Päiväkirja
20.08.2014 Varusteidenlöydön ylitsevuotava vaiseus vaikeus
Pötkön kanssa on kesä sujunut leppoisasti, oripoika on saanut nauttia olostaan ja olemme Lissun kanssa harjoitelleen työajon saloja, ratsastelleet paljon ja viettäneet oikeaa unelmien hevoskesää. Pötkö on mainio kaveri, aina hyvällä tuulella, aina mielellään tekee kanssamme asioita ja mitä nyt vain silloin tällöin menettää kuuloaistinsa. Onni on oma Mummomagneetti!
Koska tänään Pötköllä oli vapaapäivä nappasin mukaani vain herran päiväkirjan ja saapastelin tyytyväisin askelin kohti orin tarhaa. Karvalada oli pistänyt levittelemäänsä heinäkasaan maate, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta yhtä lämpimänä kun kesällä, mutta vieno syystuuli toi jo aavistuksen lähestyvistä kylmistä. Samoin talvikarva, jota Pötkö oli jo hyvissä ajoin alkanut kasvattaa. Ori nosti päätään laiskasti astellessani sen luo, mutta ei viitsinyt nousta ylös. Ilme oli kysyvä, miksi mukanani ei ollut päitsiä? Rapsutin hevosen otsaa ja istahdin sen viereen, Pötkö laski päänsäkin heiniin ja varmaankin alkoi uinua.
Päädyin kirjoittamaan Pötkön päiväkirjaan hieman erilaisen merkinnän, nimittäin ongelmista joita olemme Lissun kanssa kohdanneet Pötkön varusteiden suhteen:
"Varusteidenlöydön ylitsevuotava vaiseus vaikeus
Kun hevosella on korkeutta pauttiarallaa saman verran kuin sinulla (=vähän), selkää yhtä paljon kuin kahdella tai kolmella läskipullerolla suomenhevosella, arabin pään voisi tunkea kokonaisena suuhun ja jalat ovat kuin neljä puupökkelöä ei varusteiden osto ole kauppaan marssimista ja sopivan valitsemista. Pötkön vanhat päitset sanoivat itsensä irti ja se jos mikä tuotti vaikeuksia - ne kun olivat tarpeeksi isot! X-full orin päässä on lähinnä vitsi, joten tällä hetkellä käytössä on itse köydestä solmitut narupäitset. Toimintaperiaate ei ole sama, vaan 'kunhan mahtuvat!' Suitset, silat ja muut ajovehkeet sentään sopivat, ovat kuitenkin mittatilaustyötä.
Mätsäävät värit saa unohtaa, kun mukaan tarttuu se, mikä sattuu mahtumaan. Rungoton satula on aivan ehdoton, satulahuovat ovatkin sitten vähän mitä milloinkin. Pääasiassa eri värisiä mahdollisimman suuria kouluhuopia. Kaikkiin on sentään yhtenevästi brodeerattu jokin Pötkön lukuisista nimistä. Loimista en edes aloita! Onneksi armas Tonnikeijumme kasvattelee kunnon karvaa ja sillä on muutama loimi lähinnä näön vuoksi. Myrkynvihreä, paikkailtu villaloimi, ehkä joskus tummansininenkin, nykyään epäilyttävän harmahtava sadeloimi ja kulahtaneen keltainen toppaloimi. Ai teidän mussukkanne pukeutuu vain pinkkiin? Kivat teille.
Suojista ei ole kannattanut edes haaveilla, onneksi niitä ei tarvitsekaan. Pintelitkin ovat tuottaneet jo tarpeeksi ongelmia, saati sitten patjat! Onneksi kädentaidoilla näistäkin on selvitty. Pötkön pintelit on ommeltu kahdesta tavallisesta pintelistä, jotka on liitetty yhteen yhdeksi ekstrapitkäksi pinteliksi. Kääripä näitä kaikkiin neljään jalkaan ennen kuljetusta... Patjat on leikattu vanhoista peitoista ja ommeltu tyylikkäiksi, on kukikasta, läikikästä ja hennon vaaleansinistä!
Näitä onkin saanut metsästää ja vaikka suurin osa varusteistamme ei ole kalliita, auta armias jos joku hajoaa tai katoaa! Seuraava haaste olisi löytää herralle sopiva nahkariimu... Ei kun xl-mallistoja koluamaan."
Saatuani päiväkirjamerkinnän päätökseen tarjoilin Pötkölle nameja, jotka olin taskuuni säilönyt. Ori heräsi nokosiltaan saman tien ahmaisemaan herkut suuhunsa. Päivä oli kuitenkin sen verran lämmin ja mukava, että todettuaan ruoan loppuneen Pötkö vain huokaisi pitkään ja laittoi uudelleen maate.