoskelun sijaan.

Näin suurissa kilpailuissa verryttely on aina kiireinen, vaikka lähtövuoroni onkin luokan häntäpäässä. Henkilökunta on kuitenkin skarppia, samaten kanssaratsastajat, joten ruuhkan tuntua ei synny, jokainen saa hyppyvuoron sellaisen itselleen huutaessa, yhteentörmäyksiä saati muutakaan ikävää ei synny eikä yksikään poniäidistä hevosäidiksi muuttunut Karen ole verryttelyalueen laidalla saati keskellä karjumassa, lapselleen tai muillekaan. Sukkakin tuntuu aavistuksen rauhoittuneen, suurimmat puhinat tuntuvat jääneen ja olemme tehneet ihan hyviä verryttelyhyppyjä. Varsinainen suoritus tietysti odottaa ollen aivan eri asia kuin parin yksittäisesteen verryttelyloikkiminen. Suorituksemme ovat aina, lajista riippumatta, olleet varsin epätasaisia, enkä nytkään kykene antamaan edes sivistynyttä arvausta millaisesta radasta verryttelymme mahtaa kieliä. Kaikessa korventavassa voitontahdossanikin olen koettanut hevosteni keskittyä siihen, että oli tulos hyvä, keskiverto tai sysipaska, kaiken tekemisen täytyy olla hevoselle reilua ja mielekästä. Oikein alleviivaten Sukan kaltaisen perushuolestuneen, herkästi ahdistuvan ylitiedostajan kanssa, joka vielä menettää itsevarmuutensa tyystin puomikosketuksista. Toistaiseksi, kaikesta huolestaan huolimatta, Sukan on onnistunut löytää hauskuutta kisapäivistä mikä onkin ainoa syy miksi tämmöisen hevosen kanssa kisaamista olen ylipäätään jatkanut. Josko tänäänkin riemu voittaisi huolen, Sukka malttaisi rentoutua, keskittyä murehtimisen sijaan hyppäämiseen.

Viimeistään sen valtavan punajuuren kohdalla tämä selviäisi.