Vilkuna

Tavallinen suku tavallisella tammalla. Uikun emälinja ei ole mikään superharvinainen tai timantinkova, isälinjasta ei löydy pienhevosmestareita – tosin ei niitä kyllä löydy suvun muiltakaan paikoilta. Enempi harrastekategorian hevosia suku täynnään, kisailuista, visailuista sekä jalostusarvosteluista huolimatta. Uikku puolisisaruksineen, sekä tämän katraan jälkikasvu, on kisannut vähän vakavammankin, vaikka toki seassa on yhä suuri kunniakas harrasteratsujen joukko. Yksi Uikun velipuoli isän puolelta, ori Lento-Lohkare, on tehnyt komean uran este- ja kenttäradoilla keräten niitä pienhevosmestaruuksia, seurarankingin kärkipaikkoja sun muita kisaavan maailman kovin rakastamia tunnustuksia. Uikku ei suinkaan ole se sukunsa ikäpolven kärkihevonen.

Pikku-Lohkareesta jäi miltei seitsemänkymmentä varsaa, mikä tuntuu äkkiseltään melkoiselta määrältä harrastepienhevoselle. Jahka kuvia katsoo ja toteaa, kuinka suurimerkkisesti splashed white -kirjava 142-senttinen raudikko oikein olikaan, alkaa varsamääräkin käymään järkeen. Hyvällä hevosella ei ehkä ole väriä, mutta kyllä se erikoisemman värinen yksilö tekee herkemmin kauppansa. Pikku-Lohkare sai hevoskokoisiakin morsiamia, enempi harrastehevosia, sellaisia joiden omistaja haaveili värikkäästä varsasta. No, jos sillä sai jonkun tamman tekemään edes yhden varsan.. Eikä Pikku-Lohkare suinkaan huono sulho ollut, kyllä se oli moneen kertaan kuvattu, tarkistettu, monissa kissanristiäisissä käytetty hyvää luonnettaan sekä hermojensa kestävyyttä esittelemässä. Jalostusarvostelussakin erikseen kehutaan painokkain, pitkin lausein, kuinka positiivinen, yritteliäs, nöyrä, yhteistyöhaluinen, hyvin käyttäytyvä sekä hyvähermoinen Pikku-Lohkare olikaan. Ja koivethan orilla olivat kovin suorat, järeät, hyväluiset, kuivat ja kestävät, kavioaineskin hyvää, rodun helmasynnit eli sapeliset etuset sekä käyrät kintereet kiersivät kirjavan kohteliaasti. Lihava Pikku-Lohkare kyllä oli, mutta se nyt on valitettavan totta monen hevosen ja ponin kohdalla eikä liity niinkään hevoseen vaan omistajaan.
Niiden oikeasti hienojen koipien päällä seisoi melko tavanomainen hevonen. Ilmeikäs, hyvä suomenhevosen pää sekä pitkä niska, vähemmän yllättäen hieman lyhyt mutta leveä kaula ja pitkä säkä sen jatkeena. Runko oli syvä ja pyöreä, selkä ja lautanenkin vähän lyhyet, ryntäät ihan hyvän levyiset eikä se leveä kaulakaan ihan sieltä etusten välistä alkanut, vaan kiinnittyi aivan asiallisesti runkoon. Pikkasen ahdas käynti väljeni ravissa, laukka rullasi selkeän ilmavasti. Rohkeaksi hyppääjäksi kehuttiin, yritteliääksi ja jalkojaan varovaksi, mutta hitaasti nousevaksi. Hirveän usein ei Pikku-Lohkaretta kilpailuissa nähty, lähinnä seurakisoissa ja silloinkin yleensä lapsen tai junnun kaverina enempi ratsastajaansa viihdyttämässä kuin oikeita meriittejä hakemassa. Erilaisissa mätsäreissä, näyttelyissä, pukuratsastuksissa sun muissa epävirallisissa tapahtumissa kirjava sen sijaan oli tuttu näky, monesti talutus- tai ajohevosena yleisöäkin ilahduttamassa.
Kivaluontoinen, hyväjalkainen koko perheen harrasteratsu, kolmannen palkinnon P-suunnan kantakirjaori, joka onneksi periytti hyvää jalkaterveyttä sekä yleensä hyviä jalka-asentoja, erityisesti takasiin. Yleensä kirjavan jälkikasvu on myös kovin hyväluontoista, tuittuileva Uikkuni edustaa puolisisaruskatraansa selkeää vähemmistöä. Vaikka Pikku-Lohkare saikin tammavieraita pitkälti suurimerkkisen kirjavuutensa vuoksi, ori ei onneksi periyttänyt vinkurajalkoja, hermoheikkoutta tai mitään sellaista, minkä vuoksi sen korkeaa jälkeläismäärää pitäisi suuremmin noitua. Ori menehtyi 28-vuotiaana luonnollisiin syihin, joten pitkäikäinen ja tervekin mokoma oli.

Kirjavuutensa Pikku-Lohkare peri isältään, 145 senttimetriä korkealta punarautiaspohjaiselta Kivenveistäjältä. Ori vain oli sen verran pienimerkkinen kirjava, läsi ja kimppu eriparisukkia, ettei kirjavuuden testaus käynyt omistajien mielessä edes kiivaimpana geenitestausvillityksessä. Vasta Pikku-Lohkareen myötä Kivenveistäjän kirjavuus testattiin, ja siinä vaiheessa senioriori ei enää ottanut tammoja vastaan vaikka jokunen ihminen onneaan koettikin.
Kasvattaja kiikutti nelivuotiaan Kivenveistäjän jalostusarvosteluun (P-suunta, ajokoe), ja nuorta oria kehuttiinkin vuolaasti. Herkkä, hyväsuinen, pyrkivä, rauhallinen ja toimiva. Hyvä ajaa ja tarkastaa. Kirjava liikkui melko väljästi, ei erityisen korkein liikkein vaan suomenhevosille tyypillisempään tapaan vähän matalammalla, muttei sentään laahaavalla, askeleella. Isompia virheliikkeitä ei ollut, ori askelsi tarmokkaasti hyvällä yliastunnalla. Myöhemmällä iällä Kivenveistäjä kunnostautui esteratsuna. Ei sen kanssa naapuritallin kesäkeskiviikon hupikisoja pidemmälle lähdetty, mutta hyvätekniikkainen, tasapainoinen ja ketterä ori teki järjestään nollaratoja. Ruunaus ei missään vaiheessa ollut vakavan keskustelun alla, ei kasvattajan eikä uuden omistajan luona; helppoluontoinen hevonen, tallipaikka löytyi aina, eikä Kivenveistäjä tammoja tai toisia oreja stressannut vaikka keväisin pistikin hetkittäin viiksensä vinoon. Kahtena kesänä ori pääsi laitumeen parin tamman kanssa, eikä tämäkään kokemus kihahtanut kirjavalle hattuun. Kiva, helppo äiti-tytär -hevonen alusta loppuun.
Muutoin kovin sutjakan sopusuhtainen Kivenveistäjä näytti erityisesti kasvaessaan hullunkuriselta leveän kaulansa kanssa. Ikä tasoitti, vaikkei se kaulan leveys mihinkään kadonnut. Pikkuori oli melko sopusuhtainen, tyypikäs ja ryhdikäs hevonen ilman isompia vikoja, koivetkin olivat hyväasentoiset. Ja ne hyvät jalat sekä kiva, vähän joka ihmisen käteen passaava mutkaton luonne, periytyivät Kivenveistäjän viidelle varsalle. Ori lopetettiin iän mukanaan tuomien vaivojen vuoksi 25-vuotiskeväänään.

Suvi-Kuoro, Pikku-Lohkareen emä, oli täysin tavallinen, harmaan arkinen perustamma. No, vaaleanpunarautias kirjaimellisen harmaan sijaan, mutta kuitenkin. 147cm korkuinen pienhevostamma ei ollut erityisen ryhdikäs, se oli vähän matalajalkainen ja pitkärunkoinen, kaula oli lyhyt, kevyt nahkapurje, etuset sapelissa, takaset sentään hyvät, rungon syvyyskin jätti toivomisen varaa. Kaunis pää Suvi-Kuorolla kuitenkin oli, sekä hyvät lanne ja lautanen kohentamassa valjua kokonaisuutta. Liikeihmekään pikkutamma ei ollut, ahtaanlainen käynti, vaatimaton ravi, tavanomainen laukka, sellaista kutosen-seiskan liikkumista ja seiskakin vain parhaina päivinä pelkästä laukasta. Hypyissään tamma kuitenkin osoitti harmaavarpuslinjasta poiketen koreampia sulkia, raudikko hyppäsi terävin, ketterin hypyin osoittaen suurta kapasiteettia sekä rohkeaa, yritteliästä luontoa. Melkoinen vastakohta sille vähän hitaalle, mukautuvalle taaperoikäisen talutusratsulle, joka Suvi-Kuoro sileällä oli! Maastoillessakin tamma vallan innostui, sen ryhti parani itsestään ja askeliin löytyi sitä jousta ja keveyttä, joilla harvinainen laukkaseiska olisi voinut irrota. Eipä tammaa kyllä koskaan virallisesti arvosteltu, edes varsa-arvosteluissa, joten kaiken lainen sanallinen tai numeroin tehtävä arvostelu jäi virallisilta tahoilta tekemättä.
Kilpakentilläkään Suvi-Kuoroa ei nähty, sen kanssa pysyteltiin kotosalla. Kotona kokeiltiinkin sitten vähän kaikkea kärryttelystä poniagilityn tehtävien kautta uimaretkiin ja maastoesteisiin. Rauhallinen, vakaa, kaikkeen lähinnä ”jaa” tuumaava pienhevonen olikin oiva perhehevonen, luotettava ja moneen taipuva – haettiinpa sen kanssa kertaalleen joulukuusikin pihaan! Kaikkinensa hyväpäinen, kenen tahansa käsiteltävissä oleva hevonen, kovin kaukana itsepäisestä suomijunttijyrästä, jollaisia kultaisella kasarilla loikki joka nurkalla.
32 vuoden korkeaan ikään elänyt Suvi-Kuoro kuoli omalle laitumelleen, oman tutun pienen laumansa keskelle. Vähän vanhemmalla iällä kahteen kertaan varsonut Suvi-Kuoro jätti, pitkälti isäorien ominaisuuksien vuoksi, itseään parempirakenteisia varsoja. Käynnin ahtaus kuitenkin siirtyi emältä kummallekin varsalle, vaan niin siirtyi hyvä luonnekin. Emäänsä eläväisempi ja osallistuvampi, silti yhtäläisen hyvä.

Isän puoleisen suvun ollessa kivaluontoista perusheppaa Uikun happamampaa, oikukkaampaa persoonaa etsii tietysti emän puolelta. Emä Viukarilla (146cm, rautias) olikin melkoisen vahvat mielipiteet, prinsessan elkeet sekä erittäin tarkat rajat sille, milloin ja miten häntä sopi rakastaa ja rapsutella. Melko usein tarhakaverit saivat kyytiä, eikä Viukari lopulta laumassa elellytkään, vaan kaksin oikkujansa sietävän vanhemman tamman kanssa. Kuulostaa tutulta. Pikkuraudikko oli muutoinkin vahvan joko tai -tyyppinen hevonen; töitä tehtiin tai ei edes aloitettu, arki sujui tai muuttui tahtojen taisteluksi, tammasta joko piti tai sitten ei. Viukari joutuikin muutaman vuoden kiertolaiskierteeseen kasvattajan luota lähdettyään ennen kuin sopiva ihminen osui kohdalle.
Viukarin kanssa vähän kilpailtiinkin, pääasiassa koulua ja esteitä, kaksi kenttästarttiakin raudikko suoritti hyväksytysti alusta loppuun. Toki pikkuluokkia, mutta kuitenkin. Kouluratsastuksessa tamman kanssa pyörittiin lähinnä helppo B -luokissa, helppo A:sta löytyy kaksi hyväksyttyä, kuitenkin tuloslistan häntäpäähän tipahtanutta suoritusta. 80-100cm esteillä raudikko teki parempia tuloksia, paljon nollaratoja ihan hyvillä ajoilla, hyvin harvoin tuloslistan loppupäässä. Tamman harvat ruusukkeetkin tulivat nimenomaan esteluokista. Jalostusarvosteluun Viukari vietiin enemmän kokemus- kuin tuloshakuisesti, joten PKTK-III oli suuri ilo, yllätys sekä koko pikkutallin porukan kakkukahvittamisen arvoinen tulos. Eikä lausuntokaan erityisen masentava ollu! Hyvät tyypit. Syvä pyöreä vankka runko, kaareva kaula, pitkä hyväasentoinen lapa, pyöreä lautanen. Melko hyvin kestäneet jalat, etujalat hajavarpaiset, takajalat hyväasentoiset. Liikkeiden todettiin olevan suorat, ahtaanlaiset sekä yliastunnaltaan puutteelliset, tasapainon kuitenkin hyvä. Vastustelee ajoittain apuja tietysti rumensi lausuntoa, muutoin Viukaria ihan kehuttiin reippaaksi, hyväksi tarkastaa, sekä parhaimmillaan kevyeksi ratsastaa.
Uikun lisäksi Viukarilla on kaksi muutakin varsaa, ilmeisesti sisarpuoltaan vähän tasapainoisempia persoonia. Ihan päteviä ratsuja kaikki, rungoltaan vankkoja ja pyöreitä koko kolmikko. Viukari lähti maailmasta äkillisesti ja saappaat jalassa kuollessaan vain 16-vuotiaana aortan repeytymään kesken ensimmäisen laidunpäivärallin.

Kulomusta, 144cm korkea Ilta-Aate jätti Viukarin lisäksi kolme muuta tammavarsaa sekä kolme orivarsaa, joista kaksi ruunattiin. Toinen tosin kivesvikaisena, näitä osuu välillä kohdalle. Ilta-Aate oli hurmaava, eläväinen varsa, harvinaisen tasaisesti ja komeasti kasvanut kaveri joka palkittiin kerta toisensa jälkeen ensimmäisellä palkinnolla. Aivan yhtä koreaa aikuista orista ei kasvanut, katseenkestävä ja korrekti kuitenkin; ryhdikäs, sopusuhtainen, hyväleimainen, jaloiltansa ja muutoinkin siisti. Pitkä, hyvä niska, hyvän mittainen kaareva hienosti liittynyt kaula sekä erinomaiset takaset saivat aikuisiälläkin kehuja. Etujalkoja vaivasi pieni ulkokierteisyys, säkäkin oli aika mitätön. Kokonaisuutena Ilta-Aate kuitenkin on Uikun komeimpia sukulaisia. Liikkeiltäänkin kulomusta ori vie voiton kotiin; suorat, väljät, tahdikkaat askeleet, käynti erityisen aktiivista ja matkaavoittavaa. Mikään superliikkuja ori ei silti ollut, vaikka sille käynnistään kahdeksikko jalostusarvostelutilaisuudessa annettiinkin. PKTK-III oli ja pysyi, palkintoluokkaa ei koskaan korotettu. Eipä ori kyllä paljoa tehnytkään, kisat olivat harvassa eikä omistajalla ollut hinkuja oriasemalla hyppäämiseen. Ilta-Aatteen varsat syntyivät yhden tammalaumassa vietetyn kesän seurauksena.
Kuten Uikun muutkin sukulaiset, Ilta-Aate oli harrastehevonen. Eläväinen mutta kiltti, erittäin nöyrä, yhteistyöhaluinen ja kaikessa menevyydessäänkin kuuliainen. Laukka saattoi etenkin maastoreittien tutuilla laukkasuorilla nousta vähän turhankin herkästi, mutta ikinä ori ei ryöstänyt ei väkisin jatkanut intolaukkaansa ratsastajansa pyytäessä paluuta raviin tai käyntiin. Ilta-Aate hyppäsi enemmän sydämellä kuin tekniikalla, metri kyllä ylittyi puhtaasti mutta jalkatekniikasta ei oikein voinut puhua.
24-vuotiaana hammasvikojen vuoksi lopetettu Ilta-Aate ei ollut ihmeellinen periyttäjä. Sen varsat ovat melko tavanomaisia rakenteeltaan, luonteiltaan ne peilaavat enemmän emiään eikä pienessä puolisisaruskatraassa ole juurikaan yhteneväisyyttä, tai edes mitään isäoriin johdettavia piirteitä.

Pitkä, pyöreä vankka runko, vähän matalajalkainen ja tyypeiltään tyydyttävä. Kaareva kaula, pyöreä lautanen, hajavarpaiset etujalat, käyrät kintereet, melko pitkät vennohkot vuohiset. Sellainen tavanomainen kimppu suomenhevosen vikoja jollain valonpilkahduksilla. Viuhkolla oli hyvin kaunis pää, jota melko nyrpeä ilme tehokkaasti rumensi. Viuhkolla oli mielipiteitä, joiden julkituomista 142-senttinen punarautias komentoora ei todellakaan arastellut. Liian kova harja? Vinkaisu ja kipakka jalan polkaisu. Kova käsi? Pukki. Puristava polvi? Peruutus, kunnes polvien paine loppui tai takamus osui kentän aitaan. Liian reipas satulavyön kiristys? Hampaat kiristäjän käteen kiinni. Viuhko oli todella herkkä, mutta myös kovapäinen, mikä taitamattomissa käsissä olisi tarkoittanut melkoisia ongelmia. Kaikkien, etupäässä hevosen itsensä, onneksi Viuhkolle löytyi yhden hutiosoitteen jälkeen loppuelämän koti, jossa raudikon luonteenlaatua ymmärrettiin eikä sitä koetettu väkivalloin alistaa leppoisaksi.
Kilttiä ja kukkaista tammasta ei koskaan tullut, toimiva käyttöhevonen kylläkin. Sellainen, jonka kanssa saattoi lähteä useamman päivän ratsastusvaelluksille ja kokeilla jousiammuntaa, kärrytellä sekä hypätä, hioa pohkeenväistöt kuntoon. Viuhkosta kuoriutui kunnioittaen kohdeltuna pätevä monitoimihevonen, hyvähyppyinen, nopea ja ketterä. Suomenhevosille ominaiseen tapaan liike oli siellä matalamman puolella, askel tosin oli pitkä ja joustava. Ei niin korea kuin naapuritallin Ilta-Aatteella, mutta täysin riittävä kaikkeen mitä Viuhkon kanssa tehtiin.
Viuhkosta jäi kaksi varsaa. Tamma kuoli tapaturmaisesti 14-vuotiaana ollessaan kolmatta kertaa tiineenä, eikä varsa ollut kyllin vanha ja kehittynyt selvitäkseen. Viuhkon elävät tyttäret ovat kumpainenkin luonteikkaampia hevosia, herkkiä vahvatahtoisia prinsessoja, selkeästi emänsä tyttäriä. Kumpainenkin sai myös esteratsun kykyjä, pyöreän vankan rungon sekä kaarevan kaulan; sukunäkö on huomattava tammojen kuvia vertailtaessa.

Sukuselvityksen kuvat © Tuoninen

15.09.2022 Tuittu-Uikkua ahistaa

Kyllä pientä hevosta on taas koeteltu. Ensinnäkin Uikulla ja Kampelalla on meneillään mikä lie rajariita tai sisällissota, sillä tammat huutavat toisilleen kurkut suorina saman tien nähdessään toisensa. Olenkin siirtänyt Uikun aivan toiseen päähän tallia, samaten tarhajärjestys meni uusiksi näiden aloittaessa huutokonserttinsa. Siinä nyt ei ole mitään uutta, että Kampela haastaa riitaa, mutta Uikun mukaan lähdöstä minä vähän yllätyin. Kampelatilanteen lisäksi koko viikon ajan, joka ikinen päivä, jokin asia on saanut pikkutammani mutristelemaan tyytymättömänä turpaansa sekä nakkelemaan niskojaan.

Maanantaina tarhakaveri Lauha ei ollenkaan tajunnut rapsutella Uikkua; rikos, josta Uikku kiukuttelee edelleen. Tänään Lauha koetti syödä päiväheiniä samalta kasalta vain tullakseen ajatetuksi kauemmas. Eikä tuittuileva Uikku ole maanantain jälkeen koettanut Lauhaa rapsutella tai päästänyt toista lähelleen, Uikulla on ollut ihan oma nurkkansa ja Lauhansa omansa, halusi Lauha sellaista tai ei.
Tiistain maastolenkillä jokainen tekemäni käännös tuntui olevan väärään suuntaan, pyytämäni askellaji sekä tempo eivät nekään menneet kohdilleen. Paska reissu mutta tulipahan tehtyä, terkuin Tuittu-Uikku.
Keskiviikon kouluratatreeni taas antoi minulle roppakaupalla materiaalia teoksiin "Sata tapaa pilata koulutreeni" sekä "Ratsun uudet ja vanhat niksit apujen välttelyyn sekä omavaltaiseen treenin sisällön muuttamiseen". Sovittaessani satulaa uusiksi, kaiken varalta, Tuittu pureskeli ketjuja sellaisella raivolla, että ihan odotin kipinöitä.
Tämän päivän maapuomein höystetty koulutreeni ei sekään antanut aihetta hurraamiseen, Uikku valahti veltoksi ja veteläksi kompastellen niin puomeihin kuin omiin jalkoihinsa.

Ja joku vielä väittää, ettei eläimillä ole persoonaa tai huonoja päiviä! Tuittu-Uikulla tosin taitaa olla yksinomaan huono viikko, eikä sen oma henkilökohtainen missio kiskaista herne nenään jokaisesta asiasta ainakaan auta asiaa. Innolla odotan loppukuulle osuvaa raspausta..

20.10.2022 Tovi tyyntä

Pidemmänpuoleisen kiukkumökötystyytymättömyyden (hevosen, ei minun) jälkeen aurinko löysi Uikuksi kutsutun risukasan. Noin viikon verran pieni punaiseni on ollut vallan tyytyväinen oloonsa ja eloonsa, se jakaa heinäkasansa Lauhan kanssa eikä yhtään mutristele turpaansa. Treenitkin ovat sujuneet oikein hyvin, en ole yrittänyt estetreeniä koulupäivänä (Uikulle tuntuu olevan kamalan tärkeää, että laji valkataan just hänen kiinnostuksensa mukaan, muulla ei niin väliä) tai kääntänyt tammaa metsässä väärälle polulle. Joinain hetkinä olen nähnyt, tuntenut, välähdyksiä siitä, millainen Uikku parhaimmillaan on, töissä ja muutenkin. Onhan tässä vinkeensä, tamma todellakin on oma persoonansa eikä mitenkään ujo mielipiteidensä esittämisen suhteen, mutta ainahan minä olen luonteikkaista tammoista pitänyt. Myös Uikusta, kyllä kannatti ostaa hevonen eikä niitä loimia, joita alkujaan metsästin!

Tämän päivä treeni oli simppeli koulutreeni maapuomijumpalla höystettynä, ne maapuomitkin mausteena kun sattuivat olemaan Sarlotan jäljiltä Susirajan kentällä valmiiksi. Useammankin kerran Uikku koetti nakittaa minut kannattelemaan päätänsä, muutoin en oikeastaan keksi isommin moitittavaa. Uikku liikkui mielellään, oli mukavan rento ja letkeä, tuntui hyvältä molempiin kierroksiin. Se ei hötkyillyt tai hidastellut, asettuminen ja taipuminen olivat rehellisiä, suoristuminenkaan ei jäänyt puolitiehen. Huippukohdaksi nostaisin vähän tylsästi pysähdykset sekä peruutukset, joskin samaan hengenvetoon totean molempien olevan aivan aliarvostettuja, ylenkatsottuja liikkeitä, jotka moni ratsastaa ilman isompaa ajatusta jolloin lopputuloskin on vähän vajavainen. Ei sillä, että itsekään aina ratsastaisin kaiken pilkun päälle kunnolla, unohdun matkustamaan useammin kuin haluaisin myöntää. Vaan en tänään, tänään ratsastin ihan aikuisten oikeasti Uikun ollessa yhtä lailla hommassa mukana. kotimatkalla hymyni venyi korviin saakka, Uikkukin vaikutti raukean tyytyväiseltä, suoraltaan levollisesta, mikä pidemmän Tuittu-kauden jälkeen tuntui valtavalta kirsikalta kauniisti kohonneen, onnistuneesti koristellun kakun päällä.

14.11.2023 Maastoestevalmennus, valmensi Veera R.

En tiedä olinko varsinaisesti vakuuttunut nähdessäni Uikun kiertämässä kenttää tämän päivän maastoesteidemme seassa. Tuo pieni pyöreä rautiasko on Liisan maastoesteihme tälle päivää? Katselin hieman Susirajan kentälle kasattuja esteitä – oli tukkeja, peruspysty tekovedellä, tarkkuuseste, talo ja heinäpaalieste. Kyllä näillä tässä mukavasti loikittaisiin ratsukolle hikipintaan.

Alkuverkat oli toivottavasti jo osattu tehdä, joten ratsukko pääsi saman tien hommiin. Valmennus aloitettiin muutamalla helpolla yksittäisellä verkkahypyllä tukille, jossa keskityin seuraamaan tekniikkaa. Uikku tuntui hieman hätiköivän, jolloin suoritus näytti jäävän vähän pliisun näköiseksi, mutta teknisesti kyllä ihan korrekti suoritus. Tukkien jälkeen tutustuimme muutamalla hypyllä heinäpaaleihin, jonka jälkeen ratsukko sai tulla ratana peräkkäin kaksi tukkia ja heinäpaalit. Näillä saatiin mukavia perushyppyjä alle. Seuraavana hypättiin ”vesiestettä” ja taloa. Pystyn en olettanutkaan mitään reaktiota tuovan, mutta talo vähän jännitti ja yksi ohitus tuli. Toisella kerralla Liisa pyysi napakammin ratsuaan, jolloin tamma vähän ehkä jopa suutahti reippaammasta komennosta, mutta suoritti pyydetysti.

Uikulle vaikeimmaksi esteeksi tänään osoittautui kapea tarkkuuseste. Tamma vaikutti vähän ehkä jännittyneeltä tehdessään mitä erikoisempia loikkia kyseiselle esteelle. Sitä ei kuitenkaan pelottanut yhtää tarkemmin estettä haistella, kun se sai mahdollisuuden. Ehkä sitä pelotti, että se jää johteisiin mahastaan kiinni ja kiskaisi mahaa sisään aina juuri ennen estettä? Näimme jopa muutaman upean westernpuolelta tutun ”sliding stopin” tällä esteellä. Okei ei ne ehkä westernkisoissa olisi vakuuttaneet, mutta eivät kyllä tässäkään lajissa. Kun tamma suoritti muutaman onnistuneen hypyn tälle esteelle, emme sitä sen enempää sillä kiusanneet. Loppuun otimme vielä ratana esteet – ilman tarkkuusestettä – jonka jälkeen oli mukava lopetella onnistuneisiin hyppyihin. En vielä valmennuksen jälkeenkään tiennyt mitä ajattelisin tästä hevosesta, mutta jos se Liisaa miellyttää ominaisuuksiltaan, niin mikäs minä olen siihen kommentoimaan.

04.02.2025 Nuuskamuikkuilua

Erehdyin esittämään maastoilukutsun armaalle narri-Vienoselleni muodossa lähdetään nuuskamuikkuilemaan!, minkä seurauksena olin aivan yhtä maastoseuraton kuin ennen kutsun esittämistä. Onneksi Sarlotta sentään lämpeni idealle, joskin hän totesi ilkikurisesti virnuillen lähtevänsä nuuskamuikkuilemaan ainoastaan, koska maksan hänen palkkansa. Ihme porukkaa!

Sarlotta kun on näppärän ponimittainen, toisin kuin minä, koetin kovasti markkinoida noita Tuonisen poniponeja. Hän kuitenkin päätyi Uikkuun, joka toki pienhevosmittaisena on oiva vaihtoehto sekin. Itse päädyin Nuukaan, se kun ei sanoisi yhtikäs mitään vaikka Uikku ryhtyisi kesken sielunhoidollismallisen maisemamatkamme Tuituksi. Laitellessamme ratsujamme valmiiksi juttelimme niitä näitä, nauraen kauhistelimme mimmoisiksi metsän peikoiksi osa hevosistani onkaan räjähtäneine korvakarvoineen metsittynyt, lahjoimme tammoja jo etukäteen reilun kokoisilla paloilla kuivattua ruisleipää. Uikku hieman nyrpisteli nokkaansa, ei se mistään numeroa tehnyt tai suhtautunut mitenkään inhoten Nuukaan, joka sivumennen sanoen pitkälti torkkui käytävällä oikein hätkähtäen hereille pyytäessäni sitä nostamaan kavioitansa tai jotain semmoista. Uikulle vain oli osunut päivä, jona tämmöinen hoitohetkikäsittelytuokio ainakaan ei yhtään kiinnostanut. "Kyllä se tuosta ilostuu, kunhan metsää pääsemme", Sarlotta totesi hyväntuulisena, selkeän varmana asiaan. "Toivottavasti", vastasin samalla alahuultaan alati lähemmäs lattiaa venyttävää Nuukaa vilkaisten. Nuuka nyt ainakin virkustuisi töihin päästessään.

Pakkasta oli juuri ja juuri asteen verran, mutta kiitos Raahen suunnalta puhaltavien merituulten kaikujen, ilma tuntui kirpeämmältä. Semmoinen mukava pikkupakkanen, puolipilvistä, oikein nätti keli. Metsässä tietysti hämärtyisi, kun nuo havupuut varjostaisivat.
Noustessamme satuloihin tammat tuntuivat vallan pirteiltä, Nuuka oli herännyt ja Uikun tympeyskin tuntui jääneen tallin käytävälle. Suuntasimme vähän pidemmälle reitille, sellaiselle, jonka varrella oli pari ratsastuskuntoista pelto- tai niittyaukeaa. Leveillä tieosuuksilla ratsastimme rinta rinnan, kapeammilla sekä harvoja vastaantulijoita ohittaessamme asetuimme Nuukan kanssa keulaan. Nuuka suhtautui kohteliaan uteliaasti niin koiranulkoiluttajiin kuin niihin kahteen treenaavaan lämminveriravuriin, jotka kärryinensä meidät ohittivat. Uikku taasen veti korvansa luimuun, ei se jalkaansa polkenut tai mitenkään uhitellut, kunhan veti naamansa nurinperin. Niin minua kuin Sarlottaa vähän nauratti, nyt ei ollut Uikun päivä.

Reilu tunnin mittainen maastoreissumme oli pitkälti rauhallista kävelyä sekä ravailua, yhdelle peltotilkulle teimme jokusen todella rennon laukkapätkän. Uikku tosin olisi halunnut painaa menemään yhtenä punaisena hevossalamana, Nuukalle kelpasi pyytämäni vähän löysempi, hitaampi laukkatahti. Kumpikaan tammoista ei tuntunut jäykältä, ne liikkuivat mielellään eivätkä kauhistelleen kiviä, kantoja, metsän ääniä tai minun ja Sarlotan jatkuvaa, naurun läikittämää jutustelua. Näin varmojen, fiksujen hevosten kanssa maastoillessa mieli tosiaan lepää. Kotiin päin kääntyessämme juttelimme lähtevämme heti uudelle kierrokselle, tällä kertaa jonkun pomminvarman ja mehtässä ahdistuvan junnun kanssa, joka tarvitsi henkisen tuen ja kaverin metsään. Semmoisen, jonka häntään pyyhkiä turpaansa, jonka kanssa kenties itsevarmuuskin karttuisi.

Nuuka ja Uikku eivät kuitenkaan tarvinneet tukea toisistaan tai meistä. Nuuskamuikkuilumme onnistui loistavasti, vaikka teltan pystytys, nuotiokahvi sekä jokivarresta kalastaminen jäivätkin välistä.

05.06.2025 Uikku kesätunnelmissa

Raskasta on pienen puttetamman elämä, kun ei laitumellekaan pääse ihanjusthetinyt vaikka kuinka haluaisi. Uikkunen edusti toukokuussa niin KERJ:n kuin SLA:n laatuarvosteluissa, tässä kuussa edessä on vielä YLA:n tuomareitten edessä pönöttäminen, ellei rekka leviä matkalle, sähköinen ilmoittautuminen järjestä meitä laatuarvostelun sijaan Timbuktuun tai jotain vastaavaa. Joten ei tässä sovi hukata hevostaan laitumelle, joku roti ja ainakin kohtalaisen tehokasta työskentelyä. Heinäkuussa Uikku saa heittää vapaalle, vaan eihän se sitä tiedä. Uikkua ei myöksään kiinnosta semmoinen tosiseikka, ettei aika moni muukaan Tuonisen hevosista ole millekään kaksneljäseiska laidunlomalle lähtenyt. Kuitenkin salaa ovat!! Epäreilua!! Uikku tahtoo!!

Joten tammahan möllöttää karsinassaan persuus ovea päin, mököttää tarhansa kauimmaisessa nurkassa suvaitsematta tulla portille tai edes puoliväliin vastaan, vaikka kuinka porkkanoilla houkuttelisin. Enhän minä tietysti oikeasti tiedä, mistä Uikku tällä kertaa katsoi aiheelliseksi sydämistyä, kunhan naureskelen itsekseni tamman pahoittaneen mielensä läpimenemättömistä lomatoiveista. Paistaa se aurinko tarhaankin ja tuonhan minä Uikullekin vihreää, vaikka ymmärrän kyllä ettei se ole lainkaan sama asia kuin laitumella pyöristyminen. Maastoretkillä, ohittaessamme Viitaperien lampaat tai maitotilallisten lehmä- ja hieholaitumet, Uikkua tuntuu rehellisesti vituttavan. Ainakin pikkuraudikkoni on ollut kovin, kovin hapan toukokuun alusta saakka, vaikkei täällä Talapajulassa kevät saati kesä saapunut samalla aikataululla kuin eteläisempään Suomeen.

Synkän tympeistä kesätunnelmistaan huolimatta Uikulla menee oikeinkin hyvin. Tamma itse kyllä kärsii vallan hirvittävästi, viime kuulle osui puolivahingossa raspauskin (Uikku sai toiselle hevoselle tarkoitetun ajan) ja kaikki nyt vain on kamalaa, ikävää, tympeää. Ei paljoa kahlailu tai uiminen kiinnosta laidunruohon supistessa tuulessa kutsuvia kuiskauksiaan! Ja onhan tuo vesi toisaalta himppasen viileääkin (lue: semmonen viisi, kuusi astetta), ei tässä vielä kannata kiskoa bikineitä päälleen tai viritellä hupsunhauskaa rantahattua hevoselle. Uikku ei ehkä antaisi minulle anteeksi, mikäli virittelisin jonkun olkihatun sen suitsiin..