Kapusta

Varrohan vielä
kauhani korea,
vaskena välkkyvä iloni.
Kotvan kuluttua
taakat, kuormat
perässäsi paikkansa löytävät
(kunhan sinua oikein ohjastan).

Verevä vetäjäni
Kapustani
vakaana, vakavana aisain välissä,
johan tässä töihin tahtoisit!
Vaan kuulehan,
vaskinen valjastettuni,
tuuminkin tilannetta toistamiseen
- emmekö kuitenkin hyppäisi?

Tulos & tuomarikommentti
1/2
muoto 3 + 3 + 4 = 10
sisältö 2 + 3 + 3 + 2 = 10
kokonaispisteet 20/20
Tässä todella oli juuri sitä rytmiä ja poljentoa, jota islantilaiset perinnerunojen mitat parhaimmillaan tarjoavat! Kieli poskessakin voi käyttää oivaltavia kielikuvia, ja tämä kuuliainen kaalikeitto-otin teki työnsä, vaikka ohjastaja empi.

Hassua, kuinka iloiseksi yksi satulahuopa voikaan ihmisen tehdä! Kurpitsanoranssi estehuopa oli alelaarilöytö, eikä edes mikään laarin alin lirukankainen huovan yritys vaan ihan jämäkän, laadukkaan oloinen tuote, jota olen pitänyt satulahuoneen koristeena sopivaa tilaisuutta odottamassa. Toisin sanoen syksyn teemakilpailuita. Ehkä huopa pääsisi paremmin oikeuksiinsa kuin oikein perinteisen punarautiaan hevosen selässä, vaan meni jo, siinä se huopa on satulan ja Kapustan välissä olemassa huutomerkkioranssi. Samaan tapaan kuin huulilleni noussut typerän onnellinen virne on ja pysyy. Kapustaa itseään ei kamalasti kiinnosta, se ihan nuokkuu, lepuuttaa toista takastaan ja alahuulikin on alkanut valua maata kohden varustamishetken venähdettyä. Tiedän tammani heräävän heti, kun irrotan sen rekasta, otan ohjat, pyydän lähtemään liikkeelle. Minkä teen, jahka saan tarpeeksi huopani ihastelemisesta. Joudun tosin palaamaan uudemman kerran rekalle unohdettuani Kapustan suitsista kilpailunumeromme, omat hanskani kyllä muistin mutta kypäräkin jäi matkasta. Liisa Tuoninen, hevosalan ammattilainen, hyvät naiset ja herrat.

Niin päättäväisesti, silmät ahneesti kiiluen kuin olen Spooky Gamesien voittoloimia vilkuillut, otin Kapustan mukaan ennemmin maadoittajaksi, henkilökohtaiseksi hengäsdystauokseni, kuin voittoloimitoivoksi. Onhan tämä hyvä hevonen, ei siinä, mutta liikkeiltään tämä jää monen muun varjoon ja hyppääjänäkin tämä on vähän hidas. Tarkka, tasainen, teräshermoinen suorittaja, joka tekee kyllä rehdisti töitä hyvällä asenteella, mutta jos sillä edellä starttaavalla nyt on komeampi lisätty ravi taikka sulkutaivutus tai heti seuraavana jälkeesi starttaava ratsukko pesee esteradan ajallasi lattioita pistäen selkeästi paremmaksi niin siinä ei hymypatsaalla taikka papukaijamerkeillä mitalisijoille kiilata. Toisaalta Kapusta ei kompuroi omaan erinomaisuuteensa, kiukuttele kaikesta alleviivatun pitkiä aikoja taikka lähde vain maisemia katsomaan, raudikkoni lähtee Töihin. Piste. Isolla kirjaimella. Vakavasti jokaista kirjainta painottaen.

Ja se vähän totinen, työnsä vakavasti ottava, kuitenkin rehti ja nutturan hölläämiseen kykenevä Kapusta on tänäänkin, siirtyessämme käsihevosalueelta verryttelyyn. Pikkasen hitaastihan tämä vertyy, etenkin noihin sporttisilakoihini verraten, mutta askel kevenee, etupainoisuus katoaa, hevosen oma moottori hyrrää nätisti yskähtelemättä. Kapusta asettuu, taipuu, suoristuu kauniisti, eilinen koulurata tuntuu ainakin toistaiseksi pelkästä pitkältä plussalta edessä olevaa esterataa ajatellen. Verryttelyn pikkuristikot, korkeutta kasvava pysty sekä okseri ylittyvät hyvän tuntuisessa laukassa, ponnistukset jos ei nyt justiinsa kohdillaan niin paikoissa, joista Kapusta pääsee puhtaasti yli tuntematta epämukavuutta, joutumatta venymään liiaksi. Osa hypyistä tuntuu aika laatikkomaisilta, ilmavaraa ei ole ainakaan liikaa. Taloudellinen hyppääjä tämä minun soppakauhani, tarkka jaloistaan muttei liioittelevaa ilmavaraa pitävä huolestuja.

Päästessämme radalle odottamaan vuoroamme käyn esittelemässä radan erikoisimpia esteitä Kapustalle, vaikka tiedänkin ettei tamma jaksa isommin kiinnostua, saati kauhistua, kummituksista, kurpitsoista, lepakoista, Cthulhusta kurottelevine lonkeroineen. Minusta vähän tuntuu uljaan kauhani haistelleen erikoisjohteita enemmän velvollisuudentunnosta kuin aidosta uteliaisuudesta. Ajatus huvittaa minua hetken, kadoten kuitenkin suorittavan ratsukon päästessä maaliin. Meidän vuoromme kauhoa läpi tämän kauhukarnevaalin, Kapustani.

Totinen tammani ei tunnu Erikan tallin karnevaalimaisesta väriloistosta perustavan.
"Turhaan mulkoiset, kaalikeittokauhaseni", jutustelen puoliksi Kapustalle, puoliksi itselleni, korjatessani kisanumeromme oikeaksi, "sinä olet sentään komean oransseissa kamppeissa sen huutomerkkipinkin sijaan, jonka Ilka sai." Kapusta ei pukahdakaan, korvat sentään kääntyvät suuntaani. Kiinnitän kisanumeron raudikon suitsiin, supisen hevoselleni mukavia samalla sen kaulaa, säkää, lapaa sekä ryntäitä rapsutellen.
"Minä kuule tiedän kuinka lämpöinen sinä tuon jäyhän kuoresi alla olet, muruseni", naurahdan enemmän itselleni kuin hevoselle, muiskautanpa vielä hetken mielijohteesta suukon tammani tummalle turvalle. Kapusta päästää epäilyttävästi huokaukselta kuulostavan äänen.

Tunnen valtavaa kiitollisuutta itseäni, tarkemmin sanottuna ilmouttautumisaikaista itseäni, kohtaan. Tarkoitukseni oli jättää tämän vuoden kisat kokonaan välistä, ja nyt kun kerran kisoihin läksinkin Kapustan kaltainen peruskallio ei voisi olla parempi kilpakumppani. Olemmehan me menestyneetkin, mutta juuri viime vuoden ailahteleva, enempi surkeansorttinen menestys, siis sen puute, sai minut heittämään pyyhkeen kehään tämän kauden osalta. Uhosin itsekseni keskittyväni valmentautumaan sekä opettelevani ratsastamaan, palaisin sitten kaudelle -26 hankkimaan niitä ruusukkeita ja glooriaa, todistamaan olevani oikeasti ammattiratsastaja. Luultavasti sekin todistus olisi etupäässä itselleni, kyllähän jokainen järkevä ihminen ymmärtää ettei kukaan ole voittamaton, ei ratsastaja, ei hevonen. Joten ehkä nämä Erikan tallin väriteemaiset kesäkisat ovat oikeastaan ihan hyvä paikka korjata asennettani sekä ottaa taas tuntumaa kisatouhuun.

Kapusta ainakin on täysin oikea hevonen siihen. Tamman käytös kotipihasta kisapaikalle on ollut moitteetonta, pistipä tamma rekassa Ilkankin ojennukseen tehden matkasta miellyttävämmän meille kaikille. Nyt, siirtyessämme käsihevosalueelta verryttelyyn, olen iloinen kuinka tyyni Kapusta on. Se ei stressaa, vaikka kuinka onkin totinen työtä rakastava perisuomalainen puurtajaluonne. Minä ylisuoritan hampaat irvessä, siinä missä Kapustani suhtautuu työhön vakavalla intohimolla. On tämäkin, kun hevosen asenne on huomattavasti terveempi kuin ratsastajan!
Alkukäyntien ja -ravien aikana kiinnitän kunnolla huomiota kilpakumppaneitteni värikkäisiin varusteisiin. Metrissä ollaan aivan yhtä riemunkirjavan karnevaalitunnelmaisia kuin aikaisemmassa 80cm luokassa, jossa Sarlotta starttasi Ellin kanssa. Tunnen itseni jotenkin alipukeutuneeksi, vaikka minulla onkin mustan paidan ja valkeiden housujen sijaan ylläni jotain vallan värikästä. Aika tylsän koordinoitua tämä minun värinkäyttöni onkin, osin tottumuksen, osin totaalisen väriymmärtämättömyyden vuoksi. Ystäväni tokaisi kerran jonkun värikkäämmän asukokonaisuuteni olevan kuin värisokean sirkusapinan valkkaama, minkä jälkeen totesin pysyväni tiukasti selkeissä väriyhdistelmissä riemunkirjavuuden sijaan. Kerran ei onnistu niin ei onnistu. Siksi Kapustankin varusteet hohtavat mustina tai halloweenkurpitsanoransseina. Kisojen teema huomioiden koen meidän olevan ratsukkona kovin alipukeutuneita.

Esteet sentään ovat samat kaikille, iloisen värikkäitä, samaten kuin henkilökunnan pukeutuminen. Erikan tallin väki on toden totta ottanut itse asettamansa teeman tosissaan! Jokunen hevonen tuntuu hieman vierastavan riemunkirjavia esteitä, Kapustaa taas ei kiinnosta eikä sen tarvitse päästä nuuhkimaan ja ihmettelemään sen enempää verryttelyn kuin radankaan esteitä. Verryttelemme kuin mihin tahansa kisoihin, joiden esteet ovat paljon hillitymmällä paletilla maalattuja.
Ehkei tämmöisten sirkushattarapuomien keskellä osaa olla harmissaankaan, vaikka lähtisi kotiin tyhjin käsin. Ehkei. Onneksi on Kapusta, maailman paras kaalikeitto-otin, jonka kyljet laajenevat ja kapenevat hengitykseni tahtiin tamman ollessa niin tarkasti kuulolla, samalla aaltopituudella.

Kutkuttava jännitys kouraisee vatsanpohjaani nostaessani viimein käteni tervehdykseen. Lähtömerkin kajahtaessa unohdan tyystin värit, niiden puutteen, kaiken. Hetken on vain minä ja hevoseni, yhteinen suorituksemme.

Kesäkisojen ruusuke © Erika VRL-15053

"Käytkö kansliassa, jos minä rupian laittamaan hevosia? Turha sinne on molempien hilpasta."
"No minäpä hilpasen", Sarlotta vastaa hyväntuulisena loikaten rekan kopista miltei välittömästi auton pysähdyttyä. Ja minä olen muka se liukasliikkeinen. Samalla rekasta kuuluu kova pamaus Sirkan potkaistessa seinää. Kylläpä sitä kiukuttaakin, vaikka sai reunapaikan ja Lantin viereensä joutumatta olemaan mitenkään päin hevossosiaalinen. Vilkaisen kameraa; Sirkka luimistelee nokka rutussa, Lantinkin nokka näkyy olevan rutussa, Sukkaa vähemmän yllättäen ahistaa siinä missä Tiuhtaa tai Kapustaa ei yhtään jaksa kiinnostaa, mitä nuo kevyemmät, kuumaverisemmät lajitoverinsa oikein kohkaavat. Voi Sukka-parkaa, tamma liikehtii levottomasti pälyillen Lanttia, koettaen liimautua Tiuhtan puoleista väliseinälevyä vasten.

Hyppään itsekin ulos, lasken rekan rampin napaten Kapustan saman tien pihalle. Leiskuvan punaiset korvankärjet kääntyvät muutaman kerran rekkamme sekä viereisen porukan välillä, kunnes Kapusta toteaa ettei oikeastaan jaksa olla kiinnostunut mistään tai kenestäkään. Kun ei Tiuhtaakaan vielä oltu otettu ulos, eikä missään näkynyt ruisleipää jonka Kapusta olisi armollisesti voinut hävittää. Vasenta takastaan lepuuttaen nelijalkainen kaalikeitto-ottimeni ryhtyy torkkumaan, aika kun ei kulu yhtään nopeampaa vaikka kuinka steppailisi. Rekastakaan ei kuulu mitään sellaista, mistä pitäisi huolestua, kaiketi Tiuhta huolehtii Sukasta Lantin ja Sirkan marttakerhoillessa keskenänsä.

Sitten joku tervehtii minua, kutsuu nimeltä, kääntyessäni pääsee jo esittäytymiseen asti. Heli Lindqvist, vieressänsä innostuneen hermostuneesti tai hermostuneen innostuneesti hymyilevä nuorempi blondi. Helin suhteen päässäni klikkaa heti; kookas rautias ruotsalaistamma, taisi olla varttitäysiverinen ja täysiveriveri muuten näkyy, sekä sen kirjava poika, isäorina tulevan työnantajani suosikkiori. Pienet ovat ratsastuspiirit. Kumpainenkin Helin hevosista näkyy olevan mukana, orikin jo niin kovin suuri, hieno ja kasvanut. Enkö minä ihan juuri viisi vuotta sitten tuomaroinut varsakehän, jossa tuokin eriparikorva kirmasi pitkillä varsanjaloillaan?
"..ja tässä on.."
"Eira!" Blondin puhe tulee ulos yhtenä innostuneena henkäyksenä, ja vaikka kuulenkin tervehtiväni tapitan hetken typeränä silmiäni räpsytellen kuin en koko kohtaukseen kuuluisikaan. Ei kai kukaan tosissaan noin innoissaan jaksa olla tapaamisestani? Yleensähän se olen minä, joka suuna päänä menen, tutustun, kutsun itse itseni kahvipöytään istumaan siinä vaikkei kukaan paikallaolijoista oikeastaan edes tietäisi, miksi siinä istun. Kapusta sen sijaan terästäytyy, sen tarkat korvat poimivat jotain kiinnostavaa; potentiaalisen herkkupussin raottajan.

Äkkiä minäkin tokenen, tunnen peruskohteliaan hymyni levenevän aivan aidoksi hymyksi jutellessamme, tavallisen puheliaisuuteni nostavan päätänsä. Eiran kasvot aivan loistavat onnitellessani häntä kauden ruusukkeista, Maaseutu Championin mainitsen erikseen. Voi kun itsekin löytäisin tuollaista iloa ja ylpeyttä kilpailemisesta tämän takakireän, pelkällä menestymisellä kelpoisuutensa mittaamisen sijaan. Kapusta nautiskelee vakavin naamoin Eiralta saamistaan taputuksista, liekö hevonen vaiko Eira tyytyväisempi todetessani autosta löytyvän ruisleipää, mikäli Eira haluaisi lahjonnan avulla hankkia itselleen uuden hevosystävän.

"Mikäli teillä ei ole hirveä kiire kotiin ja joudatte tuon metrikahdenkympin odottamaan, voisimme käydä porukalla syömässä? Melkein sama suunta kuitenkin, vaikka te väärästä päästä Pohjanmaata olettekin."