Hornanhovin Suvisurma

Suttu nyt ei ole enää edes rento, vaan ihan rehellisesti vetelä. Vähän kuin ne mitkä lienee slimelimat, jotka jossain kohti täyttivät youtubet ja lapsiperheiden keittiöt. Suttu venyy ja vanuu, ihan joka asiassa, ei vahingossakaan kiirehdi vaan kuin piruuttaan heittäytyy vieläkin rennonvetelämmäksi ja hitaammaksi. Joskus mokoma laittaa pakin päälle.

Ilkeäksi moittiminen menisi kuitenkin liioittelun puolelle. Ennemminkin tumma tamma on älyttömän fiksu ja sillä on huono huumorintaju. Just sellainen kävelevä Fingerporivitsi, jolle puoli porukkaa nauraa ja toinen puolisko pyörittelee silmiään.
Suttu nauraa. Itselleen. Siitä tuntuu olevan hillittömän hauskaa pysähtyä tarhan portin kohdalla puoli hevosta tarhassa ja toinen puolisko ulkona, tai nostaa kolme kaviota puhdistuksen/kengityksen aikana täysin ongelmitta vain liimatakseen neljännen kavionsa lattiaan. Myös lastaustilanteissa pelleily on aivan hillittömän hauskaa, samaten pesupaikkaa voi aina välillä pelätä hurjan pörinän sekä peruutusten säestämällä, vaikkei mokoma suihkukoppero yleensä olekaan mikään juttu. Eikä tälle kyllä oikeasti mikään ole mikään juttu, Suttu on fiksu hevonen, joka yleensä ei korvaansa lotkauta millekään ja on helppo, joskin hidas, hoitaa. Hidas väistämään, nostamaan jalkansa, avaamaan suunsa, kävelemään. Etenkin kävelemään.

Työskenteleminen se vasta onkin hidasta. Ihmisenä Suttu käyttäisi puoli työpäivää välineittensä etsimiseen sekä järjestelemiseen, kahvin keittämiseen, työergonomiasta valittamiseen sekä sen parantamiseen, tehokkaiden kahvitaukominuuttien laskemiseen.. Ymmärrätte yskän. Suomineito käynnistää moottorinsa hiiitaaastiii ja yskähdellen, jos ollenkaan; mikäli ratsastaja ei osaa vaatia, Suttu vain riemastuu heittäytyen ihan totaaliseksi oloneuvokseksi.
Tamma on kyllä taitava muussakin kuin hidastelussa. Kapasiteettia löytyy mukavasti vähän joka lajiin, vaikka sen esille kaivaminen olikin oma (hidas..) operaationsa. Maahan sidotut, verkkaiset ja ponnettomat liikkeet ovat valhe, Sutusta löytyy hyvinkin pitkä, letkeä, tahdikas askel, kun vain jaksaa kaivaa. Hyppääminen – no, miksi hypätä, kun voi lompsia ohi tai kieltää? Joka ikinen ylitys vaatii hyvin jämäkkää ratsastamista, ja vielä vähän lisäpontta, jotta Sutun saa nostamaan jalkansa sekä tuomaan hyppyihin voimaa tai edes yritystä. Isoin itku toki on se aidosti hyvä hyppytekniikka, joka kaiken venkoilun ja valumisen alta löytyy.

Sisukas, päättäväinen ihminen saa Suttuun eloa. Se elo kyllä kuolee saman tien ratsastajan keskittymisen herpaantuessa. Mieluiten Suttu ei liiku ollenkaan, korkeintaan kävelee niin pitkänä makkarana kuin kroppa antaa myöten, pää ja kaula rentoina alhaalla, askel niin hitaana, että hyvä kun ei kantojaan kopsi. Maastovarmahan tämä on, joten venyvävanuma luottopeli on ihan omiaan jonkun hermostuneen maastoilijan metsääntotuttaja. Sutun elämän suurin järkytys on ehdottomasti ollut sen kokemus ravivaljakon käsihevosena – siinähän joutui tosissaan liikkumaan, hyi olkoon!!
Tosissaan tamma joutuu kyllä ratsastajankin kanssa liikkumaan, kotona ja kisoissa. Kisaamista tai matkustamista Suttu ei stressaa, tosiaankaan, itse asiassa sitä tuntuu naurattavan aina, kun se viedään jonnekin olemaan laiska ja riipimään koristekukkia kitusiinsa kesken suorituksen. Ihme kyllä, Sutunkin kanssa ihan sijoitutaan. Työtä se vaatii, jotta hevonen esittää syvälle hautaamansa laadun jokaisella askeleella. Voi, kun tamma vain viitsisi ja haluaisi, niin se olisi yksinkertaisesti upea!