Asablivy

txt txt

11.07.2025 Maaseutu-Champion, kouluratsastus

Sarlotan näkökulmasta

Kisakärpänen tuntuu tosissaan puraisseen Lissua. Hyvä vain, johan sitä itsesäälissä rypemistä "yhyy en kilpaile enää" -itkuvirren kanssa onkin kuunneltu. Ei kellään suju tasaisen mahtavasti, aivan turhaan Lissu otti itseensä noin dramaattisella tavalla yhdestä kohtalaisen penkin alle menneestä kaudesta. Erikan tallin ihanan itseironisen lämminhenkisen hullutteleviin Maaseutu-Championeihin Tuonisesta pakattiin parinkin rekallista hevosia, joista valtaosalla pitkittyneestä kilpailukrapulastaan toipuva Lissu ratsastaisi itse. Kurkisen Aino vetäisi parit kouluradat, minä taas kävisin läpi saman kolmen lajin rupeaman kuin Lissukin, paljon pienemmällä hevosmäärällä tosin. Olisin minä useammankin hevosen (tai ponin, niitähän Lissu minulle aina tyrkyttää kun olen lyhkäisempi) alleni saanut, mutta katsoin fiksummaksi vähän jarrutella. Olenpahan apukäsinä isommissa luokissa, joissa Lissu starttaa jopa neljällä hevosella. Ja onhan minulla kädet täynnä Ellin, Ivorin ja Sasankin kanssa. Elli ja Sasa nyt ovat ihan fiksuja, rauhallisia tammoja, Ivor taas kummankin eläväinen ollakseen kylmäverinen työhevonen.

"Tiedätkös Ivor, paikoillaan seisomisen pitäisi olla työhevosen tärkeimpiä taitoja", juttelen innokkaana steppaavalle raudikolle, joka pään vinhasta kääntyilystä sekä vipattavista tanssijaloistaan päätellen koettaa nähdä kaikkialle sekä olla kaikkialla samaan aikaan. Ikävästi ihmisväki kuitenkin pisti Ivorin kiinni, semmoinen rajoittaa eikä yhtään tue uteliasta seikkailullisuutta. Epäreilua! Ivor ei ole mitenkään ärsyttävä tai ilkeä, pikkasen malttamaton joo ja välistä jopa vähän varsamainen, minkä en ole ikinä antanut isommin häiritä. Eipähän tarvitse potkustartata töitä varten, orin huomionkin saa yleensä pidettyä ihan hyvin työnteossa kun kyse on loppuviimeksi aika putkiaivoisesta kaverista. Ja jos Lissu jaksaa niitä työjuttuja Ivorin kanssa, miksen minä yhtä kouluohjelmaa ja maastoesterataa! Etenkin kun en ota tätä kisahommaa niin tiukkanutturaisen vakavasti kuin pomoni, minun maailmani ei kaadu vaikka nolaisimme itsemme Ivorin kanssa totaalisesti loikkimalla ensin kouluaitojen ja sitten vielä kentän aidankin ylitse tai päätymällä vesiesteeseen uimaan läpijuoksun sijaan.

Mokaaminen, tai pitäisikö sanoa yllättävä suunnittelematon performanssitaide-esitys, tuntuu hetki hetkeltä todennäköisemmältä. Käsihevosalueella Ivor kulkee välillä kahdella tai kolmella jalalla, ei tappelunhaluisena korskuen vaan niin perin juurin uteliaana, ettei yhtään muista kävellä ja siksi konkaten miten sattuu välistä takasilleenkin nousten. Ivor koettaa jututtaa toisia hevosia, tallikissaa, lantakasoissa hyppeleviä sekä puiden oksilla sirkuttavia pikkulintuja. Sama meno jatkuu verryttelyissä, vaan mitäs tuosta, ainakin hevonen liikkuu omalla moottorillaan mukavan kevyenä edestäkin. Vähän liiankin keveänä, tai ainakin väärällä tavalla kevyenä. Hymyilen nätisti muille verryttelijöille, selitän ratsuni olevan pikkasen yli-innokasta mallia ja pysyttelen mahdollisimman kaukana muista. Ei Ivor potki, pure tai koeta hyppiä kenenkään selkään, mutta vaikkei ori aggressiivista mallia olekaan niin kyllähän tämmönen liika liki jutustelemaan haluava hevonen voi aiheuttaa epätoivottuja tilanteita. Harmi, ettei Ivor itse ymmärrä ollenkaan, miksemme voi mennä muiden sekaan leikkimään.

Verryttelemme sujuu miten sujuu, todella hyviä lyhyitä pätkiä, hosumista, korvien ja vähän ratinkin kadottamista, epäuskoista nauruani. Kuinka tämä hevonen muka malttaa seistä paikoillaan kuormaamisen ajan! Kun pysyisi paikoillaan edes alku- ja lopputervehdyksen..

Eikä muuten pysynyt. Se rata nyt meni miten meni omalla painollansa, mitä tuota isommin läpi käymään ennen lopullisia tuloksia sekä tuomareiden arvostelulomaketta. Lopputervehdyksemme kuitenkin oli melko.. omintakeinen, erikoinen, vähän ihme tasajalkaloikka. Juuri pysähtyessämme ihmeenkin pilkulleen toivottuun lopputervehdyskohtaan jostain pusikosta säntäsi kauhealla vauhdilla jokin kovasti rusakkoa imitoiva pieni ohjus, jonka reitti kulki suoraan Ivorin vatsan alta. Hevonen hypähti säikähdyksissään, minäkin loikkasin satulassa ihan oman säikähdyspomppuni. Ivor ei kuitenkaan singonnut mihinkään enkä minäkään tipahtanut kyydistä, mutta sinne meni ryhdikäs korrekti edustava lopputervehdys. Viimeistään purskahtaessani raikuvaan, epäuskoiseen nauruun. No, maaseutukisathan nämä olivatkin, kyllähän meidänkin landemaisemissa rusakot, fasaanit ja naapurit tunkevat varoittamatta pihaan!