20.08.2020 Pipi jouduttiin lopettamaan ähkyyn.

Turmeltajan Haavakalva VH19-018-0427

Nimi	Turmeltajan Haavakalva "Pipi"	Kasvattaja	Turmeltaja, Suomi
Rotu, sukupuoli	suomenhevonen, tamma	Omistaja	Susiraja (VRL-06046 ja VRL-12701)
Säkäkorkeus, väri	156cm, rautiaankimo	Meriitit	KTK-III, SLA-II
Syntynyt, ikääntyminen	s. 06.04.2019, 19v satunnainen (4v 22.04.2019)	Painotuslaji, koulutustaso	yleispainotteinen he B / 100cm / 90cm / helppo

30.04.2019 pieni turmeltuneemme käväisi ylimääräisessä kantakirjatilaisuudessa. Kotiin kimo palasi KTK-III -palkittuna.

20.03.2020 lauantaimakkaramme pyöräytettiin rotunsa laatuarvostelussa. Kotiinviemisiksi Pipi sai SLA-II -palkinnon.

© kuvaaja ei halua nimeään mainittavan

Luonnekuvaus

Pertti totesi joskus, että Pipissä on sielua ja karismaa yhtä paljon kuin lauantaimakkarassa. Me tietenkin loukkaannuimme sydänjuuriamme myöten, vaikka raviäijän puheissa olikin hieman perää. Pipi on kyllä mukava hevonen, ei siinä. Mutta ei se kovin erityinen, sielukas tai karismaattinen ole.

Pipi on vähän sellainen tuijottaja. Joko se tuijottaa sinua tai aidantolppaa, mutta jotain Pipi tuijottelee. Harvemmin ruokaa; suomenhevoseksi tämä kimo on uskomattoman vähäruokainen tapaus, hevonen, joka ei pupella heinää 24/7 vaikka siihen olisi mahdollisuus. Väkirehutkaan eivät aina tee kauppaansa.
Tämän nelijalkaisen hoitaminen sujuu juuri niin helpon mutkattomasti kuin hevosen hoitamisen kuuluukin sujua. Pipi nauttii rapsutuksista, muttei juuri osoita huomiota hoitajalleen tai kerjää hellyydenosoituksia, jos ne jäävät saamatta. Tuntuu, että kimo on sellainen ”asialliset hommat, kiitos, ajoittaiset rapsutukset ovat kiva lisä” -hevonen; sellainen, jonka kanssa kaikki niin sanotusti ylimääräinen hoito ja huomio valuu vähän hukkaan. Ainakin, jos toivoo hevosen joskus vastaavaan kiintymyksen- ja hellyydenosoituksiin. Pipi ei ole moksiskaan mistään, joten kaiken harjauksesta rähmivien silmien puhdistamiseen, kengityksestä harjan letitykseen ja niin edelleen saa tehdä rauhassa. Kimo seisoo sievästi paikoillaan, siirtyy pyydettäessä, osaa nostaa jalkansa pienestäkin kosketuksesta, ei koskaan haraa vastaan suitsittaessa tai satuloitaessa.
Ihaninkaan kesäviheriö ei kiinnosta Pipiä, ainakaan siinä määrin, että se koettaisi lähestyä herkullista vihreää omin lupineen. Tamma kävelee todella asiallisesti ihmisen vierellä, ei rynni, puske, hidastele, ei tee mitään muuta kuin kävelee toivottua tahtia toivottuun suuntaan.

Ratsuna turmeltuneemme on sellainen.. peruskiva. Ihan asiallinen eteenpäinpyrkimys, vähän matalat, mutta tahdikkaat ja puhtaat askellajit, kohtalaisen hyvä kapasiteetti, rohkeutta ja varmajalkaisuutta. Pipi on vähän sellainen hevonen, ettei kukaan kilju riemusta saadessaan sen ratsukseen, muttei toisaalta itkekään. Oikein hyvä perushevonen kaikin puolin. Ei Pipissä mitään vikaa ole, se vain ei jostain syystä herätä mitään intohimoja oikein kenessäkään. Hevosparka!
Mikäli ratsastaja on vähän leväperäinen, tamma käyttää tilaisuuden hyväkseen ja laiskottelee. Hikisinkään treeni ei kuitenkaan kiukuta tai aiheita kimossa vastenmielisyyden tunnetta; Pipi on vain sen verran fiksu ja mukavuudenhaluinen, ettei tee yhtään enempää kuin sen odotetaan tekevän. Jos haluaa hevosen, joka vain köpöttelee tai hölkkää ympäriinsä, pysähtyy, kääntyy ja peruuttaa ilman ratsastajan oikeaa osaamista, Pipi on just passeli. Aika usein tamma onkin pr-hevosenamme talutusratsuna. Kun pyytää enemmän ja oikeilla avuilla, Pipi kyllä tekee.

Koulupuoli ei ole kimon vahvinta alaa. Kapasiteettia on vain helppo B:hen asti, sekin enemmän kenttäkoulua. Ihan Oikea Koulutuomari antaisi varmasti matalampia prosentteja kuin mikä olemme kenttäkisoista saaneet. Pipi ei ole mikään ryhdin tai täydellisen kokoamisasteen perikuva. Tamma kyllä yrittää, tulokset vain jäävät siihen kouluarvosana kuusi-seitsemän kieppeille. Laukkatehtävissä kimo pärjää, niissä ei ole isommin moitittavaa.
Hyppääminen on enemmän alati valkeammaksi muuttuvan turmeltuneemme heiniä. Metrin rataesteet ja ysikympin maastoesteet ylittyvät hyvällä fiiliksellä ja puhtaasti, vähän matalalta eikä millään maata mullistavalla tekniikalla, mutta ylittyvät kuitenkin. Pipin hypyt ovat vähän hitaita, mutta kivan pyöreitä ja ratsastajalle helppoja. Tamma on tasaisen varma höyryveturi, se jaksaa pitkätkin radat, ja on mukavan selväpäinen, rohkea, varmajalkainen hevonen. Yksikään silakkajohde tai epämääräinen, riemunkirjava tiikerirengaseste ei Pipiä hetkauta! Muutenkin hyvin varma, helppo hevonen, maastovarma yksinäisille vaelteluille ja porukkaralleille. Vaikka eihän Pipillä peltolaukkoja voiteta, ei tämä sprintteri ole. Stayeri ennemminkin; Pipi jaksaa tehdä töitä silloinkin, kun muut ovat väsyneitä, hikisiä ja valmiita lopettamaan nytheti.

Hevonen kyytiin ja menoksi. Pipin lastaaminen ei koskaan ole tuottanut ongelmia, koppikäytökseltäänkin kimo on sieltä asiallisimmasta päästä. Tämän takia Pipin osaksi onkin langennut matkustaa hermoheikkojen seinienpotkijoiden kanssa. Pipi kestää nämä reissut kuin mikäkin katolinen pyhimys.
Turmeltuneellamme on kilpahevosen hyvät hermot ja se lauantaimakkaran karisma. Ikävä kyllä. Pipi käyttäytyy kisatilanteissa äärettömän hyvin käsihevosalueelta kunniakierrokselle, mutta mitään karismaa kimossa ei valitettavasti ole, ei vaikka kuinka kaivaisi. Se on nykyään tasaisen hyvä ja suoritusvarma hevonen omalla tasollaan, muttei mikään mieleen jäävä katseenkääntäjä.

Toisaalta, aina joku siitä lauantaimakkarastakin tykkää.

Sukutaulu

i. Kalpea Kaaos KTK-III sph, rtkm, 147cm	ii. Tumma Tuho evm, sph, m, 145cm	iii. Tuhokas evm, sph, m, 148cm
		iie. Keijun Kikka evm, sph, tprt, 143cm
	ie. Kalmankukka evm, sph, rtkm, 146cm	iei. Kipinäkoitto evm, sph, rnkm, 144cm
		iee. Sirotyrni evm, sph, prt, 145cm
e. Aavekaiku KTK-III sh, trt, 157cm	ei. Kylmänkaiku evm, sh, sysrt, 164cm	eii. Havun Kaius evm, sh, tprt, 163cm
		eie. Pikku-Halla evm, sh, vrt, 157cm
	ee. Aavettara evm, sh, rtkm, 155cm	eei. Haamunpelko evm, sh, rnkm, 153cm
		eee. Aavatar evm, sh, trt, 160cm

Jälkeläiset

s. 00.00.0000 sh-o/t. Varsuli, i. Isukki, om. Omistajainen

Kilpailukalenteri

Kalenteriin merkitään vain sijoitukset, lukuun ottamatta tarinakisoja, jotka tulevat kaikki näkyviin (tarinat löytyvät päiväkirjasta). Vamppi on edellisellä omistajallaan kisannut täydet sijoitukset.

Valmennukset & päiväkirja

14.09.2019 Kohtaamisia tien varrella, kirjoittanut Saana (VRL-05810)

Pitkä hiekkatien suora avautui edessäpäin kaarteen jälkeen ja tietä pitkin pyöräillyt vanha emäntä Salonen alkoi höristellä korviaan pysähdyttyään korjaamaan pyöränsä keulassa roikkuvaa ostoskoria paremmin paikalleen. Mitä kummaa ... ihan kuin ... kyllä vain, totta tosiaan jostain kuului hevosten kavioiden kopse ja hetken päästä kaarteesta ilmestyi esiin ravilla iso tumma suomenhevonen selässään vaaleatukkainen nuori nainen. Vanha emäntä Salonen hymisi ja katsoi tarkkaan kun ratsukko ravasi hänen ohitseen, nyökäten hieman itsekseen mutisten ratsastajalle vastaukseksi - sen verran nätisti tyttö hymyili hänet ohittaessaan. Salonen ehti tuskin kääntyä takaisin ostoskorinsa puoleen, kun kavioiden kopina jälleen läheni ja tällä kertaa kaarteesta ilmestyi laukkaava suomenhevostamma tummatukkainen ratsastaja selässään. Tämä tyttö kuitenkin hidasti raviin ja lopulta käyntiin tullessaan pyöräilijän kohdalle. “Päivää vaan!”, tyttö hihkaisi ja sai väkisinkin vanhan rouvan suupielet kääntymään ylöspäin. “No heihei vaan. Sinulla on siinä komea hevonen.”, Salonen oli ollut itsekin nuoruudessaan jonkunmoinen hevostyttö, isänsä mukana ollut joskus savotassakin vanhan liinakkotamman kyydittävänä. Sodassa se oli kuitenkin kuollut, johonkin maantiemiinaan mennyt yhdessä isän kanssa. Muistipa hän vielä hevosen nimenkin, Tuulettareksi sitä oli kutsuttu. “Voi kiitos, tämmönen nätti tyttöhän tää Pipi on. Saapi sitä silittää, jos haluat.”, tyttö hymyili satulasta käsin ja suomenhevosen kurotellessa turpaansa ostoskoria kohti - tuoksuivatko lie kaupan omenat sille sieraimiin -, ojensi Salonenkin hieman tutisevan kätensä ja silitti hevosen pehmoista turpaa. Meinasi nousta kyyneleetkin silmiin yhden äkin. “Ota tuosta omena.”, ääntä piti vähän aukaista yskähtämällä ja yllättävän näppärästi vanhat kädet avasivat omenapussin ja kaivoivat tammalle vähän suupalaa syötäväksi. Hevosen huulet hamusivat pehmeästi omenan uurteiselta kämmeneltä, lempein ottein. “Voi kiitos, Pipi varmasti tykkää. Tuu käymään joskus tuossa tallilla, jos haluat rapsutella hevosia enemmänkin, miun pitää nyt ikävä kyllä jatkaa matkaa. Mutta oli kiva tavata ja kiitos vielä kerran, heihei!”, tyttö selitti vuolaasti ja kiitti vielä toistamiseen ennen kuin lähti ravaamaan jälleen tietä pitkin - toinen ratsukko näkyi pysähtyneen jo odottamaan kaksikkoa kauempana tien varrella. Vanha emäntä Salonen hymisi jälleen itsekseen katsellessaan tyttöjen ja hevosten menoa, pieni hymynkare ohuilla huulilla viipyillen. Vai että Pipi ... “Hei vaan sitten.”

24.11.2019 Lauantaimakkaran sunnuntaihölkkä, kirjoittanut Saana (VRL-05810)

“Hei, missä se juoksutusliina taas on ...?”, kysyin penkoessani varustehuonetta ja kerätessäni syliini juoksutusvyön, apuohjat - ja aha! - nurkasta löytyvän juoksutusliinan. “Ei mitään enää!”, huudahdin tallin puolelta kuuluville vaimeille vastauksille, miettien puuttuiko vielä jotain. Ei kai. Tietysti painoin päähäni vielä kypärän ja nappasin juoksutusraipan mukaani, mutta sitten suuntasin hakemaan suomenhevostamma Pipin karsinastaan. Olin harjannut ja suitsinut tamman valmiiksi, sekä laittanut sille suojat jalkoihin. Vielä juoksutusvyön kiinnitys ja apuohjat paikoilleen, ennen kuin läksimme suuntamaan kohti ulkokenttää. Tasaisen rauhallinen Pipi askelsi vierelläni korvat sivuilla, protestoimatta tai ihmettelemättä sen kummempia, kun saavuimme kentälle. Tervehdin siellä jo treenaavia ratsukkoja aina ohimennessäni ja keskityin taluttelemaan Pipiä keskikentän puolella, uran sisäpuolella, jotta emme olisi ratsukoiden tiellä. Pipiä eivät ohi ravaavat lajitoverit hätkäyttäneet, tamma seurasi perässäni rauhallisesti ja siirtyi nätisti ympärälle siinäkin vaiheessa, kun ohjasin sen kulkemaan voltilla. Peräännyin ympyrän keskelle ja pidin huolta, että ympyrä oli hieman tavallista juoksutusympyrää pienempi, jotta Pipi ei päätyisi uralle muiden eteen. Annoin tamman kävellä vähän aikaa ennen kuin pyysin sitä siirtymään raville. Rautiaankimo liikkui hieman laiskansutjakkaasti, viitsimättä oikein nostella jalkojaan, joten sain ensialkuun hieman herätellä sitä liikkumaan reippaammin ja paremmassa tahdissa. Askelten reipastuessa alkoi muotokin parantua ja Pipi alkoi myödätä kaulastaan paremmin ravin tahdin parantuessa. Kun tamma oli aikansa ravannut, pyysin sitä siirtymään laukalle. Pipin eduksi oli myönnettävä se, että vaikka tamma ei ollut askeleiltaan kaikista näyttävin, se liikkui kyllä hyvin rytmikkäästi ja ennen kaikkea rauhallisesti, ilman turhia ryysimisiä. Tällaisen hevosen juoksuttaminen olikin hyvin helppoa, kun se sekä lisäsi että hidasti vauhtia pitkälti ääniapujen avulla. Tosin saisi nähdä liikkuisiko se yhtä kivasti myös vasempaan kierrokseen, kun vaihtaisimme hetken päästä suuntaa.

31.01.2020 VSR:n kenttäratsastuscup, kirjoittanut Lissu T.

Hypistelen kypäräsilkkiäni nieleskellen pettymystäni. Pipin suoritus sen kaikissa osakokeissa oli ollut rimanalitus, ja siltä meidän sijoituksemmekin näytti; 22/25. Tuloslistan loppupää oli muutenkin rumaa katsottavaa näin susirajalaislasein, kaikki joko meidän omiamme, paitsi se yksi reppana, joka sekin oli meidän kasvattimme. Huokaisen, taputan Pipin lapaa ja katselen, kuuntelen, miten kimo ryystää melassivetensä loppuja. Ei auta itkeä, ensi kuussa uudestaan, enemmän treeniä. Huonoja päiviä sattuu kaikille, niin ratsulle kuin ratsastajallekin.

Jo koulukokeen alussa tiesin, ettei tästä tule mitään, joten kaiketi minäkin vähän luistelin ja lipsuttelin radan läpi puolihuolimattomasti, mikä tietenkin näkyi, oikeutetusti, prosenteissa. Saimme sentään hyväksytyn tuloksen, jokusen kehun siisteistä, tarkoista teistä, mutta siinä ne hyvät puolet taisivat ollakin. Niin minun, kuin tuomarinkin mielestä. Pipi liikkui varsin ponnettomasti, totaalisen alitempoisena, takaosa jossain kaukana ja selkä alas humahtaneena, vaikka kuinka verryttelyissä tein kaikkeni korjatakseni tilanteen. Alkutervehdyksen jälkeen kimo oli kuitenkin niin löysää, keitettyä spagettia, että jokin ihmeellinen epäammattimainen teinikiukku ja turhautuminen iski, hyvä kun en heittänyt ohjia kaulalle ja lopettanut siihen. Koulukoe menee siis täysin minun piikkiini, hyvin epäammattimaista, enkä voisi olla pettyneempi itseeni. Häpeän määrästä puhumattakaan.
Estekokeeseen Pipi vähän heräsi, minäkin keräsin sen vähän mitä ylpeydestäni oli jäljellä, ja ratsastin vähän paremmin. Aika ei ollut erityisen hyvä, eikä se yllättänyt; Pipi ei muutenkaan ole se nopein, vielä vähemmän tämmöisinä ihmeellisinä käsijarrupäivinä. Toiseksi viimeisellä esteellä puomi kolahti ja tipahti, mutta hyppy tulikin niin pohjaan, että on suoranainen ihme, kun ylitimme esteen suht koht siististi ja kunnialla. Maastoestekokeen lipsuttelimme läpi sellaista kunnianhimotonta sunnuntaihölkkää, ei kieltoja koluutuksia kaatumisia tai mitään, ihan perussiisti mutta auttamattoman hidas rata. Enemmän laukkaa hevosella, joka ei ole pitkä kuin nälkävuosi. Pipi kyllä ansaitsee kaikki kehut ja kiitokset siitä, miten se tsemppasi hyppyihin, vaikka miten laukkasi pitkänä kuin nälkävuosi.

Ensi kuussa toivon mukaan paremmin. Ja huomenna. Tammaparka tosiaan ansaitsee asiallista ratsastusta, eikä tämmöistä luovuttanutta kiukkumökötystä – ja vielä aikuiselta ihmiseltä, joka kutsuu itseään hevosalan ammattilaiseksi.

24.02.2020 Maanantaimaasto, kirjoittanut Lissu T.

”Maastoretki än – yy – tee – nyt? Lähden Ronkan kanssa mehtään.” narrin ilme ja äänensävy kertovat enemmän ilmoitusluontoisesta asiasta kuin kysymyksestä.
”Mennään vaan, mä just pohdin etten millään jaksais pyöriä Pipinkin kanssa kentällä.”

Minua hieman nauratti, kun nousimme ratsujemme selkään, mallasimme jalustimet oikean mittaisiksi ja kiristimme satulavyöt. Pipi ja Ronkka on mitattu täsmälleen saman mittaisiksi, mutta koska narri on minua lyhyempi, katselin tallipihaa silti korkeammalta. Tammat katselivat korvat hörössä pihatietä ja kauempana siintävää metsää kohti, molempien askelissa oli vähän enemmän eloa kuin yleensä suunnatessamme sinne metsään kentän sijaan. Ratsastimme rinta rinnan leveällä tiellä, peräkkäin ehtisi sittenkin, jos joku tulisi vastaan.
Käynnissä ja ravissa ratsastimme vähän askeleen pidennyksiä ja lyhennyksiä, mitään sen ihmeempiä emme lenkin aikana kyllä tehneet. Toki vaadimme molemmat tammoiltamme reipasta liikettä, takaosaa mukaan ja muita perusasioita, joiden nyt pitäisi toimia joka tapauksessa, mutta pääpiirteittäin pidimme lenkkimme aika rentona maisemamatkailuhölkkänä. Niin Pipi kuin Ronkka tuntuivat tyytyväisiltä oloonsa ja eloonsa, tammat etenivät seesteisen oloisina, eivät irvistelleet toisilleen tai vetäneet hernettä sieviin sieraimiinsa, kun se matelukäynti ei kelvannutkaan. Etenkin Pipi koetti vähän lipsutella sinne laiskottelun puolelle, jos yhtään ajatteli huomiokykyni herpaantuneen.

Lenkkimme ainoalla laukkapätkällä Ronkka heräsi, eikä meinannut. narri paineli hopeajouhisella ratsullaan kauas edellemme, Pipi kun ei erityisemmin tästä kilpalaukasta syttynyt. Olkoonkin, että Ronkka taisi olla ainoa, joka ajatteli laukkasuoraa kilpailuna. Pyysin, ja vähän vaadinkin, Pipiltä kuitenkin asiallista laukkaa, sellaista joka etenikin joskus johonkin. Emmehän me saaneet Ronkkaa kiinni ennen kuin narri siirsi tamman raviin, mutta ei Pipi mikään nopeuskilpavoittaja olekaan vaan se stayerimallinen höyryveturi. Laukkasimme suoran uudestaan, nyt vähän maltillisemmalla välimatkaerolla narrin vaatiessa Ronkalta vähemmän maantiekiitäjämäistä vauhtia samalla kun minä sain kimosta ratsustani irti aavistuksen pidempää askelta. Jestas, miten Pipi toikaan takasiaan alle!! Hetken tuntui, että olemme aliarvioineet koko hevosen liikeratoineen.
Loppumatka sujui ilman kiihdytyksiä, Ronkka ei jäänyt hinkumaan uutta laukkapätkää vaan tyytyi ravailuun sekä käyntiin yhtä sävyisästi kuin Pipikin. Tallipihaan saapuikin kaksi punaposkista, hymyilevää ratsastajaa tyytyväisen oloisten hevosten selässä.