Slavica

10.10.2020 Kaarina Hietakarin (VRL-14704) kouluvalmennus
Kesken yksityisvalmennuksen puhelimeni alkoi väristä taskussani. ”Anteeksi, katson vain kuka soittaa”, pahoittelin valmennettavalleni ja kaivoin puhelimen käteeni. Tuttu numero näytöllä sai minut saman tien hämmennyksen valtaan. Avrelian? Soittaa minulle? En ollut kuullut miehestä kertaakaan sitten heinäkuun ja olin varma, että hän oli ollut lievästi sanottuna tyytymätön minuun ja pitämääni valmennukseen. ”Tuota, jos sallit, vastaan”, sain änkytettyä ratsastajalle, joka nyökkäsi ja päästi hetkeksi ohjat pitkiksi. ”Kiitos. Kaarina Hietakari.” ”Niin, tiedän. Hmph. Olen varannut viikon päähän, 10. lokakuuta, maneesin. Tule kello 13”, kuulin käskevän äänen sanovan. ”Ai, aivan”, sain sanottua epämääräisesti. ”Selvä”, mies totesi ja katkaisi puhelun. Osasin jo yhden tapaamisen perusteella sanoa, että tämä oli hyvin tyypillistä venäläismiehelle. Ei jaarittelua, ei turhia kohteliaisuuksia, hoidetaan vain asiat pois alta sellaisina kuin ne ovat. Jatkoin valmennuksen loppuun, minkä jälkeen katsoin kalenteria. Onneksi minulla sattui olemaan vapaata Avrelianin määräämänä päivänä, sillä jos olisin soittanut takaisin ja ehdottanut päivän vaihtoa, olisi se ollut tasan viimeinen kerta, kun tämä mies käskee minut valmentajakseen.

Minusta tuntui kuin olisin ollut matkalla sotaan. Sentään valmistautuneena tällä kertaa. Ilmeisesti Avrelian oli ollut edes hieman vaikuttunut suorapuheisesta ja pilkkua viilaavasta tyylistäni, kun kerta kutsui minut takaisin. En edes tiennyt, millaisella ratsulla hän tänään ratsastaisi, enkä niinkään välittänyt. Sormeni syyhysivät päästä takaisin hiomaan äärettömän kireää ja tarkkaa ratsastajaa, jolle virheet olivat pahin synti maailmassa. Tiesin, miten halusin kohdata tämän kylmäkiskoisen, vähäpuheisen miehen, enkä halunnut vaikuttaa epävarmalta. En tiedä miksi Avrelian sai minussa heräämään jonkin sisäisen taistelijani, mutta nautin tästä tilanteesta enemmän kuin olisi kai pitänyt. Ja olihan se imartelevaa, että Avrelianin kaltainen ratsastaja kutsui minut takaisin.

Astuin maneesiin, jossa näin näyttävän kimon tamman, jonka selkään oli juuri nousemassa siistiin kokomustaan ratsastusasuun pukeutunut pitkä venäläismies. Tervehdin miestä, joka kääntyi katsomaan minuun päin. Hän tuijotti suoraan silmiini, räpyttämättä ja epäröimättä. ”Hei”, hän vastasi kireiden huultensa välistä. Kysyin tamman nimeä ja ikää. ”Slava, 12 vuotta. Tasoltaan Prix St. Georges. Suku ei niinkään merkittävä, mutta hyvin onnistunut yksilö”, Avrelian lausui yllättävän miellyttävään sävyyn ja huomasin hänen avaavan nyrkkiään sen verran, että sai rapsutettua tammaansa sään kohdalta. Näinkö juuri pienen pilkahduksen inhimillisyyttä tämän miehen kasvoissa? Jos näinkin, se oli nopeasti poissa Avrelianin tajuttua itsekin hetkittäisen lempeytensä hevosestaan puhuessaan. Hän rykäisi, asetti kätensä millin tarkasti kulmaan ja pyysi ratsuansa etenemään.

Seurasin silmä kovana jylhää ratsukkoa, jotka sulautuivat toistensa takakireyteen niin luontevasti. Kyömypäinen tamma näytti yhtä tuimaa ilmettä kuin ratsastajansa, eikä tamman keskittyminen herpaantunut kertaakaan kuunnellessaan selässä istuvan komentajansa määräyksiä. Avrelian verrytteli kimoa huolellisesti; valmisteli, viimeisteli ja korjasi parhaan kykynsä mukaan. Slava työskenteli parhaan kykynsä mukaan, eikä kumpikaan antanut tilaa huolimattomuudelle. Hetkeksi jopa unohdin, että valmentamaan tänne oli tultu, eikä vain seuraamaan sivusta. Palattuani takaisin valmentajan rooliini aloin tarkkailla ratsukkoa kriittisemmin. Aloin taas nähdä täydelliseltä vaikuttavan ulkokuoren taakse, sinne, missä Avrelianin perfektionismi teki hallaa hänelle itselleen. Otin itselleni taas sen suorasanaisen, häikäilemättömän linjan, mutta kuitenkin pidin mielessäni sen faktan, että miehen varpaille ei sopinut astua. Lähdin hakemaan ratsukkoon rentoutta vähän ovelammin kuin suoraan käskemällä löysätä nutturaa. Erilaisten harjoitusten kautta – jopa väkisin hakemalla virheitä, jotta niistä päästäisiin yli ilman katastrofia – aloimme päästä yhteisymmärrykseen. Avrelian oli vastaanottavaisempi, eikä tuijottanut minua halveksuvasti ohjeideni jälkeen. Tämä oli minulle kuin erävoitto tässä monimutkaisessa sodan ja yhteistyön välimaastossa.

Avrelian piti Slavan mielellään hyvin koottuna ja kontrolloituna, mikä oli selvästi tammankin mukavuusaluetta. Vaikka kimo tamma ja mustiin pukeutunut ratsastaja näyttivätkin tyylikkäiltä tässä paletissa, halusin rikkoa sen. Kun ilmoitin treenaavamme lisäyksiä ja keskiaskellajeja, Avrelianin kulmat kurtistuivat ja huulet painautuivat tiukemmin yhteen. Mies kuitenkin peitti nopeasti tämän reaktionsa ja alkoi valmistella Slavaa pois tiukkaan kootusta paketista. Aluksi seurasin taas tuttuun tapaan ratsukon ominaista etenemistä ennen kuin puutuin peliin. Slava kulki hyvin ryhdikkäänä ylöspäin ja lisäyksiinkin tamman oli helppo hakea voimaa takaosastaan. Halusin kuitenkin enemmän, halusin nähdä tämän barokin venyttävän askeltaan kunnolla ja aavistuksen madaltavan liikeskaalaansa, jos se oli yhtään mahdollista. Rakastin haasteita ja tiesin Avrelianin tekevän samoin, vaikka epäonnistuminen olikin kiellettyä.

Ratsukko oli hyvässä tasapainossa ja oikein ruokkivat toistensa täydellisyydentavoittelua. Kun Avrelian vaati, tamma vaati mieheltä lisää, johon venäläinen vastasi lisävaatimuksilla. Tämänkaltaista ratsastusta oli hyvin hämmentävää, mutta myös erittäin mielenkiintoista seurata sivusta, etenkin kun edellisestä kerrasta oli jo ehtinyt kulua useampi kuukausi. Ratsukon hienostuneisuus teki minuun vaikutuksen, mutta kuten edellisellä valmennuskerralla, halusin Avrelianin rentoutuvan edes hieman. Tällä loputtomalla takakireydellä hän jälleen teki loppupeleissä vain hallaa omalle kisasuorittamiselleen. Teknisestihän sekä hevonen että ratsastaja suorittivat moitteettomasti, mutta halusin Avrelianin olemukseen sen pienen inhimillisyyden, jonka alkutunnista pääsin kokemaan. Jokin miehen sisällä oli herännyt eloon, kun hän sai puhua – vaikkakin hyvin lyhyesti – itselleen merkittävästä hevosesta.

Toisinaan minusta tuntui, että valmentajana oli vaikea päästä mukaan tähän ratsukon toisilleen asettamaan vaatimuslistaan, mutta pääsin raivaamaan tieni ongelmakohtiin. Sain Avrelianin päästämään hetkittäin irti kontrollista, en tietenkään kokonaan, mutta osittain, ja näinä hetkinä Slava tarjosi oikein hyvää keskiravia. Huomasin Avrelianin epämukavuuden ja hämmennyksen hänen kasvoiltaan, kun hän tajusi useiden toistojen jälkeen, että löysäämällä nutturaa päästiinkin haluttuun lopputulokseen. Itsestään selväähän on, ettei se nuttura tule koskaan täysin katoamaan, eikä se tule koskaan olemaan itsestäänselvyys, että tämä mies osaisi rentoutua. Mutta tätäkin voisin kutsua erävoitoksi, kun Avrelian uskalsi hellittää otettaan edes sekunnin sadasosaksi.

Viime valmennuskerralla Avrelian oli hyvin kriittinen minua kohtaan, eikä pelännyt piilotella sitä, miten minuun suhtautui. Tällä kertaa jokin oli toisin. Tietenkin Avrelian kohteli minua kylmän viileästi, eikä osoittanut sanoillaan tai eleillään, että olisi kanssani samaa mieltä, mutta hän teki, mitä käskin ja se riitti minulle. Ehkä osasin tuoda oman asenteeni edes lähelle Avrelianin omaa auktoriteettia ja sain näin miehen kunnioituksen edes hetkellisesti. Oli miten oli, löysimme tällä kertaa jonkin mystisen tasapainon työskentelyymme ja yhteisvoimin saimme Slavan toimimaan todella hyvin. Viimeisen laukkalisäyksen jälkeen Avrelian siirsi tammansa raviin ja hyvin kontrolloidusti hoiti loppuverryttelyn alta pois. Olin ylpeä siitä, miten rennosti Avrelian tänään ratsasti. Ulkopuolisen silmiin menohan näytti varmasti yhtä takakireältä kuin ennenkin ja siltä, ettei kukaan valmennukseen osallistunut osapuoli nauttinut sekuntiakaan työskentelystä, mutta Avrelianin mittakaavassa minun tarkkaan silmääni osui jokin aivan ennennäkemätön puoli tästä venäläisestä.